Oikeus taiteeseen – avoin tarina (kaupunki)taiteen mahdollisuudesta

28.11.2006 Tero Huotari

Seuraavan artikkelin on lyhentänyt ja toimittanut Irmeli Hautamäki Tero Huotarin esseen pohjalta. Jos haluat kommentoida kirjoitusta, tee se osoitteeseen tero.huotari@helsinki.fi tai irmeli@sbcglobal.net

Umberto Eco on kirjoittanut taiteesta suljettuna ja avoimena tarinana. Suljettu tarina viittaa fiktiiviseen todellisuuteen, se on sulkenut keinot käyttää kaikesta yksilön kokemuksesta koostuvaa inhimillistä ensyklopediaa mielekkäästi. Ensyklopediasta löytyy myös yhteisöllisen kokemuksen versio, joka Ecolla olisi yksilöllisen version lähde.

Suljetulla kokonaisuudella on aivan omat sääntönsä, kun taas avoin tarina mahdollistaa kokemuksen soveltamisen. Konkreettisen maailman piirteisiin pohjautuessaan se muistuttaa vaihtelevuudellaan elämää sellaisenaan, ei jotakin muotorakennelmaa. Taide koetaan vieraaksi, koska sen säännöt näyttävät suljetuilta, opetteleminen mahdottomalta. Suljetussa tarinassa tiedämme jo ennakolta, mitä tulee tapahtumaan, kun taas taide avoimessa yhteydessään elämän satunnaisuuteen voi olla kammottavakin kohdattava; se ei ole kontrolloitavissa.

Pierre Bourdieu esitti, että tuttuudesta muodostuu kehä, joka vetää meitä puoleensa. Emme helposti lähde edes lähestymään jotain, joka jää vieraaksi sosiaalisille kontakteillemme, tuttuus kertautuu. Tämä voi olla yksi tapa selittää, miksi Ateneumin Edelfelt-näyttely oli elokuvatilastoihinkin verrattuna hitti; meille on opetettu, kuinka hienoa klassinen taide on, kuinka sen tunteminen kuuluu sivistykseen. Näin muodostuu itseään ruokkiva suljettu perinne.

Uuden taiteen edessä harjaantumaton voi olla Bourdieun mukaan kuin antropologi ensimmäistä kertaa Amazonilaisessa tanssirituaalissa, teosten eleet eivät aukenisi yhtään sen enempää. Bourdieu jatkaa, ettei teos typisty tällaiseen, koska siinä voi olla useita tasoja tulkittaviksi, eikä meidän pidä jäädä rajatun sisäpiirikielen oletukseen, ecolaiseen suljettuun tarinaan. Etteivätkö nämä erilaiset tasot sijaitsisi itse kunkin kokemuksessa? Tanssirituaali on siitä oiva esimerkki, että kehollisella kokemuksella sekin aukenisi, tanssimaan vain!

Muutamaankin otteeseen julkisten sisätilojen yhteyteen pystytettyjä näyttelyitä valvoneena jaksaa jo nauraa - jälkikäteen - pelästyneen kunnioittaville reaktioille taidetta kohtaan. Eräskin lapsiperhe peruutti takaperin ulos anteeksipyydellen häiriötä Kanneltalon näyttelytilasta, jossa todella voi eksyä taiteen pariin, kun tila on avoin muun talon kävijöille. Vakuuttelut siitä, että näyttely oli tehtykin katsottavaksi, eivät auttaneet.

Uuden tekijänoikeuslain myötä tekijän oikeus tehdä omanlaistaan, ja saada sille vähintään tunnustus tekemäkseen, sekä yleisön oikeus nauttia tehdystä haluamallaan tavalla nousivat esille keskusteluissa. Laki on sillä lailla tuore, että vielä kesäkuun alussa sitä muokattiin1. Keskustelu lain äärellä jumittui, ja jumittaa edelleen kuitenkin monissa kohdin jonkinlaisessa sotatilanteessa, jossa tekijän ja kokijan välillä ei ole nähty mitään yhteyksiä. Tämän takia emme jatka täällä tekijänoikeuskeskustelun tätä pirtaa, vaan sen taustaa, pysyvää aihetta; oikeutta taiteeseen.

Mahdollisuus taiteeseen on aina ajankohtainen kysymys. Viimeaikaiset tapahtumat ovat tarjonneet siitä erityisiä esimerkkejä. Keskiössä on nyt fenomenologinen taidekäsitys, taide tapahtumana, jaettuna tilana, jossa tekijän ja yleisön erillisyys on harhaa tai mahdotonta. Sartre esittää, että taide voi olla olemassa vain Toisen kautta, toiselle, jolloin tekijäyksilö suorituksineen ei ole teoksen avainosa.

Roland Barthes jatkaa Sartrea kommentoiden, että tekijä on jossain teoksen takana, jolloin teos sijoittuu kokijan ja tekijän väliin. Fenomenologisesti tästä voitaisiin muodostaa subjektin kolmijako, jossa kaikki osat, tekijä, kokija ja teos ovat subjekteja, lomittumia, eikä kiinteää kohdetta ole. Umberto Econ avoin tarina soveltuu erityisen hyvin kuvaamaan tätä yhteisön ja yksilön vapaata vuorovaiktusta.

Ydinkysymys tämän kaiken pohjalta voisi olla yksinkertaisesti, miten taide näkyy, vaikkapa kaupunkikuvassa? Paavo Arhinmäki ja Mika Hannula (2004) ovat kirjoittaneet taiteen varsin selkeistä, rangaistavista rajoista kaupunkikuvassa; Arhinmäen osuva kanta, enemmänkin jo tosiasian havainto, ei ole valitettavasti kärjistys. Kertauksen vuoksi: kun yritys tekee mainontateon täsmälleen samoin ulkoisin kriteerein kuin kaupunkitilaan taidettaan tekevät tarra- ja graffititaiteilijat, siis guerilla-mentaliteetilla, lupaa kysymättä vaivihkaa, yritys saa päähän taputuksia ja pikemminkin anteeksipyyntöjä, siinä missä yksittäinen esteettisen teon tehnyt saa sakkoja, vankeutta rankemmalla kädellä, ja negatiivista julkisuutta loppuiäkseen.

Taide tekona jossain muualla kuin sallituissa esittämisperinteen rajoissa on siis tässä kontekstissa suoraan paheksuttua. Sen tulisi pysyä erikseen asetetuissa esitystiloissaan, ”getoissaan”, jossa sitä siedetään.

Monet ovat kaivanneet klassista taiteen mesenaattia tuomaan taidetta kaupunkikuvaan, lähemmäs ihmistä. Taide ei silti saa rajoittua parempiosaisten hyväntahtoiseen tähteiden ojentamiseen, vaan se on, ja sen on oltava vuorovaikutusta. Tämä tuli Juhlaviikkojen jälkimainingeissa komeasti esiin. Stadia Tuunattiin, taidekatuja pystytettiin. Muutamalla kadulla keskustan seutuvilla hämmennys valtasi useammankin - sähkömuuntaja laatikoissa oli taas jotain.

Kuvanveistäjäystävän ensireaktio oli suojeluvaiston herääminen, ja tarve korjata teokset talteen ettei niitä taas tuhottaisi, ennen kuin selvisi, että tämä oli vaihteeksi virallista touhua. Ihan oiva vastaveto keväällä käytyyn keskusteluun oikeudesta katutilaan. Vastaan tulleet grafiikanvedokset sopivat esteettisesti erinomaisen hyvin laatikoihin, aivan kuin muuntajat olisi rakennettu tähän tarkoitukseen. Valokuvat sekoittuvat sitten jo enemmän kaupungin kuvaan. Hyviä tarkoituksia siis, toteutuksiksi asti ehtineitä, mutta entä arki?

Enkä tarkoita Juhlien jälkeistä pariakymmentä tavallista viikkoa, vaan taiteen arkea, kokijan mahdollisuuksia, perusoikeutta taiteeseen. Taide pitää vieläkin jalkauttaa erikseen kulkijoiden luo, se ei ole juurtunut normaaliksi osaksi arkea. Kuten keväällä saatiin nähdä, suurelle toimijalle sallittiin kaupunkitilaan puuttuminen, mutta yksittäiset tekijät muuttuivat rikollisiksi.

Kuten tunnetua, saatuaan käskyn poistaa sotkut vartioimisasiantuntija meni sitten repimään Helsinki Design Weekin Tuunaa Stadia osatapahtuman kaikkein galleriamaisimman näyttelyn Stockmannin aidasta. Jos näyttely olisi koostunut aitaan sivellyistä koirankikkareista, tämän olisi voinut ymmärtääkin. Mutta että galleriamaisin osuus!

Voisi sanoa, että modernissa kansalais- yhteiskunnassakin vapaus sijaitsee ns. kolmannella sektorilla, pienten yhteisöjen omaehtoisten tekojen tilassa. Tämän ei tarvitse todellakaan tarkoittaa anarkiaa, vaan Barthesin mukaisesti erityisesti vapautta olla alistamatta ketään muuta. Tässä on omaehtoisen kansalaistoiminnan ydin. (Ainakin sen illuusion ydin). Taiteen yhteisöllisen sitouttamisen pohjalta sen tulisi sekä voida vaikuttaa että sitä tulisi inhimillisen tuntemuksen koostajana edistää.

Kauniista kulttuuripoliittisista puheista huolimatta taiteen uudet muodot näyttävät jäävän päätöksenteon jalkoihin, ja todellisuus vapaaehtoisen kansalaistoiminnan, hienommin kolmannen sektorin pientoimijoitten varaan. Täytyy muistaa, että Suomessa tehdään keskimäärin vuositasolla yli 1,1 miljardia vapaaehtoistyötuntia, 216 jokaista ikenistöä kohti.4 Joskus, kovalla työllä ja lobbaamisella, sieltä pääsee uutta esille myös päättäjien tietoisuuteen, muutoin se lymyää ruohonjuuritasolla.

Aivan siinä tuhoalueen lähistöllä ohikulkijoille tuottivat suurta iloa tilataideteokset, jotka murtautuivat havaintokokemukseen hieman viistommin, ja kutkuttivat siten ehkä laaja-alaisemmin. Kuvanveistäjä Martti Aihan Stockmannia vuosiksi ehostamaan viritetyn suuren teoksen olisi voinut ajatella viimeistään virittävän katsomaan ympäristöä hieman muustakin kuin esineellisestä näkökulmasta. Sen kollaasi elää jo vaihtamalla säännöllisesti osiaan, mikä on omiaan elähdyttämään vakituistakin alueen läpi kiirehtijää.

Federico Ferrari ja Jean-Luc Nancy sanovat, että ”kuva ei ole esine eikä ajatus, vaan niiden välillä toimiva voima”, ja että kuva on ”katseen skandaali”, joka pysäyttää äkillisesti katseen tarkentumaan johonkin ainaisen hyörinän sijaan. Tällainen pieni havainnon kriisi ja kiireen pysähdytys saattoi tulla myös tunnelimaisesta Camouflagesta aivan liki Makkarataloa.

Naamiointiverkon mallisella, tosin valkoisella ja ornamentaalisella vuorattu valaistu tunneli rakennustelineiden keskellä upotti sisäänsä. Mahtavaa, että teos on hieman pitempiaikainen kuin kulttuurin mainosviikot. Sen sisällä on jopa mahdollista unohtaa hetkeksi kiire. Paitsi heiltä, jotka laput silmillä marssivat eteenpäin, oli tiellä ihmisiä tai ei. Heidän varjossaan taas korostuu kysymys, jääkö taide alituiseen marginaaliin, ihmisyyden ulkopuolelle, silmälappujen takaiseen Ei-mua-niin-kiinnosta tilaan?

Tässä on kyse etäällä olemisesta, kriittisestä katseesta joka on sivuuttamista, ei katsomista. Ironinen katse on yhtä lailla kehon rytmistä luopumista. Ironisen etäisyyden sijaan voisi korostaa ilmiöön heittäytymistä.

Oikeudesta teokseen oli kyse myös Jani Leinosen väliaikaisessa Pikassossa, taiteen supermarketissa, jossa käytiin kuulemma kauppaa tosissaan. Taiteen tuominen jokaisen ulottuville oikeastaan sopisi tehdä enemmän juuri näin, enemmin teoksia kuin viinaa maitokauppaan. Tai miksei molempia; Serranon Pissakristusten vierestä potti Porvoon Lankkua, ja kokeilevasta runoudesta keskustelemaan!

Tuunaa Stadia kohdanneen tuhon järkytys väistyy hieman, kun kulkee läpi Kaisaniemen metron sisäänkäyntiluolan uuden teoksen. Suurehko taiteilijajoukko teki tilauksesta luolamaalauksellisen kokonaisuuden, jota pintaan uuttuneena ei voi äkkiseltään edes repiä alas. Useampikin hidasti kiirettään teoksen valmistumisen jälkeisinä päivinä, mutta nyt tahti on lähes sama; huomattavan moni liikkuu unenomaisessa tilassa tämän toivottavasti pitkäaikaisen teoksen keskellä. Väliaikaisuus ei silti ole välttämättä paha asia, kuten pienten esteettisten hyökkäysten kohdalla voi aistia.

Uudenmaan aluenäyttely syys- lokakuun vaihteessa valtaisi Kampista tilaa tavalla, jonka tarkoituskin oli olla silmiä avaavaa, tavalliselle kulkureitille yllättäen osuessaan. Yllättävyys on avainsana, eikä pysyvä teos ehkä tuota samanlaista tulosta. Jonkinlainen jatkuvuus voisi kuitenkin olla paikallaan, esim. siirtyvinä taideteoksina, jotka ovat kaupunkitilassa jatkuvasti, mutta löytyvät milloin mistäkin. Jo tieto tästä olisi mitä kutkuttavin. Mutta näyttelyt on tällä haavaa purettu. Taide on ohi, arki palaa. Voi miten tylsää. Lisää!

Kirjallisuus

Roland Barthes 1993: Tekijän kuolema, tekstin syntymä toim. Lea Rojola, suom. Rojola ja Pirjo Thorel. Tampere: Vastapaino. 253 s.
Pierre Bourdieu 1993: The Field of Cultural Production. Essays on Art and Litterature. Ed. Randal Johnson.
Cambridge: Polity Press. 322 s.
Umberto Eco 1983: The Role of the Reader. Explorations in the Semiotics of Texts. (1979) London:
Hutchinson&Co. 273 s.
Federico Ferrari 2006: Ikonografia. Kuvan ontologia ja kuvallinen ajattelu (Iconographia. Ontologia
dell'imagine e pensiero figurativo) Esitelmä (otsikosta huolimatta ranskaksi) ”Jean-Luc Nancy ja kuva” -seminaarissa 10.2.06. Suom. julkaistu Tiede&edistys 2/06, ss. 136-145
Mika Hannula 2004: Kaupunkitaide ei ole ilkivaltaa. www.mustekala.info 7.12.2004
Julia Kristeva 1993: Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993. Koonneet ja suom. Pia Sivenius et al. Helsinki:
Gaudeamus. 300 s.
Maurice Merleau-Ponty 1993: Silmä ja mieli (L'oeil et l'esprit, 1964) Suom. Kimmo Pasanen. Hki: Taide
Jean-Luc Nancy 1996: Corpus (1992) Suom. Susanna Lindberg. Tampere: Gaudeamus. 110 s.
Jean-Paul Sartre 1967: Mitä kirjallisuus on? Esseitä II(Qu'est-ce que la littérature?, 1948) Suom. Pirkko
Peltonen ja Helvi Nurminen Helsinki: Otava. 270 s.