Teoksia viidelle aistille ja mielelle – Nykytaiteen katsomisesta

16.10.2006 Minna Turtiainen

Taiteen vastaanottaminen tai kokeminen on aina moniaistinen kokemus. Siksi otsikkoni on oikeastaan harhaanjohtava: vain harva nykytaiteen teos puhuttelee pelkästään näköaistia. Katsominen onkin seuraavassa ymmärrettävä laajasti, melkeinpä metaforisesti.

Kirjoittaessani katsomisesta kirjoitan tällä kertaa pikemminkin tilanteista, joissa nykytaidetta koetaan. Muutama esimerkki selventäköön asiaa. Marko Vuokolan diptyykkiteos On the Spot I (1999-2000) koostuu kahdesta keltaisesta pinnasta, joista toinen on maalattu ja toinen valokuva. Molempia peittää lasi, ja ensi tarkastelulla ne näyttävät identtisiltä.

Sangen lyhyen tarkastelun jälkeen havaitsee valokuvan alalaidassa olevan vaalean renkaan, jota maalatussa osassa ei ole. Koettaessaan etsiskellä muita eroavaisuuksia katsoja joutuu hakemaan näkökulmaa, jossa lasin heijastukset eivät häiritsisi tarkastelua. Tässä vaiheessa huomio kiinnittyykin itse näyttelytilan ehtoihin: miten valaisimet on sijoitettu, kuinka korkealle teokset on ripustettu, minkäväriset vaatteet tuli puetuksi päälle - nämä kaikki vaikuttavat katsomiskokemukseen, josta tuleekin siis lopulta hyvin kinesteettinen.

Tämä on yksi nykytaiteessa esiintyvä piirre: se haastaa katsojan tulemaan tietoiseksi itse katsomistapahtuman ehdoista. Nykytaiteen välineistä valokuva puhuttelee näköaistia ja katsetta ehkäpä juuri kaikkein eniten. Siitä huolimatta valokuvan kentässä käsitellään tematiikkoja, jotka ohittavat pelkän silmänilon.

Ruumiillisuus, identiteettikysymykset, tilallisuus - näitä aihepiirejähän olemme muissakin nykytaiteen lajeissa tottuneet kohtaamaan. Jos Vuokola panee katsojan mittailemaan omaa kehoaan, tulee katsojan kehollisuus kuitenkin vielä korostetummin esille esimerkiksi tilaan levittäytyvissä installaatioissa tai vaikka sellaisessa ympäristötaiteessa, jota nähdäkseen täytyy harrastaa hieman liikuntaa.

Installaation sisältä tuoksujen maailmaan

Installaatiota katsoessa pääsee usein katsomaan teosta ikäänkuin sisältä käsin, astumaan teoksen osien keskelle. ARS 06 -näyttelyssä esillä ollut, vielä Maisema-näyttelyynkin osallistunut Gerda Steinerin ja Jörg Lenzlingerin installaatio Joutsenlampi (2006). Teos muistutti luonnontieteellisen museon dioraamaa, ja se koostui rakennetusta mustanharmaasta maisemasta jonka keskiössä oli musta lampi, täytetyistä valkoisista eläimistä, kerätyistä kasvinosista ja esineistä.

Teosta tarkastellessaan joutui kiertelemään, väistelemään hauraita oksia (enhän halua rikkoa taideteosta!), kurkottelemaan paremmin nähdäkseen ja polvistumaan kontilleen, kun jotkut teoksen osaset olivat niin pieniä ja matalalla. Teosta oli lisäksi mahdollisuus tarkastella lintuperspektiivistä: se sijaitsi museotiloissa siten, että ylempien kerrosten parvi tarjosi siihen näkymän. Itse löysin omimman kohtani kuitenkin nimenomaan teoksen sisältä, mustan öljylammen äärelle sijoitetulta Helsingin kaupungin puistonpenkiltä. Tällöin, varsinkin aurinkoisina päivinä, oli mukana myös moottoriöljyn pistävä haju.

Hajuaistia hyödyntäviä teoksia on niitäkin nykytaiteen piirissä riittänyt. Tuoksut ja hajut puhuttelevat suoraan alitajuntaamme, siinä mielessä että muistot ja tunteet kiinnittyvät usein hajuihin. Luulisi sinänsä, että alitajuisesta ja tiedostamattomasta kiinnostunut nykytaide hyödyntäisi tuoksuja enemmänkin. Täkäläisessä nykytaideympäristössä tanskalaisten Christian Skeelin ja Morten Skriverin tuoksuteos Babylon (1996) on muodostunut jonkinlaiseksi referenttiteokseksi. Babylon koostuu keraamisista ruukuista, joissa on sisällä tuoksu-uutteita. Tuoksuista on olemassa kartta siltä varalta, jos joku katsoja vaikka ei haluaisi haistaa sivettikissan rauhaseritettä.

Ääntä ja liikkuvaa kuvaa taidemuseossa

Äänen ja kuvan yhdistäminen ei sekään ole mitenkään uutta taiteen auringon alla. Tällä hetkellä esimerkiksi taidevideon nauttima maailmanlaajuinen suosio jatkuu jatkumistaan. Nykyiset taiteilijasukupolvet elävät audiovisuaalisten medioiden läpitunkemassa maailmassa, ja niinhän me ei-taiteilijatkin. On luontevaa, että aikamme ilmiöitä käsitellään taiteessa audiovisuaalisin keinoin. Tällöin emme teoksia katsoessamme missään nimessä käytä vain silmiämme.

Äänten maailma on taidevideon olennainen osa, ja taidemuotona video asettuu luontevasti sekä näkö- että kuuloaistia puhuttelemaan. Taidevideon laajennuksena voi tarkastella interaktiivisia audiovisuaalisia teoksia, jotka saattavat ulkonaisesti muistuttaa vaikka tietokonepeliä.

Katsahdetaan hetkeksi aikaan neljäkymmentä vuotta sitten. Ismo Kajanderin ja Henrik-Otto Donnerin Musiikkikone (1964-) puolestaan jo nimessään ilmoitti olevansa tekemisissä äänien maailman kanssa. Haravan piikit näppäilevät polkupyörän pinnoja ja lasiputket helähtelevät, kun Musiikkikone rouskuttaa musiikkiaan tällä hetkellä Ateneumin taidemuseon tiloissa.

Teos on oiva esimerkki nykytaiteen määrittelyn monimutkaisuudesta. Sen ensiesiintyminen tapahtui aikansa nykytaidetta esittelevässä galleria Agorassa (1964), jonka jälkeen Musiikkikone on nähty Ateneumin taidemuseon järjestämässä "Kokeileva 60-luku" -näyttelyssä (1980), Nykytaiteen museon Ateneumin-tiloissaan järjestämässä "N - kaupunki etsii taidetta" (1991) ja vielä Kiasman "Popcornia ja politiikkaa" -kokoelmaripustuksessa (2002-2003).

Musiikkikone on siis matkannut viime vuosina Ateneumin ja Kiasman väliä. Kun Ateneum nyt esittelee "Onko kanto taidetta" -kokoelmaripustuksessaan vihdoin myös 1950- ja 1960-lukujen taidetta, Musiikkikone toimii tällä hetkellä myös kontekstinluojana. Se muistuttaa meille, että samanaikaisesti joidenkin taiteilijoiden tutkiessa kinesteettisiä sommitelmia toiset maalasivat keltaisia neliöitä ja toiset askartelivat John Cagen sävellysperiaatteiden parissa - ja jotkut tekivät kaikkia näitä yhtä aikaa.

Modernismin ja nykytaiteen välinen rajanveto ei taidakaan olla aivan niin itsestäänselvä kuin miltä kiihkeimpinä postmodernismin vuosina näytti. Onneksi. Kun eri aisteihin vetoavan nykytaiteen lisäksi otetaan tarkasteltavaksi käsitetaiteen projektit, joista jotkut ovat olemassa ainoastaan ideatasolla, ollaan jo tekemisissä melkoisen monimutkaisen järjestelmän kanssa. Käsitetaide haastaa ajattelun aktiivisesti mukaan teoksen merkityksen muodostamiseen.

Totta kai tämä pätee muuhunkin nykytaiteeseen: aivoja ei voi jättää narikkaan taidetta katsoessa, vaikka tietoisen ajattelun osin voisikin. Koska nykytaide voi olla muodoltaan oikeastaan mitä tahansa, ei sen katsomisesta voi sanoa paljoakaan yleispätevää. Koko nykytaiteen moniaistinen maailma on ollut näin monimuotoinen jo sangen kauan. Katsoja laatii aistimastaan tai pikemminkin kokemastaan representaatioita omaan mieleensä.

Edellä esitetystä huolimatta on totta, että myös nykytaiteen kyseessä ollessa katsoja useimmiten noudattaa käytäntöjä, jotka liittyvät katseen kulttuuriin. Teoksiin ei esimerkiksi kosketa, ellei siihen erikseen kehoteta. Museot ovat viime aikoina ottaneet tämän huomioon tuottamalla näyttelyihin oheismateriaalia muillekin aisteille kuin näköaistille: näyttelyihin tehdään aistilaukkuja ja äänioppaita. Saavutettavuuden nimissä on tehty paljon hyviä alotteita ja toteutettu konkreettisesti näyttelytilojen valaistukseen, helppokulkuisuuteen tai akustiikkaan liittyviä parannuksia.

Viisiaistista oheisinformaatiota monimuotoisesti, kiitos!

Aikanaan tapasin useitakin ihmisiä, jotka kiukuttelivat sitä, että nykytaiteen parissa tapaa teoksia, jotka tarvitsevat rinnalleen A4-arkin tullakseen ymmärretyiksi. Nykyisin en ole juuri kuullut vastaavaa napinaa. Monet museot tuottavat nykyisin kiitettävästi näyttelyihin liittyvää oheisinformaatiota: seinätekstejä, salitekstejä, verkkosivustoja ja äänioppaita opastusten ja yleisötapahtumien ohella. Toivon suuntauksen vahvistuvan ja hyvien käytäntöjen löytävän sijaa yhä useammissa museoissa.

Kuulun itse siihen kävijäryhmään, joka toivoo näyttelyihin mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monimuotoista oheisinformaatiota. Jos näyttelyluettelosta on olemassa lukukappale näyttelysaleissa, saatan hyvinkin majoittua lukemaan artikkeleita oikein kunnon toviksi. Jos näyttelyluettelo on ansiokas, ostan sen sitten kun olen vakuuttunut sisällöstä. Mutta luettelo ei vielä riitä minulle: haluan ne seinätekstit ja syventävät salitekstit myös, kiitos. Ja tällähän ei olekaan tekemistä mitenkään vain nykytaiteen kanssa.

Vierailin kesällä muutamassa museossa ulkomailla. Olin juuri kirjoittanut informalismiin liittyvää tutkielmaa, ja odotin paljon vierailulta Fundació Antoni Tàpiesiin Barcelonassa. Sain kassalta mukaani taitettavia lehtisiä, jossa esiteltiin taiteilijan tuotannon yleispiirteitä, mutta vain siinä mitassa, mitä taitettavaan lehtiseen mahtuu. Museossa on salitolkulla Tàpiesin teoksia, mutta ei kerrassaan mitään teoskohtaista informaatiota juuri näyttelysaleissa, joissa sitä tarvittaisiin.

Itse kiinteästi museopedagogien kanssa yhteistyötä toistakymmentä vuotta tehneenä en voinut muuta kuin järkyttyä tilanteesta. Ei kerrassaan mitään teoskohtaista informaatiota. Ei siis edes sitä kuuluisaa A4-arkkia! Alakerrassa pyöri taiteilijan videohaastattelu TV-monitorilla, jonka edessä olevat molemmat tuolit oli varattu.

Hetken ajan ajattelin mennä juttelemaan museovalvojalle, ja ylitin jo psykologisen kielimuurin (katalaanit puhuvat hyvin espanjaakin), mutta lopulta asia kilpistyi siihen, etten keksinyt mitään kysyttävää. Myöhemmin vierailin museon Internet-sivuilla, josta sitten löysin kaipaamani informaation, myös teoskohtaisen. Selvisi myös, että olisin voinut ostaa kokoelmaluettelon, mikä olisi tietenkin pitänyt tajuta jo heti aluksi. Kävipä vain niin, että tuhlasin rahani muihin museon julkaisuihin.

Sohvat taiteen kokemisen apuna

Olen viime aikoina ilahtunut siitä, että tuolit, sohvat ja jopa sohvaryhmät ovat yleistyneet näyttelytiloissa. En jaksa enää seistä kolmea tuntia galleriatiloissa niin kuin nuorena innokkaana arkkitehtiylioppilaana. Nyt haluan kunnon penkit näyttelysaleihin, enkä tarkoita mitään mukana raahattavaa huteraa jakkaraa vaan aivan oikeita kalusteita. Siksipä iloni oli kahta kaunihimpi, kun löysin Pontus Hulténin kokoelmaa esittelevästä näyttelystä Ateneumin taidemuseossa kunnon levähdyspaikan, jossa oli riittävästi oheiskirjallisuutta. Tunsin suurta (kansallis?)ylpeyttä!

Iäkäs sukulainen sanoo edelleenkin naureskellen, mikäli puhe jostain syystä sivuaa nykytaidetta, ettei hän ymmärrä sellaisesta mitään. Sukupolvea nuorempi sukulainen sanoo ihan samaa, mutta ilman naureskelua. Valitettavasti. Hän kuuluu siihen ryhmään, jota museopedagogiikka ei vielä ole tavoittanut. Omat ystäväni elivät lapsuuden, jonka aikana Ateneum oli koko ajan remontissa ja silloisen kotikaupunkini Hämeenlinnan taidemuseon tarjonta ei ollut mitenkään nykytaidepainotteinen, mutta sitten tapahtui näkyvä muutos.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana, jolloin olen itse seurannut nykytaiteen kenttää verraten aktiivisesti, on ollut ilo havaita yleinen asennemuutos nykytaiteen kokemista kohtaan. Nyt nykytaiteeseen suhtaudutaan huomattavasti rennommin kuin aloittaessani taidemuseotyötäni ARS 95 -näyttelyn keskusteluoppaana. Uskon, että museoiden ja taidelaitosten tekemä yleisötyö on ollut sen tärkeä, jollei jopa suurin aikaansaaja.

Kuitenkin, toissa viikolla törmäsin Ateneumin taidemuseon lippujonossa ihmiseen, jolle virkailija ehdotti vuosikortin hankkimista kertoen sen käyvän myös Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseoissa. Voi, kuinka selväksi tulikaan, että tätä ihmistä on turha yrittää houkutella Kiasmaan! Sain salaista tyydytystä siitä, että heti pääportaikossa tuli vastaan nykytaiteen teos, Jan-Erik Anderssonin The Sans of the Pure Cut (2006). Itse asiassa olen odottanut näitä aikoja, jolloin Valtion taidemuseoissa aletaan todella hyödyntää teosten rinnastusta ohi aikakausirajojen. Kiasman Maisema-näyttelyssä tapaakin teoksia myös Sinebrychoffin ja Ateneumin taidemuseoista.

Kaupunkitaide ja sen yleisö

Haluaisin nostaa esiin vielä yhtenä nykytaiteen piirteenä mielestäni ilahduttavan aktiivisuuden nousun kaupunkitaiteen ja katutaiteen saroilla. Kun taide tulee vastaan kaupunkiympäristössä, se tuntuu luontevasti synnyttävän keskustelua ja kommentointia. Soisin, että kaupunkitaiteelle annettaisiin huomattavasti nykyistä enemmän mahdollisuuksia, myös tuettuja sellaisia. Kun kaupunkitilaa käytetään erilaisten viestien välittämiseen, ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta toteutuu.

Taiteen hakeutuessa kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen sen yhteiskuntasuhde on terve. Mutta kuka tekee yleisötyötä kaupunkitaiteen puolesta? Huomattava osa nykytaiteen mielenkiintoisimmista ilmiöistä tapahtuu mielestäni taidelaitosten ulkopuolella. Erilaiset tapahtumat, performanssifestarit, tempaukset, yhteisötaiteen teot ja virtuaalitaideprojektit ovat luonteeltaan sellaisia, että perinteinen museo- tai galleriaympäristö ei ehkä aina edes sovellu niiden toteuttamiseen. Korkeintaan niiden tuotoksia tai dokumentointia sitten katsellaan näyttelytiloissa.

Juuri tämäntyyppisten ilmiöiden kohdalla puhe katsomisesta kuulostaa auttamattoman vanhanaikaiselta. Mutta kuinka saattaa tällaisia taideilmiöitä laajempaan tietoisuuteen? Jääkö vastuu tällöin tiedotusvälineille, vai kenen tehtävä on esitellä näitä aikamme ilmiöitä? Taiteen ja sen yleisön suhteen hoito jää Suomessa edelleen pääasiassa suurehkojen taidelaitosten harteille. Kaikilla taidelaitoksilla ei edes ole omaa museolehtoria.

Näyttelykokemukseen ja sitä kautta nykytaiteen katsomiseen vaikuttavat kovin monet tekijät alkaen lipputiskin henkilökunnan palvelualttiudesta aina museokahvilan teevalikoimaan. Mutta joskus käy niinkin, ettei mikään taustainformaatio tai katsomistilanne kykene pelastamaan teosta. Silloin katsojalla taitaa olla oikea aika kääntää katseensa peiliin. Minna Turtiainen

Kirjoittaja on museopedagogiaan erikoistunut taiteen tulkitsija. Työssään hän yhdistää taidehistorian, filosofian ja arkkitehtuurin tuntemuksen käytönnössä hankkimaansa museokokemukseen.

toteutus auri.cc