20.12.2005 Antti Filppu
Ahtaissa ja kriittisissä klassisen musiikin nk. sisäpiireissä (lähinnä kuitenkin nuorten ja ylimielisten musiikiin opiskelijoiden parissa) Rautavaaraa on viimeisen vuosikymmenen aikana uhattu populistin leimalla. Vuoden 1994 Angel of Light, seitsemäs sinfonia, herätti suuren yleisön huomion, ja kaikki mitä Rautavaara on tehnyt sen jälkeen on saanut tilaa mediassa enemmän kuin modernin taidemusiikin säveltäjien tuotokset yleensä sitten 50-luvun.

Johdatuksena

Parin vuoden takainen Rasputin -ooppera oli kaiketi liikaa monille ’vakavasti’ musiikkiin suhtautuville puritaaneille, jotka eivät kestäneet teoksen mustalaisliedejä ja paikoin hyvinkin romanttisia johtomotiiveja, huolimatta atonaalisuuden värittämästä yleismaisemasta, tekijästä, joka on Rauravaaralle ominainen. Lukuunottamatta joitakin kuoroteoksia kaikista Rauravaaran käyttämistä sävelkielistä jää hienoinen tunne sijoiltaan joutumisesta, jota voisi melkein pitää musiikillisena vastineena Hölderlinin sanalliselle rytminvastaiselle katkokselle tai Baudelairen runokuvissa ilmenevälle modernille shokkitilalle (kuten Walter Benjamin niitä on tulkinnut, kts. Silmä väkijoukossa).

Minulle Rasputin oli sydänjuuria myöten vavisuttava kokemus ja väitän, että yllä mainitut syyt vaikuttivat siihen. Se ettei atonaalisuus mennyt ehdottomuuteen asti, vaan antoi tilaa ’välittömämmälle’ ja yksinkertaisemmalle ilmaisulle, säilytti omaperäisen ja modernin tunnelman, muttei tyylillisesti hävittänyt nk. traditionaalista tai edes rahvaanomaista – teoksessa on kohtia, joissa lähestytään häpeilemättä populaarimusiikkia.

Rautavaara on yksi niistä suurista taiteilijoista, jotka ovat onnistuneesti rakentaneet sillan joskus jopa matemaattista kylmyyttä hehkuvan eristyksen estetiikan, millä tarkoitan merkityksettömyyteen asti pakkomielteistä 12-säveljärjestelmää, ja sitä edeltäneen klassisen tai ”perinteisen” tonaalisuuden aikakausien välille. Tärkeimpiä syitä tähän on musiikillisten elementtien lisäksi jungilaisen mystiikan ja positivistisen (rationalistisen) maailmankuvan yhteensovittaminen. Vielä 70-luvun musiikkimaailmassa vaadittiin ehdotonta alistumista materialismille, mikä käytännössä tarkoitti mysteeristen tai myyttisten aihelmien redusoimista johonkin järjellä selitettävään. Rautavaara ei koskaan antanut koko kättään tälle suuntaukselle vaan lisäsi siihen aina ”arkkityyppisen” ja ajattoman; Friedrich Schleiermacheria mukaillen, mieltymyksen äärettömään (Hako 2000, 219).

Tämä ihmistä ja järkeä suurempi tekijä on vahvasti mukana myös viime syyskuussa Suomen ensiesityksen saaneen Book of Visions -teoksen tematiikassa. Se näkyy paitsi Rautavaaran uskossa taiteen johdatukseen – teos itse kertoo tarinansa tekijälle, joka pikemminkin seuraa sen tahtoa kuin toisinpäin – myös lähes kohtalokkaaksi käyneessä hyvin jungilaisessa episodissa säveltäjän elämässä: viimeistä osaa (A Tale of Fate) tehdessään säveltäjä sai sairaskohtauksen, joka melkein vei hengen häneltä.

Taideteos jonka kokeminen vaati uusinnettavuutta

Book of Visions ei avautunut ensimmäisellä kerralla Finlandia-talon ylimmältä parvelta, viimeiseltä riviltä. Siitä ei saanut kunnolla otetta, mikä myös on Rautavaaran taiteelle tyypillinen piirre. Siksi levyversio oli hankittava. (On myös todettava taidemusiikin saaneen uuden mahdollisuuden hengittää vahvemmin digitaalisen äänentallennuksen keksimisestä lähtien. Toisin kuin monet muut musiikin lajit, klassinen ei kärsi siitä, vaan ainoastaan hyötyy; kontrastit kuuluvat selkeämmin, soittimet erottuvat kuten niiden on tarkoituskin, eikä inhimillinen sointi katoa mihinkään huolimatta ’kylmästä’ teknologiasta – populaarimusiikissa kaikki ajetaan nykyään tietokone-ohjelmien läpi, klassiseen ei lisätä mitään, siksi se jää väistämättä inhimilliseksi, kun taas edellinen muuntuu ratkaisevasti yli 90 prosentissa tapauksista) .

I A Tale of Night

A Tale of Night ei varsinaisesti kerro mistään, kuten säveltäjä painottaa tulkintojen moninaisuuden varjelemiseksi, paitsi näyistä ja painajaisista, tuhannen ja yhden yön tarinoista; muinaisesta Arabiasta mihin tahansa tämän hetken tai huomisen yksilöllisiin äärettömyyksiin asti. Teos lähtee liikkeelle patarummuilla ja hiljenee hetkeksi. Luonnollista yö-mystiikkaa alkaa kuulua vaimeasti, joka muuntuu kirjan avausteemaksi reilun puolentoista minuutin kohdalla. Kaikuja mm. Rasputinista ja Thomaksesta ajelehtii edestakaisin. Book of Visions on tarkoituksellisesti eräänlainen musiikillinen elämäkerta. Jousien romanttinen kaiho sekoittuu heti synnyttyään ristiriitoihin, samanaikaisesti kahteen eri maailmaan.

Atonaalisen musiikin kauneus vaatii maallikolta uudenlaista herkistymistä, mikä ei olennaisesti poikkea maalaustaiteessa ja runoudessa 1800-luvulla kehittyneestä rumuuden estetiikasta - ainakaan niiden teosten kohdalla, jotka ovat jääneet elämään klassikoina. Baudelaire astui Pahan Kukissa (ja esseessään Modernin Elämän Maalari) suurkaupungin meluun kohdatakseen ohikulkijoiden ja ohimenevien hetkien virroissa ikuisuuden kauneuden.

Baudelaire on sanonut, että ”Kauneus koostuu aina ja välttämättä kahdesta osasta, vaikka sen ilmaisu olisikin jakamaton/.../ Kauneus koostuu ikuisesta elementistä, joka on muuttumaton ja jonka osuutta on äärimmäisen vaikea määritellä, sekä suhteellisesta elementistä, joka on tilapäinen ja jota vuorotellen tai samanaikaisesti edustavat aikakausi, muoti, moraali ja tunteet” (Baudelaire 2001, 179-180).

Benjamin jatkoi myöhemmin tämän perinnettä; joka pohjaa täysin erilaiselle asenteelle kuin ”perinteinen taidekokemus”. Shokkitilan kuvaaminen ei ole pelkkää pelkoa ja ahdistusta, vaan myös oikeasti kaunista, mutta sitä ei käsitä ennenkuin sitä etsii.

Suuren yleisön mielestä edelleen vaikeana pidetty moderni taidemusiikki on aina pohjimmiltaan ja vaikeimmillaankin myös rumimmillaan ja ärsyttävimmillään on sittenkin lähestyttävissä. Huolimatta jo vuosisataisesta menestystarinastaan ja valtavasta suosiosta, oli kyseessä sitten Stravinsky, Sostakovits tai Saariaho, 12-säveljärjestelmään perustuva tai edes sen kanssa flirttaileva musiikki ei pärjää vertailussa kun se asetetaan vierekkäin sitä edeltäneen perinteen kanssa. Mutta tästä uudenlaisesta ’hengen pyhän prostituution tilasta’ tai herkistymisestä hauraammalle merkitykselle on opeteltava tulemaan takaisin, mikäli haluaa vielä jatkossa nauttia perinteisemmästäkin musiikillisesta kuviosta. Yön tarina nimittäin punoo enteellisiä verkkojaan vasta ajan kuluessa, uudestaan ja uudestaan sitä kuunnellessa siitä alkaa erottua koko ajan mielekkäämpää tunnelmaa tarvitsematta analysoida sitä sen tarkemmin.

II A Tale of Fire

A Tale of Fire jatkaa sisäistä peilaamista Helsingin pommituksilla, kunnioituksella tulen mahtia kohtaan, tai sitten jollakin täysin muulla. Joka tapauksessa se on teoksen lyhin osa, ja ehkä kokonaisuudessaan myös synkin. Rilken kauheutta herättävät enkelit ovat olleet Rautavaaralle vertauskohteina hänen omille enkeleilleen, joiden ilmestyminen on jatkunut läpi laajan tuotannon. Rautavaara on kirjoittanut, että ”Oma musiikillinen enkelini muistuttaa Rainer Maria Rilken Elegioiden kauhist[utt]avaa enkeliä: ”ein jeder Engel ist schrecklich”, jonka vahvempaan olevuuteen vain menehtyisi jos se syliinsä painaisi. Sen kanssa sain painia unessa jo pikkupoikana. Minulle se oli ja on yksi noita Jungin arkkityyppejä.” (Rautavaara 1998, 115).

Tulen tarina voisi kuvastaa polttavan kaunista olemusta, joka ilmestyskirjassa ennustaa maailmanpaloa, esittää lopun ikuisen paluun vaatimuksen, vanhan kuoleman jotta jotain uutta voisi syntyä tilalle. Ihminen tulee osalliseksi tästä myyttisestä luomistyöstä toistamalla sitä aika ajoin rituaalisesti tai metaforisesti (Eliade 1993).

Tuli on symbolina sopivan laaja kattamaan kokonaisen elämän kaaren allensa, oli kyse tuhoutumisesta tai blakelaisen Losin innoituksen liekeistä, jotka eivät polta, vaan luovat. Heprealaisten ikivanhat enkelinäyt kertoivat tulesta, joka on yhtä hengen kanssa (sama kirjain, shin, edustaa tulta ja henkeä heprean aakkosissa, se kuvaa muotonsa puolesta kolmea liekkiä). Luonnon kiertokulut ja henkiset merkitykset noudattavat samaa lakia, sävelet nuolevat liekkien tavoin ja taustalla on kuulevinaan pasuunan, joka ilmoittaa viimeisen tuomion tai sisäisen uudistumisen olevan käsillä.

Rautavaaran musiikin repivä kauneus ja Rilken duinolaiset visiot eroavat perinteisistä kiiltokuvaenkeleistä saavuttamattomuudellaan ja hirvittävällä, välinpitämättömällä (ainakin näennäisesti hyvyyden ja pahuuden tuolla puolen elävällä) voimallaan, muistuttaen enkelistä, joka halveksii tuhota meidät - jonka sylissä kuolevainen ei kauan jaksaisi hengittää.

III A Tale of Love

Musiikki laskeutuu näistä epämääräisistä, tummanpuhuvista korkeuksista pian lempeämpään maailmaan, jossa viulu alkaa kierrellä hävyttömän romanttisesti. A Tale of Love ei ole kuitenkaan niin siirappista kuin Rautavaara antaa olettaa levyn kansilehtisessä. Hänen oma rakkaustarinansa on tietysti lyönyt kipinän tälle jaksolle, joka kaikesta suloisuudestaan huolimatta jää samanlaisen hengen alaisuuteen kuin muutkin osat. Viime vuosien tuotokset eivät tässä suhteessa juurikaan poikkea toisistaan, säveltäjän ns. myöhäisen kauden ominaispiirteet ovat selkeästi kuultavissa.

Osien välillä ei ole enää valtavia eroja, kokonaisuus sisältää vähemmän vastakohtia kuin aiemmissa, vuosikymmenten takaisissa teoksissa. Jouset pitävät yllä suhteellisen tasaista ääniaaltojen virtaa, joka soljuu vanhan joen tavoin muinaisten kaupunkien halki. Mutta ehkä Rakkauden Tarina on lähde puutarhassa, jossa rakastavaiset myyttisten esikuvien ja toistensa lumoissa kuiskailevat, henkäilevät keskellä syvää rauhaa ja onnea.

IV A Tale of Fate

Myrskyt alkavat uudestaan viimeisessä osassa. A Tale of Fate synnyttää kierteen, josta ei pääse pois, eikä siitä osaa sanoa, onko se positiivinen vai negatiivinen asia. Se tuntuu vääjäämättömältä liikkeeltä kohti tuntematonta. Virta hellittää kuitenkin mystiikan sävyjen tieltä hetkeksi, ennen kuin siirtyy kohti tutun ja oudon väliä - erilaista kuin aiemmin kuultua. Tuttujen teemojen muunnelmat sekoittuvat toisiinsa eikä voi varmasti sanoa, mikä tuli mistäkin, ne ovat päällekkäin ja limittäin. Kohtaloa ei voi selittää. Siihen liittyy mysteeri, jota on suojeltava paljastumiselta. Ja musiikki ei anna itseään kokonaan vieläkään kuulijalle, jotain jää savuttamatta ja ymmärtämättä. Tunne muistuttaa klassista ja modernia samaan aikaan; sitä ei kykene rationalisoimaan, sille on antauduttava.

Näkyjen Kirja alkaa sulkeutua kuuden ja puolen minuutin jälkeen samalla teemalla kuin se avautuikin. Kansi tosin painuu lopullisesti kiinni vasta yhdentoista minuutin jälkeen, nousten sitä ennen vielä odottamattomaan patarumpujen jylinään hetkellä, jossa kuulija on jo antautunut odottamaan loppua. Viimeinen lento ennen laulun lakkaamista, joka tapahtuu laskeutuen ja hiljaa kääntyen kohti maata kuin kohtalo, jota ei voi kukaan välttää. Rautavaara on todennut olevansa hyvissä väleissä oman kuolemansa kanssa. Minun on myönnettävä, että esityksen aikana pelkäsin mitä tapahtuu, päätäni alkoi särkeä ja odotin kärsimättömänä musiikin päättymistä ensi-illassa. Myöhemmin tuo lopputeema on onnistunut tekemään vaikutuksen, josta juuri kirjoitin.

Kaitselmusta

Rautavaaran aiempien teosten nimet kuten Gift of Dreams, Autumn Gardens tai Angel of Dusk olisivat populaarimusiikissa loppuun kulutettuja kliseitä, mutta hämäräperäisen oudossa nykytaidemusiikissa ne ovat jotain ennennäkemätöntä. Sama pätee Blaken profetiat mieleen tuovan Book of Visions –nimen kohdalla.

On myös huomattava, että vaikka säveltäjä ei haluakaan antaa valmiita merkityksiä, hän kuitenkin tarjoaa viitteet ja kehykset tulkinnoille. Musiikki absoluuttisena, ilman sanoja tai ilman sanaa, merkkiä, josta lähteä liikkeelle muodostamaan omaa yksilöllistä taidekokemustaan, ei ehkä olisi edes mahdollista. (Tähän kiteytyy jo ikiaikainen merkityksen välittyneisyyttä kuvaava ongelma tai pikemminkin mysteeri, josta jaksetaan kiistellä tiedepiiressä loputtomiin). Samalla aiemmin mainittu mystiikka eri ilmenemismuotoineen lunastaa paikkansa taiteilijan tuotannossa elävänä henkenä, ymmärrettiinpä tuon hengen todellisuus kirjaimellisesti tai metaforisesti. Taiteessahan sillä ei ole sinänsä mitään väliä.

Uskon, että Rautavaaralla on kapinahenkeä ja avantgardea suonissaan, joka ei ikinä jää itsetarkoitukselliseksi, ja on siksi aitoa, hengen töiden sivutuote kuten synkronisiteetti Jungilla. Se on aika harvinaista jo siksikin ettei se monille enää merkitse mitään.

Kirjoittaja opiskelee antropologiaa Helsingin yliopistossa

Lähteet:

Baudelaire Charles 2001. Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia. Jyväskylä: Desura.

Benjamin Walter 1986. Silmä väkijoukossa: Huomioita eräistä motiiveista Baudelairen tuotannossa. Helsinki: Odessa.

Benjamin Walter 1989. Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella. Teoksessa Messiaanisen sirpaleita. KSL.

Eliade Mircea 1992. Ikuisen paluun myytti. Helsinki: Loki.

Hako Pekka 2000. Unien lahja: Einojuhani Rautavaaran maailma. Helsinki: Ajatus.

Hautamäki Irmeli. Uusi media - emansipaation ja determinismin välillä & Kulttuuriteollisuus ja sen kritiikki Adornon mukaan. http://mustekala.kaapeli.fi/artikkelit1026312242/index_html

Rautavaara Einojuhani 1998. Mieltymyksestä äärettömään. Porvoo: WSOY.