Scroll To Top

Skandaalista toiseen

4.6.2008 Maritta Mellais,Max Ryynänen, Martta Heikkilä,Irmeli Hautamäki

Esittelyt kirjoittanut ja keskustelun koonnut Martta Heikkilä

Suomen taide-elämässä on viime vuoden aikana skandaali seurannut toistaan. Tapaukset ovat kertoneet omaa kieltään hyväksyttyjen rajojen rikkoutumisesta. Kevättä kohti skandaalien joukko on yhä tihennyt.

Viime lokakuussa amerikkalaisen Sally Mannin valokuvanäyttely koki kovia. Avajaispäivän koittaessa Tennispalatsin taidemuseossa poliisi sai ottaa vastaan seitsemän yksityishenkilön allekirjoittaman esitutkintapyynnön. Pyynnön jättäjiä raivostuttivat kuvat, jotka esittivät taiteilijan omia alastomia lapsia ja kuolleiden ihmisten ruumiita. Helsingin poliisipiiri ei kuitenkaan nähnyt aihetta tutkinnan käynnistämiseen.

Marraskuun lopussa taas Lappeenrannassa kuohui, kun kuvanveistäjä Tapani Kokko avasi takautuvan näyttelynsä Mielen teatteri Etelä-Karjalan taidemuseossa. Yleisö havahtui nähdessään puuveistokset, joiden esittämät pienet mieshahmot kamppailevat elämää suuremman erektionsa kanssa. Pian keskustelu alkoi, sillä muiden muassa lääkärit – etunenässä julkisuudessa tunnettu lastenpsykiatri Raisa Cacciatore – ja Lappeenrannan opetustoimenjohtaja pitivät teosten sisältöä sopimattomana lapsille. He ehdottivat, että Kokon näyttelylle säädettäisiin ikäraja, jotta alle lukioikäiset koululaiset eivät eksyisi hämmennystä synnyttävien aiheiden pariin. Suurimman hälyn laannuttua ikärajan määrääminen ei kuitenkaan enää saanut kannatusta.

Tapani Kokko, 2008

Joulun alla seurasi keskustelu, joka löi etenkin verkossa kaikki ennätykset. Tuolloin Suomen Estetiikan Seura ry myönsi Vuoden esteettinen teko 2007 -palkinnon Kuvataideakatemian opiskelijan Mimosa Palen lopputyölle. Helsingin Sanomat nimesi Mobile Female Monument -veistoksen saman tien ”jättihävyksi”, ja nimi jäi elämään. Silikonista ja vaahtomuovista valmistettu yli kaksi metriä korkea teos esitti suurikokoista vaginaa. Verkkokeskusteluissa yleisö reagoi tyypillisesti torjumalla hävyttömyyden: ”hyi!”, ”kiellettävä lapsilta”, ”ei Kiasmaan veronmaksajien rahoilla” ja ”halpaa julkisuushakuisuutta” olivat mielipiteenilmausten tärkeimpiä viestejä. Suurelta osin verkkokirjoittelijoiden viestejä ei kuitenkaan voinut nimittää keskusteluksi, vaan ennemminkin kyse oli paheksunnasta ja rivoista heitoista.

Taidekohut alkoivat jo olla arkipäivää, ja pian yleisön herkkyys niille kasvoi. Helmikuun puolessavälissä helsinkiläisessä Kluuvin galleriassa vietettiin Ulla Karttusen Ekstaattisia naisia -näyttelyn avajaisia. Ei kestänyt vuorokauttakaan ennen kuin poliisi oli takavarikoinut näyttelystä Neitsythuorakirkko-teoksen, joka sisälsi lapsipornoaiheisia kuvia. Karttusen rikos oli näyttää teoksessaan julkisesti kuvia, jotka ovat yhtä julkisesti jokaisen saatavissa internetistä. Maaliskuussa Karttunen sai syytteen lapsipornon hallussapidosta, ja hänet tuomittiin sakkoihin ja oikeuden eteen. Teknisesti ottaen syyte ei kuitenkaan tullut itse teoksesta, vaan näyttelyä varten painetusta oheislehdestä. Tosiasiassa vain kenties avajaisvieraat ehättivät saada lehden käsiinsä – muun yleisön oli mahdotonta arvioida sen sisältöä, sillä luonnollisesti myös julkaisu päätyi viranomaisten huostaan. Karttus-keskustelussakaan ei ollut juuri puhe itse taideteoksesta, vielä vähemmän teoksen kritisoimasta teollisuudenhaarasta, alaikäisten hyväksikäytöstä. Ennemminkin paheksuntaa herätti ajatus siitä, että taiteilija voisi esityksen keinoin kuvitella asettuvansa lain yläpuolelle. Ulla Karttunen sai toukokuussa teoksestaan oikeuden tuomion, mutta hänelle ei vaadittu rangaistusta.

Vähintäänkin yhtä kiellettyä ilmiötä sohaistiin maaliskuussa, kun Katariina Lillqvistin tuore nukkeanimaatio Uralin perhonen tuli julkisuuteen Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteydessä. Puolituntinen elokuva perustui Tampereen Pispalassa kansalaissodan jälkeen kerrottuihin tarinoihin, joiden mukaan Mannerheim olisi pukeutunut naisten alusvaatteisiin ja hänellä olisi ollut suhde kirgisialaiseen nuorukaiseen. Runollinen ja tyyliltään epäsuomalainen animaatio onnistui yhdistämään kaksi tabua: se viittasi sekä valkoisen kenraalin huhuttuun homoseksuaalisuuteen että tämän järjestelmällisiin toimiin punaisten teloittamiseksi kansalaissodassa. Seurauksena puolustusvoimain entinen komentaja Gustav Hägglund puolusti kiihkeästi marsalkan kunniaa ja tuomitsi kaikkinaiset vihjailut häilyvästä identiteetistä. Mannerheimin perinnesäätiön edustaja puolestaan kihisi raivosta television ajankohtaisohjelmassa ja kansalaiset puivat animaation esittämää ”pilkkaa”, ”kunnioituksen puutetta” ja taiteilijan oletettua persoutta ”halpahintaiselle huomiolle”. Paheksunnasta huolimatta elokuva kuitenkin kiehtoi yleisöä, sillä TV1:ssä 17.3.2008 esitetty Uralin perhonen keräsi 450 000 katsojaa.

Kysymykset:

1. Miten kommentoisitte teoksista käytyä keskustelua ja niiden aiheuttamia reaktioita arvojen ja yleisen ilmapiirin kannalta – miksi ne järkyttivät? Miksi juuri nyt? Millaisia tabuja taiteilijat kenties rikkoivat? Yhteistä kaikille kohuteoksille näyttää olevan seksuaalisuuden esittäminen. Miksi se kuohuttaa? Miten sitä on esitetty kyseisissä teoksissa? Onko miehen seksuaalisuuden esittäminen eri asia kuin naisen?

Maritta Mellais:

Sally Mannin kuvat toivat jo saapuessaan mukanaan viestiä järkyttävyydestään ja kohusta, joka niiden ympärillä oli muualla herännyt. Siten tavallaan syntyi odotuksen ilmapiiri, siitä, millaisia ja miten vaikuttavia ne olisivat. Lopulta Mannin kuvat suomalaisen kulttuurin lävitse katsottuina eivät osoittautuneetkaan erityisen sensaatiomaisiksi. Paljon puhutun saunamaan kasvatteina alastomuuden kohtaaminen ei ole suomalaisille sinänsä mikään erityinen juttu. Sen sijaan tunteita nostatti ajatus siitä, että lapset ja vainajat olisivat joutuneet sensaationhakuisen taiteilijan välineiksi.

Tapani Kokko on itse selittänyt fallosveistostensa tarkoitusperiä lapsuuden kokemustensa valossa: kielletty ja vaiettu seksuaalisuus on saanut hänet taiteilijana tarttumaan aiheeseen. Hän lähti siis tietoisesti avaamaan ahdistavaksi kokemaansa aluetta. Etelä-Karjalan museossa esillä olleeseen Mielen teatteri -näyttelyyn kohdistettu ikärajavaatimus muistuttaa 1960-luvun lopulla nuoren Markus Heikkerön näyttelyihin kohdistettuja vaatimuksia. Silloinkin haluttiin estää teosten näyttäminen koululaisille, ja osin siinä onnistuttiinkin. Heikkerön teoksissa seksuaalisuus oli unenomaista ilottelua ja mielikuvituksen lentoa, joka poikkesi silloin niin voimakkaasti totutusta, että synnytti vastarinnan. Sattumoisin kumpikin taiteilija leikitteli miehisen sukupuolen symbolilla, falloksella..

Tapani Kokko, 2008

Tähän seksuaalisuutta käsittelevän taiteen jatkumoon Mimosa Pale tuo feminiinisen elementin teoksellaan Mobile Female Monument. Taiteilija ”ulkoilutti” lemmikkiään, suurta, vaaleanpunaista vaginaa, kuin lapsuuden narussa vedettävää puulelua Helsingin keskustassa ja keräsi runsaasti uteliaita katsojia.

Kokon ja Palen teoksissa seksuaalisuus oli avointa, vapaata ja leikkisää. Sally Mannin lapsikuvat puolestaan aiheuttivat ahdistusta, välinpitämättömyyttä, neuvottomuutta. Paula Holmila tilitti omia näyttelykokemuksiaan varsin laveasti Uuden Suomen kolumnissaan 17.10.2007, jossa pitkään asiaa puituaan totesi kiinnostavasti, ettei pysty kirjoittamaan arvostelua näyttelystä. Kirjoitti kuitenkin aika paljon juuri niistä kysymyksistä, joista voisi kuvitella Manninkin olleen kiinnostunut: lasten hyväksikäytöstä, katsojan omista tunteiden lähtökohdista, kulttuurisista eroista.

Max Ryynänen:

Teokset eivät kuohuttaneet taiteen maailmassa – vaan mediassa, joka on yleisen ilmapiirin ”lähde”. Taidekentällä on reagoitu mediahuomioon – ei teoksiin.

Mediaa kiinnostaa kaikki seksuaalisuuteen liittyvä, sillä se kiihdyttää, satuttaa – ja siten myy. Taide ei tässä ole erityisessä roolissa. Medialle on yhdentekevää, missä Mannerheimiä ”rienataan”.

Yksi syy median keltaistumiseen on internet. Arvostettujenkin päivälehtien verkkosivut ovat melkoista ”seiskaa”. Nytkin (23.5. klo 11.18) HS:n verkkoversion etusivun neljästä suurimmasta uutisesta kaksi käsittelee seksiä (”Mies piti naista seksivankina kerrostalossa Vesalassa” ja ”Helsinkiläinen herraklubi rankkasi naisopiskelijoita verkossa”). Samoin yksi viidestä ikkunasta verkkokeskusteluihin (Vesalan tapaus) ja yksi viidestä Maailman ihmisiä -uutisesta (”Kuollut kärpänen vei unet ja seksihalut”) ammentaa seksistä.

20 % HS:n fasadista seksiä? Onko aiheen ylikuumentumisen mittasuhteita vieläkään tajuttu?

Martta Heikkilä:

Kohutaideteoksia yhdistää se, että itse taideteoksista ja niiden taiteellisesta laadusta ja merkityksistä on puhuttu hyvin vähän. Teokset eivät ole kiinnostaneet varsinaisesti taiteena – melko vähän on kiinnitetty huomiota niiden esittäviin ominaisuuksiin tai tapaan lähestyä todellisuutta ja sen epäkohtia. Sen sijaan yleisön reaktiot ovat keskittyneet suoraan aiheiden kirjaimelliseen merkitykseen ilman, että aiheita katsotaan taiteellisina sisältöinä tai muuten psyykkisen välimatkan kautta, joka normaalisti lienee osa taiteen kokemusta.

Teoksissa on ilmeisesti jotakin, joka rikkoo harmittomuuden rajat. Tämä tuo mieleeni Julia Kristevan ajatuksen abjektista, joka levittää ympäristössään ”tautia”: kontakti ruumiin rajat ylittävän kammoa herättävän aiheen kanssa, joka mielellään suljetaan tietoisuuden ulkopuolelle, tekee kokijankin symbolisesti likaiseksi.

Kohut ovat lähteneet ehkä siitä, että taide ei ole tarjonnut katharsista, jonka katsojat olisivat saavuttaneet punnitsemalla omaa todellisuuttaan. Sen sijaan teokset ovat esittäneet väitteen siitä, että niiden kuvaamat aiheet ovat osa arkea, jossa uhkat on painettu syrjään, unohduksiin. Aiemmin nimettöminä pysytelleet, hahmottomat tunteet ovat nostattaneet primitiivisiä reaktioita. Saattaa olla, että torjunta on herännyt sitä mukaa kuin käsittelemättömät asiat ovat alkaneet pulpahtaa pintaan.

Tapani Kokko, 2008

Irmeli Hautamäki :

On totta että kaikki teokset /näyttelyt herättivät huomiota seksiin liittyen mutta eri tavoilla. Ehdin nähdä Mimosa Palen Mobile Female Monument teoksen Kuvataideakatemia lopputyönäyttelyssä keväällä 2007 Suomessa käydessäni. Minusta teoksen tapa esittää naisen seksuaalisuutta oli riemastuttava ja sen feminiininen rohkeus vailla vertaa. Onhan V***U kaikkein yleisin kiro- tai voimasana nykyään: sitä hokevat sekä nuoret naiset että miehet yhtä lailla. Mielestäni tuon ”kirotun” asian esittäminen julkisesti performanssina, missä tekijä oli itse läsnä, oli hyvin positiivinen teko nuorelta naistaiteilijalta. Se oli hansikkaan heittämistä päin julkista kaksinaamaisuutta. Jos joku loukkaantui, niin luultavasti taidekonservatiivi, jolle tällainen oli liikaa.

Kluuvin galleriasta poistetun Neitsythuorakirkko –teoksen aiheena oli lapseen kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö netissä. Mutta, on valitettavan tunnettu asia, että netti on pornon levityksen väline. Niin kauan kuin internet on ollut olemassa on puhuttu myös siellä olevasta pornosta. Tärkeämpää olisi ollut tutkia nettipornon käyttäjän muotokuvaa, kysyä, kuinka ja miksi pahe arkipäiväistyy.

Uralin perhosessa iskettiin kaksi tabua yhtä aikaa: homoseksuaalisuutta koskeva tabu osui myyttisen kansallisen hahmon koskemattomuuteen. Minusta tässä teoksessa oli jotakin kiinnostavaa ja uutta, jollaista toivoisi tulevan lisää. Suomen historiaahan on tietoisesti kirjoitettu kansallisen mytologian ja jopa myyttiseksi luotujen hahmojen (Lönnrot – Snellman – Kivi – Mannerheim – Linna – Kekkonen jne.) varaan. Nyt joku kertoo vaihtoehtohistorian kansanlegendan muodossa, jollainen Uralin perhosen taru on, ja siitä syntyy tällainen älämölö, niin eihän sitä voi ymmärtää muuten kuin pitkään varjeltujen kansallisten tabujen rikkoutumisena. Epäilemättä voimakkaaseen reaktioon vaikutti että tänä vuonna sisällissodasta on kulunut 90 vuotta. Tabujen rikkoutuminen myös Linnan Tuntemattoman uuden ohjauksen kohdalla oli virkistävää. Ehkä vihdoin aletaan saada tarpeeksi kansallisista tabuista ja rai(la)kkaampi ilmapiiri pääsee esiin?

2. Mitä ajattelet ko. taideteoksista julkisuuden kannalta? Esimerkiksi Mimosa Palen veistoksesta käydyn verkkokeskustelun perusteella vaikutti siltä, että mielenilmaukset oli parasta kohdistaa suoraan taiteilijan oletettuun skandaalihakuisuuteen ja haluun hankkia itselleen julkisuutta keinolla millä hyvänsä (ks. Martta Heikkilän kirjoitus Taide-lehdessä 2008: 1). Mitä ovat hyvä ja huono julkisuus taiteilijalle tai taiteelle?

Maritta Mellais:

Erityisesti Mimosa Palen teos tarjosi medialle herkkupalan, jota sen edustajat itsekin ihmettelivät. Tosin raflaavan otsakkeen ”Jättihäpy” luoneessa HS:n toimituksessa teoksen media-arvo oli tunnistettu alusta saakka. Se myös teki kaikkien aikojen HS.fi -sivuston lukijaennätyksen 100 000:lla selaajallaan päihittäen isommatkin uutiset, mihin HS.fi:n uutispäällikkö Tomi Tyysteri lakonisesti totesi: ”Toisaalta, jos on tällainen otsikko, niin kukapa ei sitä lukisi.” (Rauno Hietanen, Journalisti 10.1.2008)

Palen teoksella sivusto pääsi vuoden 1997 tilastoissa viiden luetuimman joukkoon. Teokselle sen uusi nimi toi siis runsaasti mainetta ja kiinnostus sitä kohtaan kasvoi. Taiteilijana Mimosa Pale oli aiemminkin laittanut itsensä likoon näkyvillä tempauksillaan ja performansseillaan, eikä tämän teoksen osakseen saama kohu ollut varmasti hänelle yllätys.

Max Ryynänen:

Tunnen liian huonosti sensaatioteoksia, joten en ota niihin kantaa.

Yleisesti: jos taide ja sen sanoma puristetaan julkisessa keskustelussa keltaisen journalismin matriisin läpi (onko tälle vaihtoehtoja?), sen on parempi jättäytyä omiin oloihinsa – ellei julkisuus itse toimi taiteen työkaluna (Jani Leinonen).

Joka toinen taideihminen juoksee näyttelyissä jotka ovat herättäneet ”keskustelua”. Taiteen todellisuuden autonomia on kaventunut. Media syö taiteen valtaa sen omalla maaperällä. Filosofina ja teoreetikkona en joudu keskustelemaan Pekka Himasen TV-puheista tai siitä, lukiko Jokelan surmaaja Nietzscheä – eikä kukaan pidä filosofisen kirjan onnistumisen merkkinä sitä, että se huomioidaan lehdistössä. Taide on tässä ajautunut
kulttuuriteolliselle tuuliajolle (Adorno).

Surullista on se, että itsensä uhraavat merkittävät taiteilijat jotka ravisuttavat yhteiskuntamme sairaita fundamentteja joutuvat armottomien hyökkäysten kohteeksi julkisessa keskustelussa. Näin voidaan tehdä niin kauan kuin toimittajia suojellaan. Heillä on lähdesuojansa, eikä juuri mitään juridista vastuuta siitä miten he mustamaalaavat ihmisiä. Toimittajien yhteisön tulisi kirjailijaliittoa seuraten erottaa jyvät akanoista ja varata suoja vain ja ainoastaan laatutoimittajille – samalla kun ansioituneiden tutkijoiden ja taiteilijoiden mahdollisuuksia yhteiskunnan mätäpaiseiden puhkomiseen pitäisi lisätä.

Martta Heikkilä:

Syytöksistä kuultaa se, että teosten konteksti eli nykytaide tuntuu jo lähtökohtana ärsyttävän monia. Voisiko olla niin, että taiteen saavuttama julkisuus, yhteiskunnan tai muiden julkisten rahoittajien taloudellinen tuki ja teosten saama hyväksyvä kritiikki tuntuvat joistakuista käsittämättömiltä? Toisaalta urheilua tuetaan avokätisesti julkisin varoin, ja silti urheilun rahoitus harvoin aiheuttaa kuohuntaa ja sitä, että koko tukijärjestelmä kyseenalaistettaisiin. Taiteen tuntijoiden mielestä taas paheksuvat reaktiot vaikuttavat ehkä ensi näkemältä tarpeettomilta ja kertovat vain vieraudesta, jota keskivertokansalainen kokee nykytaiteen edessä.

Syytteisiin johtaneiden taideskandaalien harvalukuisuus Suomessa ei kerro niinkään suvaitsevaisuuden kasvusta kuin siitä, että yleisön tuntoja kuohuttavaa taidetta on tehty vain vähän tai että teokset ovat jääneet pienten taidepiirien yksinomaisuudeksi. Yhtäältä reaktioiden vähyys antaa kuitenkin mahdollisuuden arvuutella, hyväksytäänkö taiteen esille tuomat tabut sittenkin arkitodellisuudessa kaikessa hiljaisuudessa. Monia tuntuu helpottavan ajatus, että kiellettyjen mahdollisuuksien vilautteluun on olemassa (sijais)syyllinen: taiteilija. Hermostuttaa jo pelkkä ajatus siitä, että joku pyrkisi julkisuuteen katsojaa kiusaavan näyn kustannuksella – on tuskin kuitenkaan taiteilijan vika, jos todellisuus kauhistuttaa.

Tapani Kokko, 2008

Irmeli Hautamäki:

Palen kohdallahan julkisuus nousi ilmeisesti siitä että teos palkittiin, sitä ennen siihen ei kai paljoakaan kiinnitetty huomiota.Voisi myös kysyä, hakiko Suomen Estetiikan seura itse julkisuutta palkitsemalla juuri kyseisen teoksen? Ainakin palkinto poikkesi seuran aikaisemmasta linjasta, joka on pysytellyt melko sovinnaisissa ratkaisuissa.

Ekstaattisia naisia näyttely ja sen Neitsythuorakirkko teos taas vaikuttivat kuin suoraan medialle räätälöidyiltä skandaalilta. Neitsythuorakirkon kohdalla julkisuus toimi stigmatisoivasti eli taiteilijasta tuli kertaheitolla negatiivisen julkisuuden uhri. Näin hän ainakin itse valitti TV: ssä. Ehkä on mahdotonta ennakoida, kuinka julkisuus toimii näissä tilanteissa?

Myös Uralin perhosen kohdalla julkisuus ilmeisesti yllätti, sillä teoksesta aiemmin radiossa esitetty kuunnelmaversio ei herättänyt huomiota. Visuaalinen media on taiteessakin vaikutuksiltaan aivan toista luokkaa. Perhosesta käytiin TV keskustelu jossa kiinnitin huomiota ex-kenraali Häggblomin ja kansanedustaja Sirnön (vas.) rooleihin. Varsinkin Sirnön kiihtynyt agiteeraus osoitti, ettei sisällissota vieläkään ole ohi tässä maassa. TV - keskustelussa teoksesta näytettiin vain kiistanalaiset kohdat, ei koko teosta, jolloin kokonaisuus vääristyi. Taiteilija itse istui hiljaisena ja hämmentyneenä tilaisuudessa. Olisinpa antanut paljon saadakseni kuulla, mitä hänen mielessään liikkui.

3. Mikä on taidekohuissa taideinstituution osa? Millä tavoin puheena olevat teokset muuttavat taiteen instituutiota ja toimintatapoja siinä, jos mitenkään? Mitä tarkoittaa lakien rikkominen taiteessa? Onko laillisuus ja oikeudenmukaisuus aina syytä erottaa?

Maritta Mellais:

Muihin mainittuihin verrattuna Ulla Karttusen teos Neitsythuorakirkko on tapauksena erilainen. Siinä taiteilija tavallaan antoi tuomitsijoille valttikortit käteen tulostaessaan laittomat kuvat itselleen ja asettamalla ne esille. Hän teki itsestään lainrikkojan, joka asetettiin syytteeseen ja tuomittiin. Vastaavanlaisia tapauksia olivat Harro Koskisen teoksiin liittynyt oikeudenkäynti ja tuomio 1969-74 sekä Teemu Mäen videoteoksen saama sanktio 1987.

Viime kädessä vain lainsäädäntö määrää, milloin on mahdollista virallisesti puuttua taideteoksen sisältöön. Taiteilijoiden onkin syytä lukea lakikirja huolellisesti, milloin ovat aikeissa esittää julkisesti teoksiaan. Yhteiskunnallinen tilanne ja ajan vallitsevat arvot kuitenkin ohjaavat viranomaisten herkkyyttä tarttua esitettyihin kanteisiin tai valituksiin. Seksuaalisuuden esittäminen ei ole enää johtanut syytteisiin, ei edes ikärajoihin. Myöskään kristillistä kirkkoa tai kristinuskoa kritisoivat tai uudelleenlukevat teokset eivät ole enää Suomessa joutuneet virallisesti syytettyjen penkille. Silti niin kauan kun jumalanpilkkapykälä laissamme on, sen käyttäminenkin on mahdollista.

Pauli Rautiainen on tutkinut taiteen vapautta perusoikeutena, liittyen kymmenisen vuotta sitten perustuslain 16.3. §:ään kirjattuun perusoikeussäännökseen, jossa todetaan että ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olisikin kiinnostavaa tietää miten mainitussa säännöksessä julkista valtaa koskevaa taiteellisen ilmaisun muotoon ja sisältöön puuttumisen kieltävää kohtaa on sovellettu. Rautiainen viittaa tuomioistuinten varovaisuuteen perusoikeuskytkennän tekemisen suhteen, kun käsitellään taiteen vapautta koskevia oikeuskysymyksiä. (Pauli Rautiainen: Taiteen vapaus perusoikeutena, Taiteen keskustoimikunta, Helsinki 2007)

Martta Heikkilä:

Taideinstituutioiden julkisuuskuva voi niin sanotun suuren yleisön mielestä olla jo sinänsä epäilyttävä. Kiasman nimi on eräänlainen taideinstituutioiden paradigma Suomessa, ja joidenkin mielestä se kytkeytyy mielikuvaan taideskandaaleista. Tämän ovat tuoneet esiin verkkokeskustelujen viimeaikaiset puheenvuorot.

Irmeli Hautamäki:

Mimosa Palen Mobile Female Monument oli tarkoitettu kommentiksi julkisen tilan taiteen instituutiolle, kuvanveistolle. Julkinen tilahan on ainakin pääkaupungissa täynnä miehisiä monumentteja: hallitsijoita, runoilijoita ja valtion päämiehiä. He pönöttävät fallisina patsaina kaupunkitilassa. Tämä liittyy edellä mainittuun suurmieskulttiin. Englantilainen Henry Moore on hieno näyte siitä että muunkinlaista julkisen taiteen traditiota on olemassa. Hänen lepäävät figuurinsa voivat olla kumpaa sukupuolta tahansa. Ne luovat harmoniaa ympärilleen. Ihmettelen, miksei Suomella arkkitehtuurimaana ole ollut mahdollista tehdä mitään vastaavaa taidetta julkiseen tilaan?
Tapani Kokko, 2008

Ulla Karttunen ilmoittaa internetissä CV:ssään toimivansa tutkimuksen ja taideinstituution rajamailla Suomen Akatemia työryhmässä. ”Taidefilosofian ja soveltavan ympäristöestetiikan väliseen kenttään sijoittuva tutkimustyö pohjautuu omiin taideprojekteihin ,...., intiimissä lähiympäristössä makuuhuoneessa.” Posketon tutkimusaihe on kuorrutettu muodikkailla mutta sekavilla käsitteillä. Onko käynyt niin, että taiteen tutkimus on viihteellistynyt, kuten politiikka? Monet ovat kysyneet museon vastuuta näyttelyn yhteydessä, mutta mikä on tiedeinstituution vastuu tällaisessa tutkimuksessa?

4. Mikä on taiteen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä ja provosoijana? Kuinka mainitut teokset ovat onnistuneet siinä? Millainen on teosten poliittinen aspekti? Miten poliittinen taide ylipäätään otetaan vastaan Suomessa? Miten luonnehtisit Suomen taideskandaalien yhteyttä avantgarden ideologiaan? Kuuluvatko kohuteokset tämän piiriin ja jos, niin millä tavoin?

Maritta Mellais:

Palen ja Kokon teoksissa huumori helpotti vakavien asioiden käsittelyä ja vastaanottoa, sekä irrotti ne arkitodellisuudesta. Huumorin vaarana kuitenkin näyttää olevan, että se helposti myös siirtää teoksen osaksi kevyttä mediaa ja vakava puoli ehkä jääkin havaitsematta. Palen teokselle kävi näin osittain. Aikoinaan Harro Koskisen tuomitut teokset olivat niin ikään huumorilla höystettyjä, sarjakuvamaisella otteella toteutettuja variaatioita kristillisen uskon symbolista, ristiinnaulitusta Kristuksesta ja Suomen valtion vaakunasta. Karttuselta puolestaan ei huumoria löydy, teokset ovat tiukkoja ja asiallisia, vaikkakin muodoltaan runsaita. Karttusen Neitsythuorakirkon kuvatulosteethan ovat oikeastaan dokumentteja internet-sivustoilla tapahtuneesta rikoksesta. Myöskään Mäen videoteoksen kohdalla ei voi puhua huumorista.

Tapani Kokko, 2008

Kaikki mainitut teokset ovat taideteoksina muodoltaan ja sisällöltään hyvin erilaisia. Mistä löytyy kohuttuja ja tuomittuja teoksia yhdistävä tekijä?

Jos edellisiin vielä liittää Katariina Lillqvistin marsalkka Mannerheimia käsitelleen Uralin perhosen, on jo aika hyvä valikko käsissä: koti, uskonto, isänmaa. Peruspilarit, joita horjutettaessa voi vieläkin varautua ärtyneisiin ja loukkaantuneisiin kommentteihin. Mutta eivätkö kommentit silloin juuri kerro teoksen onnistumisesta? Keskustelua syntyy ja rajoja liikutellaan. Kiitos tehokkaan medialevityksen on pakko vastata: kyllä taiteella voi vaikuttaa.

Max Ryynänen:

Vastaan tässä yhteisesti kysymyksiin 3 ja 4. Galleria- ja museotaide on julkiselle keskustelulle tärkeä työkalu. Taidetta käyttämällä yhteiskuntakritiikissä voidaan nostaa esille vaikeita asioita ajattelua herättävällä tavalla, jota julkinen, näennäisrationaalisuuteen ja -asiallisuuteen sitoutunut kielenkäyttö ja viestintämalli ei suosi. Pasolini luki aikoinaan ääneen sellaisten poliitikkojen nimiä joiden tiedettiin sekaantuneen mafiaan. Teemu Mäki asetti (monelle meistä vaikeasti sulatettavalla tavalla) peilin kansan eteen joka meni syöttiin: lapsityövoimalla tuotetuissa kengissä kävelevät teholihatuotannon suurkuluttajat nousivat moraalin nimissä barrikadeille kuultuaan erään kissan kohtalosta. Toisinaan yhteiskunta, säilyttääkseen henkisen kasvunsa ja muutoksen mahdollisuuden, tarvitsee normeja haastavaa, ehkä
lakejakin rikkovaa taidetta.

Martta Heikkilä:

Esimerkiksi lapsipornosta puhuttaessa voi olla syytä pitää mielessä, että viranomaiset ovat tutkineet aihetta ennenkin, raportoineet alaikäisiin kohdistuvista rikoksista lehdissä ja uutisissa. Toisaalta kaiken paljastavat mainoskuvat levittäytyvät perhelehtiin ja jalkakäytäville, mikä harvoin herättää vastustusta tai sensuurivaatimuksia. Jokin kuitenkin aiheuttaa sen, että sama kuva saa taiteessa erilaisen latauksen kuin arkimaailmassa. Saattaa olla niin, että taide toimii toisenlaisen logiikan mukaan: se tulee lähelle, esittää katsojalle haasteen, koskettaa häntä, eli kantilaisittain ilmaistuna vaatii arvostelukykyä toimimaan pelkän tunteen varassa.

Irmeli Hautamäki:

En tiedä onnistuiko Mimosa Palen Mobile Female Monument herättämään julkista poliittista keskustelua naisen asemasta. Sen sijaan ne keskustelut, joita Pale kävi kaupungilla kohtaamiensa ihmisten kanssa, olivat varmaan kiinnostavia. Palen performanssissa voisi nähdä oikeaa kulttuurista radikalismia ja siviilirohkeutta, jollainen mielestäni kuuluu avantgardeen.

Lillqvistin Uralin perhosessa pilkka taas osui homoihin eli gay-ihmisiin. Tämä ei ollut edistyksellistä, vaan suorastaan taantumuksellista. Karttusen kohdalla keskustelua internetin lapsipornosta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei ole juuri syntynyt. Puhe on pyörinyt vain taiteilijan vapauksien ja ehkä vähän myös internetin ilmaisunvapauden ympärillä.

Avantgardeen ei mielestäni kuulu lakien rikkominen ja yllyttäminen sellaiseen. Tälle ilmiölle on oma nimensä: sitä kutustaan anarkismiksi. Saattaa olla, että anarkismi on Suomessa hyväksyttävämpää kuin avantgarde. Ylen kuuliaisten ja hiljaisten ihmisten maassa protesti purskahtaa helposti yli äyräiden ja menee laittomuuden puolelle. Ja kovin iloisesti ja keveästi monet kulttuurielämän edustajat olivat heittämässä lait menemään kun HS kysyi heiltä, saako taiteilija rikkoa lakeja. Demokratiassa lait laaditaan yhteisesti toisin diktatuurimaissa tai islamilaisessa maailmassa, jälkimmäisessä uskonto menee lain edelle.

5. Mitä mieltä olet taiteen keinoista – miten taide toimii edellä minituissa teoksissa? Millä tavoin ne käyttävät taiteen keinoja? Taidekeskustelut ovat olleet tässä mielessä melko yksipuolisia, eikä teosten taiteellisiin ominaisuuksiin ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Jokainen mainituista on tehty taideteokseksi ja edustaa kuvataidetta. Millä tavoin ne muuttavat taiteen normeja? Miksi juuri taideteokset nostattavat reaktioita? Saisivatko samoista aiheista kertovat dokumenttikuvat aikaan samanlaisen vastaanoton? Missä kulkee taiteen ja todellisuuden raja, vai onko tällaista olemassa?

Maritta Mellais:

Kuvataiteen taidekohut näyttävät syntyvän niiden asioiden ympärille, jotka jo ovat ”ilmassa”.

1960-luvullahan jumalanpilkka oli kirjallisuuden piirissä paljon käsitelty asia ja tullessaan ajankohtaiseksi kuvataiteen kohdalla siitä oli jo olemassa kirjallisuudessa ennakkotapauksia. Parin viime vuoden aikana sekä pedofilia että internetin kuva-aineistot, esimerkiksi Irc-galleria, ovat saaneet paljon julkisuutta. Voikin leikitellä ajatuksella siitä, olisiko Karttusen teos johtanut kanteluun jossain toisessa tilanteessa, vai oliko aika nyt kypsä kuten 1960-luvun lopulla Koskisen kohdalla?

Tarkasteltaessa kohuhistoriaa 1960-luvulta alkaen, voi todeta että kohu syntyy, kun katsojan ja valtarakenteiden perusturvallisuus järkkyy. Esimerkkeinä olkoon vaikkapa Kain Tapperin Oriveden uuteen kirkkoon tilauksesta suunnittelema moderni veistos Golgatan kallio (1961), joka uudisti alttaritauluperinnettä, tai Kauko Räsäsen Reikäenkeli (1961), jota ei suvaittu Lappeenrannan Ristikankaan hautausmaalla, koska sen enkelikuva oli väärä, tai Harro Koskisen Sikamessias (1969) tai Teemu Mäen videoteos Sex and Death (1987). Ne edustavat teoksia, joilta taiteen arvo olisi haluttu riistää pois. Mäen kohdalla se myös toteutettiin, siirtämällä teos pois taideteoskokoelmista, arkiston dokumenttimateriaaliksi. Kuvataiteella tuntuukin olevan kirjoittamattomat rajat, joita paitsi katsojat myös ammattikunta itsessään vaatii noudatettavan. On kiinnostava kysymys nouseeko kuvataide tällä osaksi jotain suurempaa: humanismia, ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta, vai onko sittenkin kyse pelistä, jossa erilainen pelataan ulos?

Max Ryynänen:

Epäilen muuttuvatko taiteen normit, teoksethan eivät taiteena tai taiteellisten ratkaisujensa takia ole herättäneet keskustelua taidemaailmassa. Miksipä teosten taiteellisista ominaisuuksista keskusteltaisiin, kai siihen on – kaikella kunnioituksella teoksia kohtaan – vähintäänkin yhtä hyviä tai parempia kohteita?

Martta Heikkilä:

Esimerkiksi Ulla Karttusen teoksessa kysymys taiteen keinoista avaa jotenkin hänen perustavan motivaation lähteensä, yrityksen ylittää tai koetella taiteen ja elämän
rajoja. Kontekstualisoimalla kuvat, jotka eivät sellaisinaan ole lähtöisin taiteilijan kädestä, hän pyrki tekemään niistä osan taideobjektia. Kyseisessä teoksessa kuvia kommentoivien tekstien tarkoitus oli siinä määrin etäännyttää pornokuvat alkuperäisestä yhteydestään, että kokonaisuus toimisi taideteoksena. Toisaalta kuvia oli kasoittain ja
näyttelykävijä joutui ahtaassa pressuautotallissa astumaan niiden päälle. Siten kokonaisasetelmassa oli pyritty taiteellisuuteen, ei pelkkään informaation välittämiseen.

Onhan Karttusen metodilla lukuisia edeltäjiäkin: esimerkiksi tulee mieleen Wolfgang Tillmansin taannoinen näyttely Taidehallissa, jossa oli esillä HIV:tä käsitteleviä kuvia ja niitä kommentoivia tekstejä, joista osa oli pelkkiä lehtileikkeitä. En tiedä, muuttaako dokumenttitaideteosten ”genre” taiteen normeja, jos ne jo alun perin esitetään taiteen piirissä ja institutionaaliset muuttujat ovat kunnossa. Taidemaailma ymmärtää tällaiset teokset hyvin herkästi taiteena – julkinen sanailu taas ohittaa taiteen normeja koskevan keskustelun yhtä sujuvasti ja keskittyy korkeintaan ”taidetta vai ei” -kiistoihin, taiteilijan intentioihin ja teosten mahdolliseen haitallisuuteen yleisön kannalta. Viime mainitulla tarkoitan esimerkiksi Tapani Kokon Lappeenrannan näyttelyn herättämää ikärajakeskustelua.

Irmeli Hautamäki:

Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon taiteelliset keinot eivät olleet kaksiset. Mikäli työtä arvioi valmisesineiden käytön kannalta, niin se ei toiminut. Kun readymade esineitä viedään taidekontekstiin, halutaan nuo esineet muuttaa joksikin muuksi. Tarkoitus on, että tapahtuu ns. displacement efekti eli huomio siirtyy pois esineestä. Karttunen ei pyrkinyt teoksellaan displacementiin, päinvastoin: hän halusi näyttää pornon pornona. Kuvat olivat esillä dokumentaarisena aineistona, eivät ns. readymadeina. Ongelma oli taiteen kannalta tietysti siinä, että kyseinen dokumentaarinen aineisto sattui olemaan laitonta.

Muistan nähneeni Berkeleyn elokuva-arkistossa ranskalaisen filmin Renault’n autotehtaalta 1970-luvulta. Tässä elokuvassa auton tekoprosessi saatiin näyttämään taiteelta ja auto taideteokselta. Tavallinen auton käyttäjä ei tule ajatelleeksi, että auton tekemiseen liittyy lukemattomia vaiheita, se on suunnittelun ja yhteistyön ihmeellinen tulos, jonka elokuva toi esiin. Filmiin oli leikattu myös katkelmia automessuilta: kansalaiset tutkivat ja kritisoivat autoa kuin se olisi ollut taideteos. Kaikilla oli mielipide Renault’n uudesta mallista. Elokuvan kunniaa tekevä ja työtä ylistävä näkökulma sai auton tekemisen näyttämään taiteelta, vaikkei auto sitä tietenkään itsessään ole. Kaikki riippuu lopulta kokonaisuudesta ja näkökulmasta.

auto Etelä-Kalifornialaisessa galleriassa 2007

Jutun muu kuvitus on Fiskarsin "Yksinkertainen elämä" - näyttelyn avajaisista. Kuvaajana Irmeli Hautamäki (Näyttely avoinna 11.5. – 28.9.2008)

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.