Kirjoitin noin vuosi sitten blogissani 6.6.2007 ”Paperiako sen olla pitää?” kritiikistä internetissä. Tuolloin helsinkiläisyleisö oli vaatimassa 2500 nimen adressilla parannusta Helsingin Sanomien kuvataidekritiikkiin. Totesin silloin, että netissä pystyttäisiin kohentamaan kritiikin tilaa melko pienillä summilla, sillä nettilehtien ylläpito ei ole kallista. Tässä kuussa Suomen Kulttuurirahasto onkin Sanomien Saska Snellmanin ehdotuksesta rahoittanut palvelun, jossa eri maakuntalehtien nettisivuillaan julkaisemat kritiikit tuodaan yhteen portaaliin nimeltä Kritiikkiportti.fi.

Entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies Paavo Lipponen (sd) julkaisi vastikään teoksen Järki voittaa: suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella. Kirjassaan Lipponen luotaa suomalaista kansallistuntoa ja sivistyksen merkitystä historiassa. Eniten ovat tiedotusvälineitä kuitenkin kiinnostaneet Lipposen laatimat listat kotimaan intellektuelleista. Listalle pääsy on merkinnyt asianomaisille ilmeisesti kutakuinkin samaa kuin – ehkä salainen – mielihyvä joutumisesta ammuttavien joukkoon Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksessa.

Viimeaikaiset keskustelut Innovaatioyliopistosta ovat nostaneet pinnalle huolen taideopetuksen tulevaisuudesta Taideteollisessa korkeakoulussa. Aluksi ihmettelin aiheesta käytävää keskustelua, sillä niin kauan kun olen työskennellyt Taikissa: vuonna 2002 aloitin tuntiopettajana, 2003 tutkijana ja 2006 lehtorina, taide ja sen teoria ovat olleet out.

Joudun jatkuvasti ihmettelemään sitä, miten voimakkaasti erilaiset esirationaaliset tai piilotajuiset ennakkokäsitykset ohjailevat meitä, miten mielikuvasta muodostuu mielle tai mielipide. Omakohtaisesti olen jatkuvasti törmännyt myös näiden mielteiden sukupuolittuneisuuteen. Minulla on erikoinen etunimi Taava, joka on muuttunut milloin Salvaksi apteekissa, milloin Kaavaksi kangaskaupassa.

Tietooni on tullut, että eräs itseään vaikutusvaltaisena pitävä kriitikko oli äskettäin luonut lausumaan, ettei kritiikillä ja internetillä ole mitään tekemistä toisensa kanssa. Tarkistin tietysti heti hänen tietonsa Googlesta ja katso: siellä ei ollut kuin pari mainintaa hänestä ja nekin vain pelkkinä niminä. Kyseinen Herra X oli saanut jaetun E.J. Vehmaksen palkinnon vuonna 2000, mutta mitään muita tietoja hänen ansioistaan tai toiminnastaan kriitikkona ei löytynyt.

I wanted to know if there still existed in his domain a bizarre establishment which Valéry had once described to me: an agency which accepted unstamped letters and arranged to have them posted from any desired point of the globe to the address written on the envelope, a facility that would allow the customer to feign a voyage to the Far East, for example, without moving an inch from the far west of some secret adventure.

Ulla Karttusen "Ekstaattisia naisia" näyttelystä on kirjoitettu tai lähinnä kohuttu runsaasti mediassa. Silti ei ole juuri pohdittu näyttelyä taiteen kannalta. Tämä johtuu siitä ettei monikaan ehtinyt nähdä teosta joka poistettiin galleriasta heti avajaisiltana. Toiseksi tämä johtuu siitä, että taiteilija kutsuu itseään taiteilija-tutkijaksi, ja ilmoittaa tekevänsä väitöskirjaa taidefilosofiaan liittyen. Kovinkaan moni toimittaja ei lähde Suomessa keskustelemaan tällaisesta. Nyt keskustellaan.

Irmeli Hautamäki (24.2. ja 16.3.) ja Annamari Vänskä (8.3.) ovat Mustekalan palstoilla syystäkin kiinnittäneet huomiota siihen, että taide-elämä ei ole toistaiseksi asettunut laajasti tukemaan teoksestaan "Neitsythuorakirkko" syytteen saanutta Ulla Karttusta. Tuo teoshan oli esillä Karttusen Kluuvin galleriassa 15.2.-2.3. 2008 pitämässä näyttelyssä, jonka nimenä oli Ekstaattisia naisia: kirkon ja pornon pyhän neitsyet - eikä, niin kuin Mustakalankin palstoilta on voinut lukea, "Pyhiä naisia ja teinibeibejä".

Kun Bill Violan videotöitä ensimmäisen kerran esitettiin Suomessa 1990-luvulla Ateneum-salissa, näytös oli nimetty legendaarisesti “Unta kaaliin kansalle”. 1970-luvun Terence Hill ja Bud Spencer –elokuvat mieleen tuova nimeäminen tuntui saavan erikoista jatkoa kun Pro Arte –säätiö esitti Bio Rexissä ohjelmistonsa taiteilijoiden elokuvista ja videoista. IHME 0 –nimen saaneen tempauksen näytösotsikot “Merkillistä menoa” ja “Se epätavallinen tarina” hipoivat nokkeluuden osoituksina aivan käsityskyvyn ylärajaa.

...vanhojen ja uusien kirjojen kaupan yliopiston lähettyville johonkin kellariin tai muuhun arvottomaan paikkaan. Se on täynnä klassikkoja sekä uutuuksia kaikilta tieteenaloilta ja siellä soi barokkimusiikki tai jazz, kun akateeminen väki tutkii kirjoja aamusta iltamyöhään (Oikeastaan olen perustanut niitä useamman kuin yhden, vähintään viisi)