Birgit Jürgenssen, Kotirouvan keittiösuoja. 1975

Tämän Mustekalan numeron teemana on taide ja talous, talous ja taide, taide ja talous… voiko kahta vaikeampaa aihetta ollakaan, varsinkaan yhteen tuotuna. Ei ole ehkä sattumaa, että sanoista muodostuvien anagrammien joukosta löytyy niin “ideasta tuloja”, “alettais juoda” kuin “laaja tiedotuskin”.

Numeroa valmistellessa ja artikkeleita kirjoittaessa tapahtui monta ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttivät, kummastuttivat pientä taiteilija-toimittajaa. Toiseen ääripäähän liittyi kiusaamista muistuttanut Opetus- ja kulttuuriministeriön esittämä epäkelpo lakiehdotus Taiteen edistämiskeskuksesta joka lähetettiin lausuntopyyntöineen juhannusaattona taiteen kentälle kommentoitavaksi. Toista puolta esitti talouden kohtuullistamisen keinoja etsivän degrowth -liikkeeseen tutustuminen. Se esittäytyi kesän aikana muun muassa erilaisissa keskustelutilaisuuksissa ja piknikeillä. Rohkaisevaa, että jokin uusi idea tulee vastaan näin sympaattisesti ruohonjuuritasolla ja rohkaisee ajattelemaan koko talouden metafysiikkaa ja mekaniikkaa uudelleen.

Taide on elinkeino siinä kuin muutkin. Paitsi, että sen tuottavuus on kiusallisen alhainen. Toki, jos taideyrittäjän tuottama elämysviihde näyttää taloudellisesti kannattavalta, yhteiskunta voi auttaa hänet alkuun. Saahan yhteiskuntakin hyödyllistä kulturellia imagoa edistämänsä taiteen markkinanäkyvyyden kautta.

Tässäkö taiteen ja julkisen talouden suhteen todellinen kuva? Mikä oikein on taiteen tehtävä yhteiskunnassa ja nykymaailmassa? Miten se suhteutuu talouteen, luovaan talouteen ja viihdeteollisuuteen? Entä miten taidetta tulisi rahoittaa?

Paavo Järvensivu

Länsimainen kulttuurinen paradigma, joka vaikuttaa maailmalla laajalti, on kasvuidean läpitunkema. Se kulminoituu kilpailuun varallisuuden kasaamisesta. Ilman kulttuurista murrosta mikä tahansa uusi talousteoreettinen rakennelma jäisikin ontoksi: varallisuuskilpailu vain toteutettaisiin uusissa puitteissa.

Antti Majava – syyttäjien asianajaja

”Syyttäjä”, taiteilija Antti Majavan puheenvuoro IHME‐päivien ”Oikeusjutussa”, joka järjestettiin Vanhalla
ylioppilastalolla 28. maaliskuuta 2010.

Hyvät Läsnäolijat,

Luen seuraavassa syytteet jutussa taiteen underground vastaan kuvataiteen ansaintalogiikka. Syytteiden pääkohdat on laadittu yhteistyössä taitelijakollegoiden muodostaman syyttäjänviraston kanssa.

Kira Sjöberg – Puolustuksen asianajaja

Arvoisa Tuomari Nevanlinna, Syyttäjä Majava ja yleisö

Elämme rankkaa aikaa kun seisomme puolustuksen puolella näiden synkkien ja jyrkkien syytteiden vastaanottajana. Kuitenkin puolustuksen onnena on todeta, että voimme vastata kaikkiin Syyttäjä Majavan laatimiin syytteisiin: ”Not Guilty”!
Alkuun on todettava, että syytteet eivät vastaa nykypäivää, vaan vahvasti laajalle levittynyttä ajatusta taiteesta, sen arvosta ja sen merkityksestä yhteiskunnalle. Esitetyt syytteet todentavat ajattelumallin, jossa taiteen arvo on itse taiteessa, ei yhteiskunnallisen keskustelun luojana ja ylläpitäjänä, jona puolustus näkee taiteen ja sen tekijät!

Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti kesällä uutta lakia, joka lopettaisi Taiteen keskustoimikunnan ja muuttaa sen Taiteen edistämiskeskukseksi.
Muutos johtuisi OKM:n mukaan Mari Kiviniemen hallituksen ohjelmasta, jonka mukaan “ministeriöitä kehitetään niin, että ne keskittyvät hallituksen ja eduskunnan päätösten valmisteluun, strategiseen johtamiseen, EU- asioiden hoitoon ja kansainväliseen yhteistyöhön. Operatiiviset ja muut kuin valtakunnalliset kehittämistehtävät sijoitetaan ministeriötä alemmalle tasolle ja/tai siirretään alue- ja paikallistasolle.” (OKM 2010). OKM:n mukaan muutos kokoaisi ja selkiyttäisi päätöksentekoa sekä tehostaisi taidetoimikuntien toimintaa hallituksen esittämien toiveiden ja suuntaviivojen mukaiseksi.

Ison-Britannian sekä Ruotsin, Tanskan ja Norjan esimerkkien mukaan rakentuneen vuonna 1968 perustetun taidetoimikuntalaitoksen ydintehtävänä on ollut taiteilijoiden työskentelyedellytysten tukeminen apurahojen, avustusten, nimitysten ja tutkimuksen avulla. Järjestelmään on kuluneiden vuosien aikana tehty useita isompia ja pienempiä parannuksia ja uudistuksia. Uusi keskus olisi johtajansa välityksellä suoraan OKM:n tulosohjauksen alainen taiteen asiantuntijoista koostuvan välittävän elimen poistuessa kokonaan. Taidetoimikuntien määrä supistuisi radikaalisti ja alueelliset toimikunnat joutuisivat toimimaan tiiviimmin alueellisten elinkeino- , liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) alaisina.

Antti Majava
Miksi tämän hetkinen kulttuuri- ja taidepoliittinen kehityssuunta tuntuu uhkaavalta? Emmekö voi enää luottaa siihen että poliittiset päättäjät ja virkamiehet aidosti haluavat tukea ja edistää taidetta? Miten juuri nyt tapahtuvat uudistukset eroavat vaikkapa viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneesta kulttuuripoliittisesta kehityksestä?

Palle Nielsen, Modellen

Tanskalainen taiteilija-aktivisti Palle Nielsen (s. 1942) uskoi että lasten vapaa leikki saattoi toimia paremman yhteiskunnan rakentamisen keinona. Nielsenin huikeat leikkikenttähankkeet toimivat inhimillisiä arvoja edustavan yhteiskunnan malleina tai laboratorioina. Nielsen peräänkuulutti taiteilijan sosiaalista vastuuta. Hän oli jo yhdessä kaupunkilaisten ja muiden aktivistien kanssa toteuttanut kansalaistottelemattomuuden hengessä tee-se-itse –leikkikenttiä Kööpenhaminan alueella. Lokakuussa 1968 Nielsen työryhmineen sai tilaisuuden muuttaa Tukholman Moderna Museetin suuri näyttelytila kokeelliseksi lasten seikkailu-leikkikentäksi. Projektin nimeksi tuli Modellen. En modell för ett kvalitativ samhälle (Malli. Malli laadukkaasta yhteiskunnasta).

Kantonen Lea (toim.), Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua – keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Kuvataideakatemia 2010, 272 s.

Taidemaailman vakinaisiin esityskäytäntöjen sijoittumaton tilannetaide voisi olla erottamaton osa kaupunkisuunnittelua. Se vaatii viitseliäisyyttä ja irrottautumista taiteen näkemisestä vain konsensushenkisenä somisteena. Prosenttiperiaatteen mukaisen julkisten rakennushankintojen määrärahoista kuuluu noin yksi prosentti taidehankintoihin. Prosenttiperiaate voisi esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuutta taiteilijoille työskennellä vasta rakentumassa olevien paikkojen ja niiden asukkaiden kanssa. Jotta se voisi onnistua ja toteutua, on hyvä että on olemassa mahdollisuus saada perustietoa osallistavan tilannetaiteen käytännöistä ja suuntauksista. Sellaistakin tietoa on Lea Kantosen toimittamassa kirjassa Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua nyt tarjolla.

Antti Järven ja Tommi Laition keväällä 2010 julkaistu pamfletti Saa koskea –10 konstia väkevämpään kulttuuriin sivusi taide-elämän ja taideinstituution ongelmia varsin tutusta lähtökohdasta. Huolenaiheena oli, että suuret ja perinteiset taidelaitokset – erityisesti teatterit ja orkesterit – nielevät leijonanosan valtion kulttuurimäärärahoista samalla kun valtaosa taiteilijoista kituuttaa pienillä projektimäärärahoilla. ”Kaikkien suomalaisten taiteilijoiden elämistä ja työtä tuetaan noin neljäsosalla siitä rahasta, joka käytetään laitosteattereihin” pamfletti tiivistää. Lisäongelmana kirjoittajien mukaan on, että laitoskulttuuri passivoi yleisöä tai sivuuttaa sen kokonaan. ”Kansalaisille on varattu rooliksi vain istua hiljaisena massana katsomassa ammattilaisten esiintymistä.”

I Want Out of Here, 1976
Known only to insiders, Birgit Jürgenssen, Viennese artist, didn’t reach public recognition during her lifetime. But outside the limelight, and on the quiet she created an artistic oeuvre of highly conceptual and intellectual value that ranks her today as one of the top contemporary artists. Her outstanding contribution to 20th century feminist avant-garde art has been discovered only recently and her national and international recognition is about to arrive just now. Unfortunately, due to her premature death in 2003, at age 54, Birgit Jürgenssen could not enjoy these merits during her lifetime.

Her recent discovery is much owed to the first Birgit Jürgenssen monograph, that appeared on the occasion of her late 60th birthday in 2009 and that has been edited by Gabriele Schor (Director of Sammlung Verbund, Vienna) and Abigail Solomon-Godeau (Art historian, UC Santa Barbara). The monograph compiled contributions of the editors as well as of renowned art theorists and art historians such as Sigrid Schade, Elisabeth Bronfen and Geraldine Spiekermann. Each of the seven chapters focuses on a certain aspect of Jürgenssen’s artistic work and work phases and, by doing so, the essays, together with abundant photographic material, offer a comprehensive overview into the artistic world of this remarkable artist.

Francesca Woodman

The most important thing in the recent Donna 70 exhibition was that women’s radical art is presented in the context of avant-garde studies. Gabriele Schor writes that “the women’s movement in art can be considered as an avant-garde because its members are united by a desire to change the existing social forms of the art world” in reference to Lawrence Alloway’s text “Women’s Art in the 70” (1976).