Pirkko Holmberg

Close Your Eyes And Tell Me What You SeeKiinnostus museopedagogiikkaa, kuratointia ja taiteen välittämistä kohtaan on noususuhdanteessa. Suomessa näiden alojen käytännöt hakevat omaa muotoaan, eivätkä käsitteet useimmissa tapauksissa ole valmiiksi kiteytyneitä. Mustekala on tarttunut haasteeseen omalla tavallaan. Esinäytös nähtiin jo viime keväänä, kun Anni Venäläisen ja Max Ryynäsen käymän museopedagogiikkakeskustelun ympärille versoi ikään kuin orgaanisesti sarja museoalan vaikuttajien puheenvuoroja. Oli selkeä tarve käydä keskustelua asioista, jotka eivät olleet loppuun asti määriteltyjä ja valmiita. Keskustelulle tarvittiin myös helposti saavutettava ja nopeasti reagoiva areena, jossa kynnys on matalalla mutta profiili korkealla. Syksyn teemanumerossa on vuorossa keskustelun toinen osa, jonka olen toimittanut yhdessä Anni Venäläisen kanssa.

Anni Venäläinen

Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien voimakkaasti kehittynyt museopedagogiikka on nyt tullut kohtaan, jossa tarvitaan entistä selkeämpää alan itsemäärittelyä. Jokaisen museopedagogin on kyettävä vastaamaan kysymyksiin ”mitä, miksi, kenelle, miten”, mutta myös ”keitä me olemme ja mistä lähtökohdista teemme tätä työtä”. Kuulostaa aika itsestään selvältä, mutta käytäntö on osoittanut, ettei se ole läheskään aina niin helppoa. Tämän numeron tarkoituksena on tuoda esiin tasa-arvoisesti sekä pedagogien, kuraattorien, taiteilijoiden, että yleisön näkökulmaa.

Kaija Kaitavuori

Taidemuseoon niin museon ulko- kuin sisäpuolelta kohdistuvista ristiriitaisista intresseistä muodostuu varsinainen vyyhti. Monet näistä odotuksista liittyvät yleisöön ja näin ollen kohdistuvat pedaan ja yleisötyöhön. Sekä bisnes että politiikka ovat kiinnostuneet kävijöistä ja näyttävät tukevan pedaa, joka lähtökohtaisesti miettii taidemuseota yleisön kannalta.

Esitän, että museo (kuten muutkin kulttuurilaitokset) on keskellä myrskyisää kolmiodraamaa – tai Bermudan kolmiota, jos niin halutaan – jossa sen ohjauksesta ja omistuksesta taistelee kolme voimaa: politiikka, bisnes ja akatemia.

Anni: Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen opinnot eivät tähtää kuvataideopettajien kouluttamiseen, mutta antavat valmiuksia moniin eri tyyppisiin tehtäviin taiteen aloilla. Millaisiin tehtäviin tiedät laitoksenne opiskelijoiden työllistyneen?

Pauline: Opiskelijat työllistyvät kulttuurin kentälle laajasti - museoihin, taide- ja kulttuurihallintoon, tutkimus- ja kehitystehtäviin, lasten- ja nuortenkulttuuria edistäviin organisaatioihin, mediaan. Osa myös opettaa tai harjoittaa taidetta. On muistettava, että osalla meidän opiskelijoista on jo aiempi taiteen tai kulttuurin alan alempi tutkinto ja/tai työkokemusta, jolloin heillä on jo tuntumaa kenttään.

Anni: Kuinka ajatus erityisesti lapsille ja nuorille suunnatuista nykytaiteen näyttelyistä syntyi? Miksi näyttelyitä juuri tälle kohderyhmälle?

Henna: Rauman taidemuseossa on pitkä perinne vuosittaisella näyttelyllä, jonka kohderyhmänä ovat lapset eli aloittaessani amanuenssin työt täällä oli jo olemassa selkeä tilaus, johon piti vastata. Aikaisemmat näyttelyt olivat liittyneet perinteisemmin lastenkulttuuriin - tonttuja, nalleja, satukuvituksia ja pikkukakkosta. Mutta oli myös ollut taiteilijoiden lapsille suunnittelemia näyttelyitä. Olen itse kolmen lapsen äiti, käynyt katsomassa taidenäyttelyitä hyvin paljon lasten kanssa, seurannut reaktioita ja usein toiminut myös heidän ehdoillaan – niissä tilanteissa ei ole esimerkiksi aikaa paneutua mihinkään saliteksteihin. Halusin ryhtyä kokeilemaan onko mahdollista toteuttaa nykytaidenäyttelyitä, jotka suunnataan nimenomaan lapsille ja nuorille. Tämä valinta oli tavallaan hyvin looginen ja omakohtainen. Samalla pääsin suunnittelemaan nykytaidenäyttelyitä ehkä vähän rennommasta ja kokeilevammasta, mutta silti hyvin vaativasta lähtökohdasta, joka on ollut mielenkiintoinen haaste myös kuraattorin työlle.

Henna Harri

Yhä useammin myös taiteilijat ja kuraattorit näkevät näyttelyn pedagogisena alustana, joka saa lopullisen muotonsa ja sisältönsä yhteydessä yleisöön. Prosessinomaisuus, uuden tiedon ja ideoiden tuottaminen sekä dialogisuus koetaan merkityksellisinä: kuratoriaalinen on löytänyt yhteisöllisen painotuksensa. Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu päätti ryhtyä kouluttamaan taidokkaita “jonglööreja” ja perusti Suomen ensimmäisen maisteritasoisen kuraattoreita ja näyttelypedagogeja kouluttavan ohjelman. Kuratoinnin ja näyttelypedagogiikan maisteriohjelma – CuMMA (Curating, Managing and Mediating Art) aloitti syksyllä 2010.

Marikki Hakola: MolochAnna-Kaisa Koski

Ilman vahvaa painotusta näyttelypedagogiikkaan olisin tuskin pitänyt ohjelmaan hakemista mitenkään realistisena tai järkevänä taiteentutkimuksen ja taidekasvatuksen opintojeni kannalta. Kyseinen painotus teki CuMMAsta minulle helpommin lähestyttävän. Kyseessä ei ollutkaan suoraviivainen kuraattorikoulutusohjelma, vaan avoimempi tapaus, joka ei sulje muita taidealan toimijuuksia ulkopuolelle. Ensisijaisesti CuMMA onnistui antamaan tämän vaikutelman nostamalla näyttelypedagogiikan kuratoinnin kanssa tasaveroiseksi määreeksi, vaikka tuottajan, kriitikon tai kultturihallinnon alalle suuntaaminen ei myöskään ole ohjelman jälkeen mitenkään mahdoton ajatus.

Anna Jensen

Kokeellisuuden lähestymiseen on monia erilaisia tapoja. Sitä voi ajatella niin genrenä ja traditiona kuin tutkimuksellisen tekemisen metodinakin. Mitä sitten on kokeellinen opettaminen ja miten se vaikuttaa opetustilanteeseen? Jos opettaja edelleen seisoo ”luokan” edessä ja kuulijat hiljaa siisteissä riveissä niin sitooko tämä oppimistapahtuman väistämättä perinteisiin metodeihin ja opiskelun tapoihin? Vai voiko asioista puhua uudella tavalla, esimerkiksi tieteen mahdollisesti vapauttavan taiteen teorian kautta?

Pilvi Tuomainen

Vierailin viime toukokuussa Lontoon matkallani British Museumissa ja Tate Modernissa, joissa molemmissa päädyin käyttämään multimediaopasta apunani näyttelyihin tutustumiseen. Multimediaoppaasta oli hyötyä etenkin British Museumissa suunnistamisessa kun taas Tate Modernissa koin käsittämättömän taide-elämyksen oppaan avulla. Laite vaikutti lisäksi museossa liikkumiseen ja kokemiseen. Mitä muuta laitteen käytöstä on jäänyt mieleeni? Tämän artikkelin tarkoitus on kertoa tarkemmin museovierailuistani sekä kokemuksistani multimediaoppaiden käytöstä kävijän näkökulmasta.

Anni: Taiteilijat suhtautuvat eri tavoin teoksensa "elämään", sen esittämisen konteksteihin, esillepanoon, ja sen niin sanotusti ympärillä tapahtuviin asioihin sen jälkeen kun Krister Gråhn: Historiase on tullut valmiiksi. Kuinka pitkälle haluat itse olla suunnittelemassa näitä tilanteita, ja missä kohdin olet valmis antamaan teoksen ja katsojan kohtaamisen tilanteen esimerkiksi kuraattorin tai museopedagogin määriteltäväksi tai välittämäksi?

Krister: Uskon yhteistyöhön. Taiteilijan ei tarvitse, eikä hän voi olla yksinäinen nero, joka määrää kaiken. Yhteistyö ylipäätään kuraattoreiden ja museoiden kanssa on ollut hedelmällistä.... Toki näissäkin tilanteissa vastaan on tullut erittäin huonoja ratkaisuja, jopa niin huonoja, että edelleen hävettää, koska teokset joka tapauksessa menevät aina taiteilijan piikkiin, vaikka teoksen olisikin tuhonnut kuraattori huonolla ripustuksellaan.