Tilaa tulkinnoille? - Taide ja globalisaatio

31.3. 2004 Pirjo Immonen

Globalisaatio nostaa esiin tuntemattomia reuna-alueita ja tuo outoja, kaukaisia paikkoja lähes sietämättömän lähelle. Suomalainen taidemaailma ei kuitenkaan käsittääkseni juuri keskustele globalisaatiosta tai ainakaan harrasta sen kritiikkiä, kirjoitta Kajaanin taidemuseon intendentti Pirjo Immonen.

Euroopan koillisella reunalla, hiljaisen maantien varrella, noin kymmenen kilometriä ennen kuin tie kääntyy Hyrynsalmelle katse kiinnittyy kaksiväriseen merkkiin, jonka vihreä kenttä näyttää, että
’tilaa ’ on. Siis missä? Onko lähistöllä pysäköintitalo, joka ilmoittaa, että paikkoja on vapaana? Lähimpään taloonkin on matkaa puoli kilometriä!

Anders Tomrenin taideteos (Tilaa, 1992) keskellä kainuulaista mäntykangasta kertoo, että vapaata ilmaa ja avaruutta riittää täällä kaikille. Tulkitakseen teosta syvemmältä on hyvä tietää, että ollaan alueella, jota leimaa väestön ikääntyminen ja kiihtyvä muuttoliike keskuksiin ja etelään. Urbaaniin miljööseen kuuluva merkki hätkähdyttää juuri yllättävällä paikanvaihdollaan.

Sama aavemainen tunnelma huokuu kongolaisen Bodys Isek Kingelezin miljoonakaupunkien pahvisista pienoismalleista, joihin voi törmätä kansainvälisissä näyttelyissä. Urbaani afrikkalainen arkkitehtuuri ylellisine julkisine rakennuksineen yhdistyy unelmavisioon kaupungista, jossa demokratia ja ihmisoikeudet toteutuvat. Unelmakaupungin kadut ovat kuitenkin tyhjät, ja taiteilija käsittelee teoksissaan myös kolonialismin traumaa piilottamalla pakkausmateriaalista koostuviin malleihinsa yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia merkityksiä. Ymmärtääkseni teosta minun on tiedettävä hänen todellisuudestaan - ei tarvita yhteistä modernismin kaltaista muotokieltä, jonka kautta voisin tulkita teoksen pelkästään "taiteena".

Maapalloistuminen nostaa esiin tuntemattomia reuna-alueita ja tuo outoja, kaukaisia paikkoja lähes sietämättömän lähelle. Suomalainen taidemaailma ei kuitenkaan käsittääkseni juuri keskustele globalisaatiosta tai ainakaan harrasta sen kritiikkiä. Ehkä se johtuu siitä, että olemme aina olleet kaukana keskuksista? Vai koetaanko, ettei talouteen ja politiikkaan liitetty ilmiö kosketa taidetta ja kulttuuria? Kenties kolmansien maiden taiteilijat ja globalisaation kysymykset eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, paitsi kansainvälisissä megabiennaaleissa, joissa tähtikuraattorit esittelevät tähtitaiteilijoita myös keskuksien ulkopuolisilta alueilta? Esiin nouseekin kysymys, kuka kuratoi ja kuka on kuratoinnin kohteena.

Kasselin Documenta 11 –näyttelyluettelon artikkelissaan (Toward a Metaphysics of Shit, 2002) Jean Fisher pohtii, voisiko taide nostaa esiin epäreiluja kansainvälisiä käytäntöjä ja olla mukana keksimässä uudelleen etiikkaa. Voisiko se toimia muutoksen välineenä tai ainakin vastavoimana taloudellisen globalisaation räikeimpien seurausten yhteydessä, joita nousee esiin kolmansissa maissa? Fisherin mukaan kuvataide on joka tapauksessa sekoittunut kapitalistiseen markkinatalouteen ja voisi siten käyttää sen toimintatapoja myös hyväkseen. Kauppareittien myötä on aina syntynyt uusia väyliä ajatusten, tiedon ja kulttuurin vaihdolle.

Globalisaatio ei siis välttämättä ole vihollinen - maailma ei pelkästään yhdenmukaistu sen myötä, vaan syntyy myös kasvualustoja uusille kulttuurisille merkityksille. Maailma ei myöskään kutistu kyläksi, vaikka paikalliset perinteet vahvistuisivat. Globaali teknologia kuitenkin tuottaa jatkuvasti myös toiseudeksi kutsuttua tulosta: jätettä, joutomaata, hylättyjä aatteita, ihmisiä ja historioita, epäjärjestystä. Miten tähän vastaa taide, joka itsekin voidaan määritellä yhdeksi ylikuluttamisen muodoksi?

Fisher vastaa nousee katsojan näkökulmaa korostamalla. Hänen mukaansa minkä tahansa esteettisen strategian vaikutus riippuu siitä, miten se ymmärtää ja muotoilee suhteensa vastaanottajaan. Taide voi muuttaa puhumisen tapoja kielen paradoksien kautta: se, mikä rajoittaa mieltä, sisältää samalla myös avaimet vapautumiseen kahlitsevista ajatusmalleista kohti toisenlaista katsomiskokemusta, kohteenaan erilaisuus. Katsomisen Fisher määrittelee astumiseksi avoimen teoksen hauraalle maaperälle. Kyseessä ei ole kommunikaatio tai viestin vastaanottaminen, vaan enemmän: avoimuus mahdollistaa tarinankertomisen tapaisen tulkintojen runsauden, joka pelkästä informaatiosta puuttuu.

Tulkinta syntyy kunkin katsojan elämänkokemuksen ja –historian kautta silloin, kun ne kohtaavat teoksen, eikä tiukasti sidottua merkitystä siis voi olla olemassa. Yhteinen kulttuuritausta tosin rajaa kokemusta, mutta jokaisella katsojalla on oma lukemisen mallinsa, vaikka tulkinnan mahdollisuudet eivät olisikaan rajattomat. Ehkä uusi katsomisen tapa myös nostaa uudella tavalla esiin omien vähemmistökulttuuriemme erilaisuutta: maahanmuuttajien, romanien ja saamelaisten taiteen esittely näyttäisi olevan yksi tulevaisuuden haasteista museoissamme.

Jos katsojasta tulee keskeisin näkökulma ja tärkein kriteeri, kun arvioidaan taidenäyttelyn visuaalista sisältöä ja merkitystä, kuten Okwui Enwezor painottaa samaisessa näyttelyluettelossa, ollaan isojen muutosten edessä niin näyttelyjen suunnittelun kuin arvioinnin suhteen – esiin nousevat entistä voimakkaammin subjektiivisuus ja avoimen järjestelmän merkitys. Tämä merkitsee kokeellisuuden, epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden nousemista arvoon!

Kirjoittaja on Kajaanin taidemuseon intendentti