Silvia Hosseini

Mikä on myytti? Myytti on puhe, sana, kertomus, kuva. Myytti on hyvä, myytti on paha. Myytit vaikuttavat kaikkialla. Ne vetävät meitä puoleensa. Ne selittävät asioita. Niiden tarjoamat selitykset ovat vääriä. Niiden tarjoamat selitykset ovat oikeita. Niitä pitää purkaa, niistä pitää päästä eroon, niistä ei voi päästä eroon, niitä pitää vaalia. Myytti on kuvitelmaa / totuus / harhaa / totuus.

Mustekalan Myytti-numerossa on kahdeksan artikkelia – saman verran kuin mustekalalla lonkeroita (ah, numerosymboliikka! myyttistä touhua sekin). Ne kaikki lähestyvät myyttiä eri tavoin ja päätyvät sanomaan siitä eri asioita. Moniäänisyyden lisäksi numero on yllättävän opettavainen. Se kertoo, miksi myytti Narkissoksesta on traagisempi kuin luulisi, että ihminen on muutakin kuin biokemiallinen molekyylikone, miksi Mel Gibson on niin hankala tapaus ja miksi Laura-nimisiä naisia kannattaa varoa. Opit myös, mitä yhteistä on George Lucasin Tähtien sota -trilogialla ja neorealistisella indie-elokuvalla, miten analyyttistä psykologiaa voi soveltaa taiteen tulkinnassa, miten ikonia luetaan ja mitä museopedagogiikasta oikein pitäisi ajatella.

Marko Gylén

Salvador Dali: Narkissoksen metamorfoosi (1937)
Ovidius kertoo myytin Narkissoksesta ja Ekhosta (Muodonmuutoksia III, 341–510). Narkissos on kaunis nuori mies, johon kaikki ihastuvat mutta joka ei ylpeyttään suostu kenellekään. Ekho on nymfi, joka rakastuu Narkissokseen. Ekho ei kuitenkaan voi puhua tälle, sillä mustasukkainen jumalatar Juno on rankaissut häntä siitä, että hän lörpöttelyllään viivytti Junoa saamasta puolisoaan Juppiteria kiinni uskottomuudesta. Rankaisuna on, että Ekho voi puhua vain toistaen muiden viimeksi lausumia sanoja kuin kaikuna (kr. ēkhō). Tästä seuraa väärinkäsitys Ekhon ja Narkissoksen välillä, ja Ekho tulee torjutuksi. Tuskan vuoksi hänen ruumiinsa riutuu pois, ja hänestä jää jäljelle vain ääni, kaiku. Myöhemmin Narkissos rakastuu lähteessä näkyvään peilikuvaansa ja hänen kaipaava ruumiinsa kuihtuu pois. Sen paikalle kasvaa narsissi.

Pirkko Holmberg

Eilispäivän maailmankatsomukset ovat tämän päivän myyttejä. Nykyisin vallitsevan tieteellisen maailmankuvan edustajat haluaisivat ajaa olemassa olevat uskonnot samaan menneisyyden myytti- ja humpuukivarastoon antiikin myyttien kanssa vedoten siihen, etteivät uskonnolliset uskomukset ole perusteltavissa tieteellisesti. Monet elämän keskeiset tekijät, kuten rakkaus ja ihmisarvo, eivät kuitenkaan kuulu näiden kokeellisesti perusteltavien faktojen joukkoon.

Hanna Mäkelä

Australialais-yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja -näyttelijä Mel Gibson on mielenkiintoinen esimerkki kulttuurivaikuttajasta, jonka työ kommentoi systemaattisesti uskonnon ja väkivallan suhdetta. Tämän suhteen ruotiminen on tullut 2000-luvun alusta (tarkemmin sanottuna 11. syyskuuta 2001 jälkeen) yhä yleisemmäksi nykymediassa. Gibsonin ohjaamat ja osin myös käsikirjoittamat ja tuottamat elokuvat The Passion of the Christ (2004) ja Apocalypto (2006) eivät tosin käsittele tämän päivän ääri-islamilaista terrorismia, mutta niiden tematiikka, ihmisuhrin kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys, on kenties herättänyt äänekästä keskustelua juuri tämän jatkuvan ajankohtaisuuden vuoksi.

Gibsonin elokuvien tapa käsitellä väkivaltaa on temaattisesti jännitteinen, sillä samalla kun hän näyttää uhrien hirvittävän kärsimyksen ja murhaajien äärimmäisen sadismin, hän myös puolustaa väkivallan käyttöä vainoojia vastaan. Braveheartin (1995) William Wallacen militantismi on isänmaanrakkauden nimissä oikeutettua, ja Apocalypton Jaguaarinkäpälä puolustaa paitsi perheensä henkeä myös alkuvoimaista heimokunniaansa antamalla nuolen nuolesta, nuijaniskun nuijaniskusta taistelussa maya-kaupungin dekadentteja ihmisuhraajia vastaan. Ainoa gibsonilainen sankari, joka tosiaan kääntää vainoojalleen toisen posken, on henkilö, joka alunperin tämän kehotuksen esittikin, nimittäin The Passion of the Christ -elokuvan Jeesus!

Matti Kangaskoski

Mitä yhteistä on Petrarcalla, Twin Peaksilla, Angelina Joliella ja J. Karjalaisella? Laura, tietenkin. Ole varovainen – tämän artikkelin lukeminen saattaa ajaa sinut pakkomielteen valtaan.

Silvia Hosseini

Viime talvena sai Suomessa ensi-iltansa Debra Granikin palkintoja voittanut (Winter's Bone) (2010), neorealistinen independent-elokuva, joka kertoo nuoren naisen yrityksestä löytää huumekauppaan sotkeutunut isänsä Missourin takametsien rähjäisessä ja sosiaalisesti ahtaassa miljöössä. Vaikka elokuva on visuaaliselta ilmeeltään naturalistinen ja siinä on voimakas naisnäkökulma, se hyödyntää kerronnassaan perinteisen sankarimyytin tarinarakennetta.

Winter's Bonen uhkaava maisema. (Kuva: Sebastian Mlynarski)

Johanna Wahlbeck

Taiteilija Elina Merenmies (s. 1967) on tullut monelle tutuksi viimeistään viime vuoden marraskuussa, eläkkeelle siirtyneen Helsingin apulaiskaupunginjohtajan Pekka Korpisen kohua ja kysymyksiä herättäneestä muotokuvasta. Tuolloin keskusteltiin siitä, voiko muotokuva esittää henkilöä ilman, että se on fotorealistinen. Maalaustaide vapautui jo yli vuosisata sitten valokuvauksenkin synnyn myötä historian tallentamisvelvollisuudestaan. Voisi kuvitella, että on nimenomaan mielenkiintoista luoda myös sellaisia kuvia, jotka kuvaavat sitä, mitä ei silmillä voi nähdä – vaikkapa myyttejä. Miten nykytaiteesta voisi löytää viittauksia myytteihin?

Merja Merras

Kristus pesee opetuslasten jalat - Oulun ortodoksinen katedraali. Kuva Merja Merras. Kreikan kielen sana ikon merkitsee kuvaa aivan yleisessä merkityksessä. Kun näemme hevosen niityllä, voimme tehdä näkemästämme kuvan eli ikonin. Tuo kuva tuo mieleen sen hevosen, jonka vastikään näimme niityllä. Tähän ikon-käsitteeseen perustuvat esimerkiksi tietokoneen kuvakkeet. Näissä ”ikoneissa” ei ole tietenkään mitään yliluonnollista. Sen sijaan uskonnollisessa ikonissa on pyritty kuvaamaan myös ihmissilmälle perinteisesti näkymättömiä ominaisuuksia, kuten pyhyyttä.

Ikoneilla on ortodoksisessa uskonnossa useita tehtäviä. Ikonit opettavat Raamatun tapahtumia ja sisällyttävät kuvaan aina myös kirkon opetuksen kyseisestä tapahtumasta. Ikonin kompositio esittää samanaikaisesti, niukin keinoin, lukuisia asioita. Ne muistuttavat tapahtumaan liittyvistä monista erityispiirteistä, jotka eivät välttämättä ole ikoniin kuvatun maiseman sisällä. Ikonin tarkoitus on johdattaa sen luo, minkä kuva ja symboli se on. Kun kunnioitetaan ikonia, kunnioitetaan siihen kuvattua henkilöä, joka on todellinen. Siksi ikoneissa ei ortodoksien mielestä ole kyse kuvainpalvonnasta: ikoniin kuvattu Kristus tai pyhä ihminen on todellisuutta.

Anni Venäläinen

Mustekalassa on käyty kevään aikana keskustelua museopedagogiikan laadusta ja tarpeellisuudesta. Artikkelissa tehdään yhteenvetoa tästä keskustelusta ja puretaan muutamia museopedagogiikkaan ja taidemaailman toimintaan liittyviä ennakkoluuloja.