On kiinnostavaa pohtia, miksi jotakin aikakautta kutsutaan avantgardistiseksi ja jotakin toista taas ei. Avantgarde liitetään usein pinnallisella tavalla teknisen edistyneisyyteen. Tässä suhteessa nykyajan pitäisi olla avantgardistisin mahdollinen ihmiskunnan historiassa. Me kaikki (hyvinvoivan länsimaisen sivilisaation edustajat) kannamme taskussamme teknisiä välineitä, pienoistietokoneita, joiden kapasiteetilla voi päästä käyttämään kaikkea sitä käsittämätöntä tietomäärää, minkä vuosituhansien tutkimus on kyennyt saamaan aikaan. Mitään kovin vallankumouksellista ei tästä huolimatta ole vielä tullut esiin taiteessa tai tieteessäkään. Ei uutta Leonardoa, eikä edes uutta Marcel Duchampia.

Markus Susi

Alun perin etujoukkoa tarkoittava avantgarden käsite yleistyi 1900-luvun alussa taiteen kieleen. Sillä viitattiin ryhmittymiin ja koulukuntiin, jotka pyrkivät uudistamaan aikansa taiteellista ilmaisua. Nykyään avantgarde samaistetaan helposti tiettyihin historiallisiin ajanjaksoihin ja suuntauksiin (Manninen 2011, 27.) Keskityn tässä venäläisen 1900-luvun alun avantgarde-kirjallisuuden piirteisiin ja esittelen sen taustaa. Lopuksi vertaan lyhyesti venäläisen sanataiteen avantgardea ja suomalaista kokeellista nykykirjallisuutta.

Ritva Määttänen-Valkama

Sallinen, Maalaistyttö 1923

Esseeni tarkoituksena on yrittää pohtia modernismin ja avantgarden ongelmallista vastaanottoa Suomessa ja etsiä syitä tähän. Kysymys on erityisen mielenkiintoinen nyt, kun Guggenheim -museon mahdollinen rantautuminen Helsinkiin on synnyttänyt mittavan taidepoliittisen keskustelun puolesta ja vastaan, sekä paljastanut itsenäisyytemme ensimmäisistä vuosikymmenistä muistuttavan modernismiin ja kansainvälisyyteen kohdistuvan ennakkoluuloisuuden.
Asenteen pohjalla ovat syvältä kumpuavat kansalliset ja historialliset seikat, joiden vaikutus ja synty eivät tosin avaudu yksiselitteisesti. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista myös havaita, miten taidehistorian alueella toimivat eri taustan omaavat henkilöt suhtautuvat modernismin ja avantgarden tyylillisiin ja ajallisiin määrityksiin eri tavalla. Näkemysten erilaisuudessa on usein kysymys rajauksista ja ikonografisista määrityksistä, sekä siitä, missä mittakaavassa käsitteitä tarkastellaan. Toiset tarkastelevat yksityiskohtaisempia piirteitä, toiset taas näkevät asiat laajemmassa, sisällöllisessä kontekstissa.

Auli Särkiö

Taiteen historiallisesta avantgardesta ja erilaisista ”ismeistä” puhuttaessa ajatellaan lähes yksinomaan kuvataidetta, joskus, etupäässä surrealismin kohdalla, myös runoutta. Avantgarden kontekstissa ei kuitenkaan miltei koskaan puhuta musiikista. Jos musiikin kohdalla ajatellaan avantgardea tai avantgardistisuutta, viitataan tyypillisesti 1960–70 -lukujen kuivaan, raskaaseen, tiukkaan modernismiin, joka estetiikaltaan muistuttaa pikemminkin avantgardea siinä merkityksessä, jossa Clement Greenberg alkoi puhua siitä viitaten amerikkalaiseen abstraktiin, älylliseen ja subliimiin kuvataiteeseen (Hautamäki 2003, 78).

Heini Myllylä

Marcel Duchamp, Suihkulähde 1917

Olen nähnyt kopion Suihkulähteestä (La Fontaine, 1917), Marcel Duchampin (1887–1968) kuuluisimmasta työstä, Tennispalatsin museossa. Alkuperäinen teoshan katosi melkein heti ensi esittelyn jälkeen, mutta Duchamp antoi vuonna 1964 luvan valmistaa teoksen kopioita Alfred Stieglitzin valokuvan pohjalta. Näyttely, jossa Suihkulähteen näin järjestettiin muutamia vuosia sitten. Silloin käsitykseni Duchampista oli vielä varsin pinnallinen. Uskoin, että Suihkulähde on Duchampin itsensäkin mielestä hänen tärkeimpiä töitään, ja että Duchamp piti teostansa uudenlaisena vakavana taiteena. Tämä ei tuntuisi pitävän paikkaansa, kun tarkastellaan historiallista tietoa Suihkulähteen synnystä ja julkisuuteen tulosta.

Varpu Airio

Avantgardea ei voi pitää tyylisuuntana tai yhtenäisenä ilmiönä. Useita ryhmittymiä ja taiteilijoita on pidetty avantgardistisina eri aikakausina. Avantgardistisia ryhmiä ja tyylejä yhdistää kuitenkin se, että avantgarden pyrkimyksenä on olla edistyksellistä ja hakea uusia ilmaisutapoja. Avantgardetaiteessa perinteiset tyylit ja ratkaisut kyseenalaistetaan. Sen tavoitteena ei ole ollut miellyttää suuria yleisöjä tai päästä arvostetuimpiin museoihin. Tästä huolimatta avantgardetaiteella on ollut vaikutusta taiteen kehitykseen ja myös yhteiskuntaan sen poliittisesta luonteesta johtuen.

Myös Baudelairen kirjoitukset olivat poliittisia omalla tavallaan. Hän kannatti omia vakaumuksiaan ja elämänarvojaan, eikä mukautunut aikansa normeihin. Historiallisesti avantgardistisia liikkeitä tarkastellessa ne kertovat myös voimakkaasti aikansa ilmiöistä ja yhteiskunnan normeista. Aluksi täysin avantgardistisista ilmiöistä on taiteen kehittyessä tullut osa taiteen valtavirtaa. Avantgarden vaikutusta moderniin taiteeseen on siis mahdotonta kiistää.

Anne Rysti

Irlantilaisen Samuel Beckettin tuotanto on herättänyt paljon keskustelua. Häntä on kiitelty kaikkien aikojen parhaaksi kirjailijaksi ja toisaalta kritisoitu yhdeksi huonoimmista. On sanottu, että hänen kirjoituksensa ovat liian absurdeja ymmärrettäviksi.

Tarkastelen tässä erityisesti Beckettin vuonna näytelmää Huomenna hän tulee (En attendant Godot), joka on yksi hänen kiistellyimpiä ja samalla myös kiitetyimpiä teoksiaan. Lähtökohdaksi tarkasteluun otan Beckettin aikalaisen filosofi ja sosiologi Theodor Adornon kirjoitukset.

Inger Hämäläinen

I Nationalteaterns programblad för uppsättningen av Samuel Becketts pjäs I väntan på Godot (premiär 15.9.2011) finns ett citat av Beckett från 1937. Det är taget ur ett brev till en av Becketts tyska vänner:
…Koska emme voi eliminoida kieltä yhdessä hetkessä, meidän ei ainakaan pitäisi jättää tekemättä mitään sellaista, mikä saattaisi edesauttaa sen maineen huonontumista entisestään. Murentaa sitä kaivamalla siihen kuoppia toisensa perään, kunnes jokin taustalla norkoileva alkaa tihkua läpi – oli se sitten jotakin tai ei mitään – en voisi kuvitella nykykirjailijalle korkeampaa päämäärää. (1)