Marko Gylén ja Saara Hacklin

Käsillä olevan Mustekalan teemanumero pureutuu kysymykseen dokumentista ja totuudesta. Aihetta ei ole haluttu rajata käsittelemään vain perinteisesti dokumentaarisiksi miellettyjä alueita kuten dokumenttielokuvaa ja valokuvaa. Tavoitteena on pikemminkin kysyä, miten dokumentaarisuus, ja laajemmin ottaen taiteen todellisuussuhde, oikein toimivat kaikessa monimuotoisuudessaan.

Marko Gylén

Marko: DocPoint on jo yli kymmenvuotias. Millaisena näette asemanne kotimaisessa kentässä?

Erja: Festivaalilla on 34 000 kävijää kuudessa päivässä eli noin 6 000 päivässä. Näytämme 10–14 kotimaista dokumenttia ja reilusti yli sata ulkomaista dokumenttia joka vuoden tammikuussa. Missään muualla Suomessa ei voi nähdä tällaista määrää dokumentaarisia elokuvia. Työnämme on etsiä parhaat maailmalla liikkuvat elokuvat, valikoida kiinnostavimmat ja tuoda ne Suomeen. Näin osallistumme keskusteluun, joka on tärkeää koko maailman kannalta. Sanoisin jopa, että näin tuomme näkyviin ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, ekologisessa, yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä. Samalla teemme näkyväksi dokumenttielokuvan asemaa taiteiden kentällä, sitä, että dokumenteista voi saada myös esteettisiä, eksistentiaalisia ja hauskojakin kokemuksia.

Kanerva Cederström

Yli vuosisata on kulunut elokuvassa tempoilevien kahden dikotomisen virran välissä, mutta edelleen todellisuuden kuvaaminen ja sen tulkitseminen elokuvallisin keinoin synnyttää ahtaita ajattelumalleja ja pysähtynyttä elokuvailmaisua. Suomessakin 1980-luvulla alkanut energinen ja optimistinen uuden dokumentaarisen elokuvan virtaus synnytti aivan uutta elokuvallista ilmaisua maassamme. Yhdessä kokeellisen elokuvan kanssa se avasi tien myös videotaiteelle ja elävän kuvan teoksille. Kaksi merkittävää väitöskirjaa valmistui syventämään ajattelua dokumentaarin ulottuvuuksista, todellisuuden ja fiktion suhteesta.
Vittorio de Sica: Polkupyörävaras, 1948

Silvia Hosseini

“We can never get close to the truth except through lying”, on elokuvaohjaaja Abbas Kiarostamin sanottu todenneen. Lausahdus sopisi hyvin useammankin iranilaisohjaajan motoksi, sillä totuuden ja valheen sekä faktan ja fiktion suhdetta tarkastellaan monissa iranilaisissa elokuvissa. Draamaelokuva kommentoi realistisen elokuvan perinnettä ja rikkoo fiktiivisyyden illuusion käyttämällä dokumenttielokuvan keinoja ja metafiktiivistä ainesta. Dokumentaristit puolestaan saattavat osin käsikirjoittaa elokuvansa ja sisällyttää niihin suunniteltuja, näyteltyjä kohtauksia. Yksi syy siihen, miksi iranilaisesta taide- ja dokumenttielokuvasta ollaan varsinkin Euroopassa kiinnostuneita, lienee juuri sen tavassa haastaa faktan ja fiktion rajat

Janne Junttila

Rimini Protokoll: Airport Kids, 2008”Dokumenttiteatteri on teatteria, joka perustuu haastatteluihin tai muihin ensi käden dokumentteihin.” Tähän tiivistysyritykseeni eräs kuulija tokaisi: ”Sehän on kuin sukelluslentämistä.” Totta. Näyttämöllä väitetään kerrottavan jotain todellisuudesta ja näytettävän jotain ”autenttista”, vaikka kuvattu todellisuus ei ole läsnä usein edes taltiona, vaan se esitetään. Teatteria voi ajatella mediana, mutta voiko dokumenttiteatterin toimintalogiikkaa peilata joukkotiedotusvälineisiin? Kumpi ottaa oppia kummalta? Tiedämme, että tiedotusvälineiden valokeila rajaa todellisuutta julkisuuden näyttämöllä. Toimittajan valinnat, median totunnaisuudet ja omalakiset käytänteet luovat juonia, arvoasetelmia ja representaatioita, joita toki moni kansalainen osaa tulkita valistuneesti.

Päivi Koivisto

Omaelämäkerrallisen kirjallisuuteen ilmestyi 1970-luvun Ranskassa autofiktioksi kutsuttu alalaji. Jotkin pitivät autofiktiota aivan omana kirjallisuuden muotonaan, sillä siinä kritisoitiin omaelämäkerran perustavaa ominaisuutta, kirjoituksen totuudenmukaisuutta. Tyypillistä oli kirjoittaa teos, jossa kirjailija esiintyi päähenkilönä ja kertojana omalla nimellään, osana tapahtumia, jotka olivat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille.

Taina Riikonen

Kuva: Natalie LucasHow did the 20th century begin? Listening in. (Ian Penman)

Hengityksen ääni on ruumiillista. Se tulee aivan lähelle, ihon todellisuuteen. Elokuvan ja musiikin yhteydessä hengityksen ääni tuottaakin hyvin omintakeisen todellisuussuhteen, kokijan suoran ja välittömän kontaktin äänen lähteeseen. Se toimii indeksisenä tai dokumentaarisena merkitsijänä muiden merkitysten sisällä, keskellä ja väleissä. Musiikkiesitysten tallenteissa muusikoiden hengitysäänet imaisevat kuulijan äänitystilanteen ilmatilaan ja todellisuuteen. Samoin elokuvan dialogiin kietoutuva henkäily ja hönkiminen luo elokuvan henkilöt lihallisiksi olennoiksi. Hengitysäänten käyttö ja niiden viittaavuus ruumiillisuuteen ja todellisuuteen eivät kuitenkaan rajoitu vain näihin yhteyksiin.

Marko Gylén

Sanotaan ruma sana niin kuin se on: tosi-tv.

Tosi-tv:n kerrotaan alkaneen Music Televisionin The Real World -sarjasta (1992–), jossa joukko nuoria eri puolilta Yhdysvaltoja lähti yhdessä asumaan tilavaan suurkaupunkiasuntoon, yritti saada työuraansa alkuun ja muodostaa erilaisia ihmissuhteita. Sittemmin tosi-tv on laajentunut ohjelmasarjoihin, joissa kilpaillaan todellisesta työpaikasta, julkkisperhe elää ”arkeaan”, ollaan eri(s)tyksissä, vatkataan kermaa kilpaa, lauletaan nuotin viereen, sisustetaan asuntoja fotogeenisiksi eikä asuttaviksi sekä syödään ötököitä.

Saara Hacklin

Juha Suonpää: KoppeloLuin taannoin New Yorkerista artikkelia valokuvaaja Thomas Struthista. Jutun alussa kuvattiin tilannetta, jossa Struth on kutsuttu kuvaamaan Englannin kuningatarta ja tämän puolisoa. Yhtäkkiä toimittaja Janet Malcomin teksti saa minut pysähtymään. Malcom selittää Struthin saamaa toimeksiantoa kuvailemalla tämän teoksia: ”[...] Struthin kuvat eivät tuo mieleen mitään pahaa. Niissä on hengen keveyttä, melkeinpä aurinkoisuutta, jota ei löydy muiden merkittävien uutta yli-isoa värivalokuvausta harjoittavien, kuten Andreas Gurskyn, Candida Höferin, Jeff Wallin tai Thomas Ruffin teoksista.” Arvio hätkähdytti. Struth on toki kuvannut muun muassa perheitä, kaupunkitiloja ja museokävijöitä. En silti ole pitänyt hänen töitään erityisen ”aurinkoisina”, vaikka niissä kiistatta onkin erityinen valo. Ajattelen esimerkiksi Museosarjaa, jossa Struth on kuvannut kuuluisia museo- ja kirkkotiloja kävijöineen.

Kari Yli-Annala

Brett Bailey: Exhibit A: Dr Fischer´s Cabinet of CuriositiesOdotan. Pidän kädessäni pelikorttia, herttakahdeksikkoa. Pian herttakahdeksikon nimi lausutaan ääneen ja saan luvan edetä eteläafrikkalaisen taiteilijan live-installaatioon. Odottaessani tartun mukanani olevaan kirjaan ja luen sieltä esseen, jossa on kysymys moninaisuuksista ja samuudesta, karkealla kädellä hahmotetun kokonaisuuden ja sen osien välisistä suhteista ja liikkeistä. Kliseistä ja todellisuudesta, jotka sekoittuvat toisiinsa. Afrikasta.

Yritän tässä artikkelissa arvioida eräitä viime aikoina esillä olleita teoksia ja esityksiä, joissa on käsitelty niin lähihistorian kuin nykyhetkenkin Afrikkaa erityisesti suhteessa Euroopan ja siirtomaavallan vaikeaan perintöön. Kirjoitukseni on katkelmallinen ja hapuileva, kuten on myös oma käsitykseni Afrikasta.