Tanskalainen taiteilija-aktivisti Palle Nielsen uskoi että lasten vapaa leikki saattoi toimia paremman yhteiskunnan rakentamisen keinona. Nielsenin huikeat leikkikenttähankkeet toimivat inhimillisiä arvoja edustavan yhteiskunnan malleina tai laboratorioina. Hän oli toteuttanut kansalaistottelemattomuuden hengessä tee-se-itse –leikkikenttiä yhdessä kaupunkilaisten ja muiden aktivistien kanssa. Lokakuussa 1968 Nielsen sai tilaisuuden muuttaa Moderna Museetin suuren näyttelytilan kokeelliseksi lasten seikkailu-leikkikentäksi. Projektin nimeksi tuli Modellen. En modell för ett kvalitativ samhälle.

Kesällä 2009 Modellenin rekonstruktio oli esillä Museu d´Art Contemporani de Barcelonassa MACBAssa näyttelyssä Time as Matter. MACBA Collection. New Acquisitions. Osa leikkikentästä oli rakennettu uudelleen, joskaan siellä ei voinut leikkiä kuten alkuperäisessä. Näin esille pantuna se läheni taideteosta.

Nielsen oli juuri lahjoittanut leikkikenttiä koskevat aineistonsa MACBAn arkistoon. Museo juhlistaa nyt 2010 uudella julkaisullaan Nielsenin lahjoitusta. Kirja keskittyy ensi sijassa Modellen. En modell för ett kvalitativ samhälle –projektiin sekä sen taustoihin. Lars Bang Larsenin pitkä essee esittelee projektin taustoja ja sitä seuranneita Nielsenin muita leikkikenttähankkeita, sekä pohtii niiden merkitystä suhteessa ajan ideologisiin ja poliittisiin virtauksiin. Lisäksi julkaistaan Nielsenin kirjoittama Modellen –näyttelyjulkaisun esipuhe, sekä hänen kirjoittamiaan tekstejä jotka käsittelevät taiteilijan yhteiskunnallista tehtävää.

Modellen toteutui osana Aktion Samtal –nimistä urbaanissa ympäristössä tehtyä sarjaa aktivistien tempauksia. Taidemuseo tarjosi aktivismille sosiaalista statusta ja vakavasti otettavat puitteet. Aktivistitovereiden kritiikistä huolimatta tämä oli Nielsenin mielestä tärkeää jotta tempaus saisi julkisuutta ja uskottavuutta.

Päättäjien ja ihmisten huomion tavoittamiseksi näkyvyys mediassa oli olennaista. Toiset pelkäsivät että instituution sisälle vietynä projekti kadottaisi kumouksellisuutensa ja muuttuisi elitismiksi, taideteokseksi joka vieraannuttaa tavalliset ihmiset. Jos aktivisti omaksuisi taiteilijan roolin vaihtaisi hän aatteensa egotrippailuun.

Jälkeenpäin näyttää siltä, että Nielsenin ideaa epäilleet olivat tavallaan oikeassa. Modellenia alkaa melkein väkisinkin tarkastella sisällöltään kantaaottavana tai poliittisena ja muodoltaan vuorovaikutteisena ja yhteisöllisenä taideteoksena. Nielsen onnistui ainakin osittain, sillä tapaus keräsi valtavasti mediahuomiota, ja herätti runsaasti keskustelua sekä puolesta että vastaan. Tapahtumalla oli kuitenkin yhteiskunnallisen vaikutusta enemmän taidehistoriallista ja taidemuseoiden sisältöjä muuttavaa merkittävyyttä. Tätä korostaa myös MACBAn toteuttaman julkaisun esipuhe ja se että Nielsenin lahjoittama aineisto esiteltiin nimenomaan uutena hankintana museon kokoelmaan.

Pontus Hulténin luotsaamassa Moderna Museetissa rohjettiin tutkia taidemuseonäyttelyn mahdollisuuksia ennakkoluulottomasti. Vuonna 1966 syntyi Hulténin ja taiteilijoiden Tinguely, Niki de St Phalle ja Per Olof Ultvedt yhteistyönä teos nimeltä Hon (She – A Cathedral). Se oli valtava makaava nainen, Nana, jonka sisällä olevia teoksia pääsi katsomaan astumalla sisään jalkojen välissä olevasta aukosta .

Modellenin tapauksessa kysymyksessä ei ollut taidenäyttely - asia mitä Nielsen korostaen toi esiin - vaan pedagoginen, tutkimuksellinen ja yhteiskunnallinen kokeilu. Modellen on toiminut todennäköisenä lähtölaukauksena museoissa 1970-luvulla toteutetuille lapsille suunnatuille projekteille. Nielsen itse ei erityisemmin ole pitänyt siitä että hänen projektinsa asetetaan museopedagogiikan uranuurtajan rooliin, sillä Modellen ei ollut instituution tuottama taidekasvatuksellinen hanke.

Palle Nielsen, Modellen

Sillä oli kuitenkin sponsoreita ja yhteiskunnallisia tukijoita, kuten opetusministeriö. Tukijoiden hankkimisessa apuna oli, että Nielsen saattoi esitellä projektin osaksi Royal School of Architecturessa Kööpenhaminassa tekemäänsä väitöstutkimustaan.

Nielsen navigoi erilaisten odotusten ja vaatimusten verkostossa ja piti huolen siitä, ettei nimennyt Modellenia teoksekseen. Hän piti tiukasti kiinni aktivistin rooliin sopivasta määritelmästä ”pedagoginen malli -näyttely”. Samalla tuli kokeiltua yhteisöllisen prosessin tavoin syntyvän teoksen mallia.

Modellen oli avoinna kolmen viikon ajan ja tuona aikana museossa vieraili yli 35 000 kävijää, joista suurin osa lapsia joilla oli vapaa pääsy. Modellen yhdisti elämän, leikin, aktivismin ja taiteellisen toiminnan. Lapsilla oli mahdollisuus kiipeilemiseen, hyppimiseen, juoksemiseen, riehumiseen, maalaamiseen, rakentamiseen, rooliasujen kokeiluun ja dj:nä toimimiseen.

Modellen ei täytä mitään nykypäivän – eikä juuri oman aikansakaan – lasten leikkipaikoille asetettuja turvallisuusvaatimuksia. Tapahtumat dokumentoitiin, mutta lasten touhuun ei ollut tarkoitus puuttua. Tarkoituksena oli tarjota heille mahdollisimman täydellinen itseilmaisun ja olemisen vapaus. Se tuo mieleen Ronja Ryövärintyttären joka harjaantui rohkeaksi ja taitavaksi hankkiutumalla ”varomaan” mahdollisimman riskialttiisiin paikkoihin.

Nielsen luotti siihen, että sosiaalinen toiminta ja kokeilemisen salliva ympäristö opettaa löytämään itsensä ja omat vahvuutensa ja auttaa lapsia murtautumaan ulos vanhempien totalitaarisen oloisesta elämysköyhästä ja henkisesti turruttavasta maailmasta. Näin parempi ja tyydyttävämpi yhteiskunta olisi mahdollinen. Nielsen joutui kuitenkin yllätyksekseen huomaamaan, että täydellinen vapaus tarkoitti anarkiaa ja luovaa tuhoamista, kun lapset käyttivät tarjolla olevia materiaaleja omiin tarkoituksiinsa sen sijaan että olisivat toimineet hänen itsensä – aikuisen taiteilijan - tavoin .

Jotkut kriitikot näkivätkin lasten anarkismissa aihetta kärpästenherramaisiin painajaisiin. Toiset arvelivat, että lasten vapaa ja tasa-arvoinen yhteisö on mahdollinen vain siihen saakka, kun lapsijoukko alkaa jakautua taitaviin, rohkeisiin, arkoihin ja kömpelöihin, sekä perustaa liittoutumia ja syrjiä toisia. Lisäksi Nielsenin ajatusta tehdä lapsista eräänlaisia koekaniineja ja käyttää hyväksi heidän tarvettaan leikkiä voi kenties pitää arveluttavana. Voin silti kuvitella miten mahtava paikka Modellen on lasten näkökulmasta katsoen ollut.

On hieman erikoista, etteivät arkistot päätyneet Moderna Museetiin, ovathan ne Barcelonassa aika kaukana kotoaan. Julkaisun esipuheessa MACBAn johtaja Bartomeu Marí kuitenkin toteaa, että Modellen on keskeinen siinä taidehistorian näkemyksessä joka MACBAlla on, ja jota se kokoelmansa kautta rakentaa.Kokoelman lähtökohtana on mm. COBRAan ja Kansainvälisiin situationisteihin liitetyn Constantin teos New Babylon (1958 – 72), jossa taiteilija hahmotteli uudenlaista leikille ja mielihyvälle perustuvaa yhteiskuntamallia. Modellen puolestaan nähdään kokoelman rakentamisen kannalta tärkeänä historiallisena, ideologisena ja esteettisenä viittauskohtana.

Lähteet:

Larsen, Lars Bang. Palle Nielsen. The Model. A Model for a Qualitative Society (1968). MACBA, 2010.

Obrist, Hans Ulrich. A Brief History of Curating. Documents Series 3. JRP/Ringier & Les Presses du Réel, 2010, 40 - 41.