Pirkko Holmberg, Harri MäcklinBrillo Box

Mustekalassa on vuodesta 2007 lähtien julkaistu estetiikan opiskelijanumeroita, joiden tarkoituksena on antaa opiskelijoille tilaisuuksia kirjoitustensa julkisaamiseen sekä saada tuoreita näkökulmia kulttuurista käytävään keskusteluun. Tällä kertaa mukaan pyydettiin estetiikan opiskelijoiden lisäksi mm. taidehistorian opiskelijoiden sekä taiteilijoiden puheenvuoroja. Numeron taustalla oli kiinnostus siihen, mitä tapahtuu taidekouluissa ja yleisemminkin siellä, missä tulevaisuuden taiteelle luodaan perustuksia. Mitä liikkuu taiteen nykyisten ja tulevien tekijöiden ja kokijoiden mielessä? Kysymys siitä, millaista taide tulevaisuudessa on, miltä se aivan konkreettisesti näyttää, kuulostaa tai tuntuu, kytkeytyy pakostakin kysymykseen, onko tämä tulevaisuus mahdollinen, ja mitkä nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet siihen vaikuttavat. Nykyisessä ilmapiirissä, markkinatalouden ja kaikenmaailman timosoinien pyrkiessä valtaan, nämä kysymykset tuntuvat tavallistakin polttavammilta.

Silja Rantanen

On kahdenlaisia tulevaisuusvisioita: sellaisia kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 ja sellaisia kuin Taideyliopistoselvitystyöryhmän raportti (2010).

Stanley Kubrickin elokuvan kaunein piirre on sen mielikuvituksellisuus. Taideyliopistoselvitystyöryhmän raportti käsittelee taidetta eli sitä mitä Stanley Kubrick tekee. Työryhmän selvitys on visio siitä, kuinka valtiollisin toimenpitein voitaisiin kehittää taidekoulutusta, jotta taiteilijat kykenisivät entistä paremmin käyttämään mielikuvitustaan; jotta heistä tulisi yhtä hyviä kuvittelemaan asioita kuin Stanley Kubrick. Opetusministeriön ratkaisuehdotus on vähentää yliopistoja.

Pilvi Porkola
Kuvat Uni ja aika -gaalasta ottanut Pilvi PorkolaPaneelien ja haastattelujen viimeinen kysymys on aina lähes poikkeuksetta ”miten ajattelet esitystaiteen tulevaisuuden?”. Olen aina yhtä valmistautumaton kysymykseen, aina yhtä hämmentynyt. Kysymykseen on ikään kuin sisäänrakennettu oletus kokonaisnäkemyksestä ja kokonaiskuvan haltuunotto, ei vain tämän hetkisestä tilanteesta vaan myös tulevaisuudesta.
Jo muutaman kerran olen kuullut itseni selittävän kiemurrellen jotain toivosta, joka on palannut. Vastaus on ollut intuitiivinen, enkä ole ajatellut sitä sen enempää.

Ajatus siitä, että tulevaisuutta rakennetaan nyt, ei ole vain fraasi vaan perustuu ajatukseen, että se mitä teemme nyt, mahdollistaa asioita tulevaisuudessa.
Pyrin tässä jutussa erittelemään sellaisia hetkiä ja tapahtumia viime vuosilta, jolloin olen uskonut esitystaiteen tulevaisuuteen ja kokenut sen olevan mahdollisuuksia täynnä. Pääasiassa havaintoni liittyvät sellaisten rakenteiden luomiseen, joilla uskon, ja toivon, olevan kauaskantoisia, tulevaisuuteen heijastuvia vaikutuksia. En pyri luomaan ”esitystaiteen suurta linjaa” ja vierastan ajatusta kokonaisnäkemyksestä vaan haluan korostaa, että esiin nostamani seikat ovat henkilökohtaisia huomioita ja liittyvät tapahtumiin, jolloin itse olen kokenut uskoa esitystaiteen ja performanssin tulevaisuuteen.

Nuppu Koivisto

2010-luvun Suomessa törmää usein vihjaukseen siitä, että länsimainen taidemusiikki olisi vanhakantaisine esityskäytäntöineen sekä elitistisine yleisöineen tullut tiensä päähän. Synkkä tulevaisuuskuva näkyy sekä kulttuuripoliittisissa kannanotoissa että suhteessa itse teoksiinkin. Julkisessa keskustelussa suomitaan niin Kansallisoopperaa kuin sinfoniaorkestereitakin kulttuuritukien kahmimisesta, ja tänä päivänä sävellettyä klassista musiikkia tavataan pitää jo ennakolta ainoastaan connoisseurien heininä. Kuinka tähän on tultu – ja miten tästä jatketaan eteenpäin?

Iida Sofia Hirvonen

Internet nähtiin aiemmin vain yhtenä uutena mediana kirjojen, radion ja television
rinnalla. Se ei ole kuitenkaan vain väline tai pinta, jossa tuotetaan merkityksiä ja
reaalimaailman jäljennöksiä, vaan kokonaisvaltainen ympäristö itsessään. Internet kaappaa
salakavalasti maailmaansa yhä useampia ja laajempia symbolisen kanssakäymisen osa-alueita
ja siten myös aikaa.

Laura Kokkonen

Kuvan ottanut Antti Ahonen

Elävä taide ei aina tarkoita esittävää taidetta: biotaiteessa itse taideteos voi hengittää, katsoa silmiin ja tuntea kosketuksen. Olemme tottuneet siihen, että nykytaiteen uusissa suuntauksissa teoksen käsite on pirstaloitunut määrittelemättömäksi, joten ulkoisella muodolla on yleensä vaikea hätkähdyttää. Biotaide hämmentää kuitenkin jo olemuksellisesti. Se tunkeutuu taiteelle epätavanomaiselle biologisten, elävien organismien alueelle, joka yleisesti mielletään tieteellisten auktoriteettien reduktionistisesti ymmärtämäksi ja hallitsemaksi. Tällaista taidetta ei voi lokeroida turvallisesti taideinstituutioiden sisään, vaan se luikertelee vaivaannuttavasti ympäriinsä sitoutumatta mihinkään olemassa olevaan kiinteään diskurssiin.

Marika Orenius: Arc-en-cielChristine Langinauer

Liikkuva kuva tuntuu tällä hetkellä olevan Suomessa sekä valtavirtaa että marginaalia. Siitä on tullut yhteiskunnassamme arkikieltä niin taiteilijoille kuin muillekin. Silti liikkuva kuva ei vielä nauti samanlaista arvostusta kuin perinteisemmät taidemuodot. Tämä näkyy esimerkiksi taiteen keräilyssä ja kokoelmissa. Mitä tulevaisuus voi liikkuvalle kuvalle tuoda tullessaan?
Miten kentällä toimivat taiteilijat ja taiteilijajärjestöt näkevät asian? Vastaajina ovat AV-arkin toiminnanjohtaja Hanna Maria Anttila ja MUU ry:n toiminnanjohtaja Timo Soppela sekä liikkuvaa kuvaa työskentelyssään käyttävät taiteilijat Terike Haapoja, Elena Näsänen, Marika Orenius, Seppo Renvall ja Jani Ruscica.

Marko Gylén

Taide on se, joka pidättää todellisuuden partaalle. Kiteytän taiteen ”olemusta” tähän lauseeseen. Lauseen voi ymmärtää kahdella tavalla: taide pidättelee ihmistä ja taide pidättelee todellisuutta. Joka tapauksessa pidäteltynä on ihmisen ja todellisuuden ajallisuus, toiminta ja niiden keskinäinen kohtaaminen. Näin tapahtuu taiteen alueella, oltiinpa siellä taiteen kokijana tai taiteilijana. Ihmisen ja todellisuuden suhde on pidättyneessä tilassa. Tällöin se alkaa tuntua. Se ei pääse sujuvasti toteutumaan, mutta tätä pidättymistä vasten, tässä pidättyneisyydessä, alkaa tuntua imu sen toteutumiseksi. Ollaan partaalla, ihan hilkulla.

Taiteessa tuntuu ja liikuttaa se, että merkitykset odottavat merkityksellistymistään, mielekkyys vaatii etsimistään. Ilmenee haaste, johon olisi vastattava. Olisi tulkittava teosta suhteessa maailmaan. Mitä ihmettä olisi ajateltava sen kohdalla, mikä on minun ja todellisuuden suhde, tai, miten oikein pitäisi olla maailmassa? Taideteos on tässä ja ammottaa tosiasiallisuudellaan. Se toimii näin pelkällä olemassaolollaan.

Harri MäcklinG.W.F. Hegelin muotokuva, Schlesinger 1831

Taiteen tulevaisuutta pohtiessa tulee helposti ottaneeksi itsestäänselvyytenä, että taiteella ylipäätään on tulevaisuus. Uusia taidenäyttelyjä avataan jatkuvasti, uusia gallerioita ilmestyy sinne tänne, taidekorkeakoulut suoltavat ulos lahjakkaita tekijöitä ja taidetta myydään korkeammilla hinnoilla kuin koskaan – eikä talouden taantumasta huolimatta kehitykselle näy pikaista loppua. Mutta tästä huolimatta taidefilosofiassa on viime aikoina ollut vallalla käsitys, että taide itse asiassa loppui jo kauan sitten. Väite voi ensi kuulemalta vaikuttaa järjettömältä. Miten niin taide on jo loppu? Seuraavassa tarkoitukseni on lyhyesti tiivistää, millaisesta lopusta on kyse ja lopuksi esittää muutama spekulatiivinen huomio siitä, miten taiteen lopun ajatus voi auttaa meitä ymmärtämään nykytaiteen luonnetta ja merkitystä – sitä, miten taiteen tulemisen tila, kirjaimellisesti sen tulevaisuus, jonakin loppuneena auttaa meitä lähestymään nykyistä ja – totta kai – tulevaa taidetta.

Love without limits, 2007Pirkko Holmberg

Loppuvuodesta 2008 poliisit tulivat Lahden taideinstituutissa opiskelevan Riina Hännisen kotiin, pidättivät hänet ja veivät kuulusteltavaksi epäiltynä tapon suunnittelusta. Hännisen miesopettaja, kuuluisa taidemaalari, oli tehnyt poliisille ilmoituksen, jonka mukaan Hänninen suunnitteli tappavansa koulutoverinsa veitsellä. Poliisi valokuvasi Hännisen työt. Tutkinnan päätteeksi ilmoitus todettiin perusteettomaksi ja Hänninen todettiin syyttömäksi. Opettaja ei ole missään vaiheessa perunut sanojaan tai pyytänyt julkisesti anteeksi.

Hännistä on mediassa käsitelty lähes yksinomaan sosiologisena tapauksena. Hänen esimerkkinsä antaa kuitenkin aihetta huolestua siitä, onko taiteilijan ilmaisunvapaus turvattu Suomessa. Se, ettei maalauksia arvostella taiteena, mahdollistaa niiden käyttämisen rankaisuun oikeuttavina todistuskappaleina.