Kirjoitin noin vuosi sitten blogissani 6.6.2007 ”Paperiako sen olla pitää?” kritiikistä internetissä. Tuolloin helsinkiläisyleisö oli vaatimassa 2500 nimen adressilla parannusta Helsingin Sanomien kuvataidekritiikkiin. Totesin silloin, että netissä pystyttäisiin kohentamaan kritiikin tilaa melko pienillä summilla, sillä nettilehtien ylläpito ei ole kallista. Tässä kuussa Suomen Kulttuurirahasto onkin Sanomien Saska Snellmanin ehdotuksesta rahoittanut palvelun, jossa eri maakuntalehtien nettisivuillaan julkaisemat kritiikit tuodaan yhteen portaaliin nimeltä www.Kritiikkiportti.fi

Tietooni on tullut, että eräs itseään vaikutusvaltaisena pitävä kriitikko oli äskettäin luonut lausumaan, ettei kritiikillä ja internetillä ole mitään tekemistä toisensa kanssa. Tarkistin tietysti heti hänen tietonsa Googlesta ja katso: siellä ei ollut kuin pari mainintaa hänestä ja nekin vain pelkkinä niminä. Kyseinen Herra X oli saanut jaetun E.J. Vehmaksen palkinnon vuonna 2000, mutta mitään muita tietoja hänen ansioistaan tai toiminnastaan kriitikkona ei löytynyt.

Ulla Karttusen "Ekstaattisia naisia" näyttelystä on kirjoitettu tai lähinnä kohuttu runsaasti mediassa. Silti ei ole juuri pohdittu näyttelyä taiteen kannalta. Tämä johtuu siitä ettei monikaan ehtinyt nähdä teosta joka poistettiin galleriasta heti avajaisiltana. Toiseksi tämä johtuu siitä, että taiteilija kutsuu itseään taiteilija-tutkijaksi, ja ilmoittaa tekevänsä väitöskirjaa taidefilosofiaan liittyen. Kovinkaan moni toimittaja ei lähde Suomessa keskustelemaan tällaisesta. Nyt keskustellaan.

Irmeli Hautamäki (24.2. ja 16.3.) ja Annamari Vänskä (8.3.) ovat Mustekalan palstoilla syystäkin kiinnittäneet huomiota siihen, että taide-elämä ei ole toistaiseksi asettunut laajasti tukemaan teoksestaan "Neitsythuorakirkko" syytteen saanutta Ulla Karttusta. Tuo teoshan oli esillä Karttusen Kluuvin galleriassa 15.2.-2.3. 2008 pitämässä näyttelyssä, jonka nimenä oli Ekstaattisia naisia: kirkon ja pornon pyhän neitsyet - eikä, niin kuin Mustakalankin palstoilta on voinut lukea, "Pyhiä naisia ja teinibeibejä".

...vanhojen ja uusien kirjojen kaupan yliopiston lähettyville johonkin kellariin tai muuhun arvottomaan paikkaan. Se on täynnä klassikkoja sekä uutuuksia kaikilta tieteenaloilta ja siellä soi barokkimusiikki tai jazz, kun akateeminen väki tutkii kirjoja aamusta iltamyöhään (Oikeastaan olen perustanut niitä useamman kuin yhden, vähintään viisi)

Viime viikolla noussut sensuurimentaliteetti sekä rikosetsintä taiteilija Ulla Karttusen ”Pyhiä naisia ja teinibeibejä” näyttelyn johdosta panee pohtimaan poliittisen taiteen mahdollisuuksia nykyisessä taidemaailmassa. Taidemaailma on tähän saakka ollut vapaamielinen ja luottavainen taiteilijoiden suhteen. Tunnettujen tekijöiden töitä ei ole haluttu ennakkoon tarkistaa. Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja ilmoitti, että tilanne tulee nyt muuttumaan.

Suurin osa täkäläisistä humanistituttavistani tekee väitöskirjaa, on tehnyt jo vuosikausia. Työ, joka on yleensä heikosti ohjattua akateemisten instituutioiden taholta, vie parhaassa produktiivisessa iässä olevilta humanisteilta ja taiteilijoilta kaikki mehut. Monesti työ jää kesken tai ääritapauksissa uuvuttaa tekijänsä loppuun. Kun väitös on saatu valmiiksi, alkaa meriittitutkimuksen teko. Pienten stipendien ja opetuskeikkojen varassa pakerretaan myyntiartikkeleita akateemisille markkinoille. Tieteelliset julkaisut eivät maksa mitään niille tarjotuista artikkeleista. Journaalit ovat kalliita ja niitä voivat hankkia vain harvat kirjastot. Uhraus tieteen alttarille tuntuu välillä kohtuuttomalta, kun tutkimus ei edes sisällöllisesti ole määrään nähden mullistavaa tai kiintoisaa. Tällä en halua ahdistaa jo muutenkin ahdistuneita väitöskirjan tekijöitä, ihmettelen vain täkäläistä löperön ankaraa systeemiä.

Viimeiset pari viikkoa olen yrittänyt sopeutua uudelleen kotimaahan. Se on vienyt niin paljon voimia, etten ole jaksanut edes avata minulle lähetettyjä näyttelykutsuja puhumattakaan, että olisin pystynyt raahautumaan keskikaupungille. Metrolla olen silti kulkenut ja ollut oikein iloinen siitä että asun Itä-Helsingissä ja voin käyttää metroa. Julkinen liikenne Helsingissä on tällä hetkellä cooleinta mitä tiedän.

Saavuttuani jouluksi kotimaahan ihmettelin monelta taholta esiin työntyviä nerouutisia. Saattaa olla, että jetlag oli sumentanut aivoni, mutta hetken aikaa kuvittelin tulleeni nerojen maahan. Mitä ihmettä ne nyt ovat saaneet päähänsä?

Suomessa yhteisöllisyys liitetään helposti maalaiselämään, urbaaniin kulttuuriin kuuluu taas individualismi ja irrallisuus. Amerikassa yhteisöt, communities ja naapurustot, neighborhoods ovat taas kova sana. Koko elämä pyörii niiden ympärillä, ja jos on löytänyt oikean communityn, on elämä paitsi mukavaa, myös helppoa. Naapurit tervehtivät toisiaan ja small talkiin ryhtyminen on luontevaa.