Taidekritiikki ei puheenaiheena ole uusi. Kulttuurijournalismin tila herättää säännöllisin väliajoin keskustelua – näin kuuluukin olla. Silti ei voi välttyä tunteelta, että kuluneen vuoden aikana keskustelu olisi ollut poikkeuksellisen vilkasta ja huolestunutta. Vuoden mittaan yleisö sai kuulla argumentteja kulttuuritoimittajien hampaattomuudesta ja perinteisen taidekritiikin katoamisesta unholaan.

Ei ole kauaakaan siitä kun Andrew Keen löi lyttyyn internetin väittäen, että se tuhoaa koko länsimaisen kulttuurin. Kirjassaan The Cult of the Amateur (2007), Keen vertasi internetissä häärivää bloggaajien, chattaajien, My Space tyyppien ja Wikipedian käyttäjiä apinalaumaan, jolle on annettu kirjoituskoneet.

Friedrich Nietzsche kirjoittaa teoksessaan Tragedian synty: ”Tragedian jälleensyntymän myötä syntyy […] uudelleen myös esteettinen kuulija, jonka paikalla teatterikatsomossa on tähän saakka istunut harvinaislaatuinen Quid Pro Quo [sijainen], puolimoraalisine ja puolioppineine vaateineen – ”kriitikko”. Hänen tähänastisessa sfäärissään kaikki oli teennäistä ja vain elämän näennäisyydellä silattua."

Martta Heikkilä ja Irmeli Hautamäki

Ajatus yhdestä yhteisestä maailmasta on tuttu niin taloudesta, tietotekniikasta kuin julkkisten hyväntekeväisyyskonserteistakin. Kiinnostavaa ja ehkä jollakin tapaa jopa ohjelmallista on se, että tämänvuotinen Venetsian biennaali luopui yhtenäisyyden ideasta ja toi tilalle maailmojen moneuden. Taiteesta puhuttaessa tämä tuntuukin luontevalta: onhan taideteoksia kauan pidetty omina pienoismaailmoinaan, joissa vallitsevat niiden omat lait. Toisaalta kokijoilla on omat kokemusmaailmansa… Maailma rakentuu siis osajoukoista ja fragmenteista, tiloista ja tilanteista. Miten maailman suurin nykytaiteen näyttely onnistuu toteuttamaan tämänkaltaisia teemoja aikana, jolloin näyttelyn entisiä peruskäsitteitä – taidetta ja ei-taidetta, estetiikkaa ja sen ylittämistä, tai esimerkiksi kansallista ja ylikansallista – on yhä vaikeampaa rajata ja erottaa toisistaan?

Öyvind Fahlstöm

Walter Benjamin vaatii "Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella" -artikkelissaan idealistiseen filosofiaan perustuvasta taidekäsityksestä luopumista. Taiteen uusien välineiden – erityisesti valokuvauksen ja elokuvan – myötä taiteen tuotantotavat ovat muuttuneet Benjaminin mielestä ratkaisevalla tavalla ja tämän seurauksena myös meidän taidekäsityksemme on muututtava perusteellisesti. Seuraavassa tarkoituksenani on näyttää, mitä seurauksia tällä on taidekritiikin käsitteelle. Tarvitaanko ylipäätään tämän jälkeen mitään, mikä muistuttaisi sitä, mitä modernina aikakautena on totuttu kutsumaan kritiikiksi?

8.12.2009

Tiina Purhonen:

Yhteisön käsite on ollut jo pitkään kriittisen tarkastelun kohteena. Yhteisön negatiivisena äärikäsityksenä herää mielikuva historiassa toteutuneesta fasistisesta yhteisöstä. Siinä yhteisöllisyys nähdään perustuvan samalle jaetulle perustalle. Taidemaailmalle tutummassa mielessä yhteisöllisyyden negatiivinen arvolataus syntyy silloin, kun taiteilija, kuraattori tai kriitikko suhtautuu yhteisön olemukseen romanttisesti ja toimintaa kannattelee ihanteellinen kuva yhteisön jäsenten alkuperäisemmästä ja autenttisemmasta identiteetistä.

28.11.2009 Henriikka Tavi

Puhuttaessa runouden – ja yleensäkin kirjallisuuden – kritiikistä ollaan muihin taiteenlajeihin verrattuna erityistilanteessa: runo ja kritiikki jakavat saman median. Kummatkin käyttävät kieltä, kummatkin ovat kirjallisuutta. Runo voi jäljitellä kritiikkiä, omaksua kritiikin sanontatapoja ja silti olla runoa. Mutta onko kritiikin oltava aina välttämättä kirjoitettu proosaksi? Voisiko kritiikkiä kirjoittaa runoksi?

28.11.2009 Juha-Heikki Tihinen

Voisiko kriitikkokin olla taidetta? Mikä on tekijän ja teoksen välinen suhde, ja miten siitä olisi puhuttava? Edellisten kysymysten sulattelua edistää vilkaisu historiaan. Oscar Fingal O'Flahertie Wills Wilde (1854–1900) kirjoitti Valehtelun rappio -dialogissaan henkilöhahmonsa Vivianin suulla siitä, miten ihmiset eivät tietäisi mitään Lontoon sumuista, ellei taide olisi esitellyt niitä heille.

Minna L. Henriksson on jo pidempään tehnyt taidemaailmoja kuvaavia karttoja. Ensimmäisen kartan Henriksson keräsi Istanbulissa ollessaan siellä residenssissä. Kuulemistaan tarinoista hän hahmotteli verkoston, johon oli koottuna kaupungin taidepiirit sellaisena kuin ne suomalaiselle residenssitaiteilijalle ilmenivät. Vuosien mittaan karttoja on tehty myös muista kaupungeista, kuten Zagrebista – ja tänä syksynä Helsingistä.