Scroll To Top

Myytit nykykuvataiteessa – Elina Merenmiehen maalauksen postjungilaista tulkintaa

Johanna Wahlbeck

Taiteilija Elina Merenmies (s. 1967) on tullut monelle tutuksi viimeistään viime vuoden marraskuussa, eläkkeelle siirtyneen Helsingin apulaiskaupunginjohtajan Pekka Korpisen kohua ja kysymyksiä herättäneestä muotokuvasta. Tuolloin keskusteltiin siitä, voiko muotokuva esittää henkilöä ilman, että se on fotorealistinen. Maalaustaide vapautui jo yli vuosisata sitten valokuvauksenkin synnyn myötä historian tallentamisvelvollisuudestaan. Voisi kuvitella, että on nimenomaan mielenkiintoista luoda myös sellaisia kuvia, jotka kuvaavat sitä, mitä ei silmillä voi nähdä – vaikkapa myyttejä. Miten nykytaiteesta voisi löytää viittauksia myytteihin?

Äidin arkkityyppi

Elina Merenmiehen Burning Mother -maalauksen nimi voisi vapaasti suomennettuna olla palava tai polttava äiti. Kirjoitan tätä artikkelia äitienpäivän alla, ja myytti äidistä, äiti-arkkityyppi, mainitaan lukemattomissa lähteissä päivälehtiä myöten. Arkkityyppi on psykiatri Carl Gustav Jungin (1875–1961) käsite. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Mikä on äiti-arkkityyppi?

Elina Merenmies: Burning mother (1997–1999, osa teoksesta rajauksen ulkopuolella). Kuva: Johanna Wahlbeck. Taiteilijan luvalla.


Äiti on ehkä yksi arkikielen tunnetuimpia arkkityyppejä, onhan meillä kaikilla äiti. Jungin arkkityyppinen ”suuri äiti” viittaa kuitenkin laajempaan kokonaisuuteen kuin yksilön äiti. Kun ajattelee sanaa tai käsitettä äiti, tulee helposti mieleen esimerkiksi Maa-äiti ja Neitsyt Maria. Myös ne liittyvät ”suuren äidin” arkkityyppiin, ovat osa sitä. Sisäsyntyinen ”suuren äidin” arkkityyppi on eräänlainen vertauskuvallinen kokonaisuus, joka sisältää jumalallisia ja maallisia, positiivisia ja negatiivisia puolia. (Samuels et al 1992, 62–63.) Tämän arkkityypin ihmiset jakavat kollektiivisen tiedostamattoman kautta. Arkkityyppiä itsessään ei voi kuitenkaan ilmaista, vaan kollektiivisen tiedostamattoman arkkityypit voisi käsittää jonkinlaisina säätelymekanismeina.

Jungin teoriassa tai sen sovelluksissa arkkityyppi ei siis ole synonyymi arkkityypin kuvallisille ilmauksille. Arkkityyppi vaikuttaa lukemattomiin arkkityypin ilmiasuihin, mutta ei itsessään ole muoto tai kuva. Jungin mukaan arkkityypin voi periaatteessa nimetä, vaikkapa ”suureksi äidiksi”, mutta sen ”konkreettista muotoa” (Gestalt) ei voi. Esimerkiksi kaikkia kuvia äidistä, äidin ilmiasuja, ei voi johtaa vain loogisesti päättelemällä äiti-arkkityyppistä (Jung 1990, 79–80; Jung 1976, 95–96.) Eihän jokainen äiti ole samanlainen.

Arkkityyppi on ”kollektiivisen tiedostamattoman” lisäksi varmasti Jungin tunnetuin käsite. Jungin mukaan ihmiskunnan yhteinen tiedostamaton muodostuu arkkityypeistä ja vaistoista. Toisin kuin persoonallisen tiedostamattoman yksilölliset ja kulttuurisidonnaiset sisällöt, kollektiivisen tiedostamattoman sisällöt ovat yleisiä ja kaikkialla esiintyviä (ks. esim. Jung 1967, 153–154). Jaamme siis yhteisesti käsityksen äidin arkkityypistä.

Osin psykoanalyysin isän Sigmund Freudin jalanjäljissä kulkien Jung aloitti omanlaisensa analyyttisen suuntauksen, ns. analyyttisen psykologian. Jung tuli siihen tulokseen, että vastaavuuksia moniin potilaiden unissa ja kuvitelmissa esiintyviin asioihin voi löytää ainoastaan mytologiasta. Tämä sai Jungin ajattelemaan ensimmäisen kerran kollektiivisen tiedostamattoman mahdollisuutta. Myytti voidaan käsitteenä ymmärtää eri tavoin. Jungin teoriassa myytit liittyvät arkkityyppeihin; myytin voi ymmärtää arkkityypin ilmentymäksi. Myyttien avulla psyyke kertoo itsestään, alkukantaisestikin. (Samuels et al 1992, 94–95.)

Analyyttisestä psykologiasta nykykuvataiteen tulkintaan

Millaista on nykytaideteoksen tarkasteleminen myyttisestä näkökulmasta käytännössä, esimerkiksi jungilaisen teorian valossa? Ainakin soveltavaa: Jung ei nimittäin käyttänyt teoriaansa kuvataiteen tulkintaan, Pablo Picasson taiteen luonnosmaista analyysia lukuun ottamatta (Jung 1971, 151–157). Jungilaisten ajatusten soveltaminen kuvataiteen tulkintaan on erityisesti Suomessa jäänyt pitkälti käsitteiden summittaiseen käyttöön. Jungiin tai jungilaisiin sekä esimerkiksi arkkityyppi-käsitteeseen viitataan välillä, mutta viittausta ei usein sen kummemmin avata tai perustella. Suomenkielisistä hakuteoksista voi löytää myös ”myyttikritiikin”, kirjallisuudentutkimuksen suuntauksen, joka on syntynyt lähinnä Jungin analyyttisen psykologian ja James Frazerin myyttiteorian pohjalta (ks. esim. Honkala 2000, 156).

Kun Jung erkaantui yhä enemmän Freudin ajattelusta, hänen tarkoituksekseen tuli, suomalaisen jungilaisen analyytikon Kaj Noschisin mukaan, ”palauttaa arvoonsa ihmiskohtalon ankkuroituminen myyttiin”. Samalla Jung pohti vastakohtien ristiriitaa, jonka seurauksena yhteisössä syntyy symboleita. Ne eivät vain synny ristiriidoista vaan myös ilmaisevat niitä. Jungin teoriassa symbolit tarjoavat avaimen varsinkin ”olemassaolon tärkeimpiä kaksinaisuuksia” koskeviin kysymyksiin ja ilmaisevat myös yhteyden vastakohtien välillä. Näin muodostuu sellainen vuoropuhelu, joka Jungille tarkoitti ristiriitojen kestämisen mahdollisuutta. (Noschis 1991, 95–99.)

Jungin mielestä nykyihmiset uskovat liikaa pelkästään tietoisuuden voimaan. Nähdäksemme asiat täydemmästä näkökulmasta meidän tulee ymmärtää sekä menneisyyttä että nykyisyyttä. Tämän vuoksi myyttien ja symbolien ymmärtäminen on niin tärkeää. (Jung 1989, 243.) Jungin teoriassa myytti tai symboli ilmaisee osan arkkityypin sisällöstä – kokonaanhan arkkityyppiä ei voi ilmaista.

Postjungilaisella menetelmällä kiinni nykytaiteesta

Jung ei siis itse kehitellyt taiteen tulkintateoriaa. Siten kyse ei ole Jungin tai erilaisten jungilaisten (yleensä vain) terapiaan liittyvien käsitteiden ja käsitysten soveltamisesta, vaan myös niiden muokkaamisesta. Käytän jungilaista teoriaa tässäkin postjungilaisesti – kehittelemällä. Olen esimerkiksi kehitellyt Jungin amplifikaatio-terapiametodin pohjalta taulukkoratkaisun kuvataideteosten arkkityyppisten ainesosasten koontiin (Wahlbeck 2009).

Kiteytetysti jungilainen amplifikaatio tarkoittaa (esimerkiksi unen) osasten tarkastelua yksilöä laajemmasta näkökulmasta (lat. amplificare; laajentaa, suurentaa, vahvistaa), tai siis useammastakin – tuhansista, jotta saadaan perspektiiviä oikein kunnolla. Amplifikaatio tekee mahdolliseksi puhtaan yksilöllisestä asenteesta luopumisen suhteessa esimerkiksi unikuvaan. Menetelmä korostaa unikuvien metaforista tulkintaa kirjaimellisen sijaan. Syvempi ymmärrys saavutetaan, kun löydöksiä reflektoidaan. (Samuels et al 1992, 16.)

Jos listataan vain mieleen tulevia ajatuksia, voi tulos olla mielenkiintoinen, mutta silloin tulkintaa on hankala halutessaankaan perustella. Olen tehnyt amplifikaatio-taulukoita jäljittääkseni, millaisia merkityksiä ihmiskunnan historiassa todella liitetään erilaisiin valittuihin kuviin ja asioihin. Menetelmässä teoksen ”elementit” erotellaan omiin taulukoihinsa mahdollisimman selkeästi: niitä tarkastellaan eri lähteistä ensimmäisessä sarakkeessa, ja sitten merkitään taulukoiden toisiin sarakkeisiin eri lähteissä toistuvat sanat (ks. Wahlbeck 2009 ja 2010). Taulukoiden avulla voidaan palata teoksen osien mytologisiin ja symbolisiin taustoihin lähdeviittauksien kautta ja tarkastella historiallisen aineiston tuloksia helposti toistuvien sanojen avulla. Kun jotain asiaa tarkastellaan järjestelmällisesti valitusta näkökulmasta, päästään syvemmälle, valitun näkökulman olematta kuitenkaan ns. koko totuus.

Vaikka Merenmiehen maalauksen nimen suomennos kuuluu ”palava äiti”, voidaan maalausta tarkastella mahdollisimman objektiivisesti ensin kuvana. Mitä siinä näkyy? Ainakin kahdet punaiset kasvot tai sentapaiset. Pelkästään kaivamalla pätevistä symboli- ja mytologiasanakirjoista viitteitä noilla kahdella sanalla, kasvot ja punainen, saadaan vihiä monista mahdollisista merkitysten maailmoista.

Kasvot liittyvät esimerkiksi naamioihin, jotka taas edelleen liitetään kautta aikojen yliluonnollisten olentojen läsnäolon ilmauksiin. Janus on kaksikasvoinen alkamisen ja lopettamisen, menneen ja tulevaisuuden, portinvartijajumala. Nykyisin kasvoihin symbolina liitetään kaksimerkityksisyys ja kaksinaamaisuus. Aurinkojumalalla voi olla ihmisen kasvot, ja esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa esihistoriallisten kuvien joukosta löytyy aurinkokehäpäisiä ihmishahmoja. Egyptiläisen taruston Bes on ”demonihahmo, joka kuvasi suojelusta pahalta katseelta” ja jolla on ”vastenmielisiksi vääntyneet kasvot”. Samalla Bes liittyy kuitenkin myös ilonpitoon ja seksuaalisuuteen. Erityisesti tämän hahmon uskotaan suojelevan raskaana olevia naisia. (Biedermann 1996, 30; 38; 89; 116.)

Punainen on yksi ihmiskunnan symbolisesti rikkaimpia värejä, onhan se myös veren väri – sekä elämän että kuoleman väri. Pelkästään yhden laajan symbolisanakirjan sivuilla mainitaan punaiseen liittyen esimerkiksi kuumuus, tuli (jumalista esimerkiksi Tor, Set, aurinkojumalat), paholainen, aktiivinen maskuliininen luovuus, hedelmällisyys, ihmiskeho, Mars, kuninkaallinen ja aristokraattinen väri, veri, sota, rikollisuus, marttyyrius, kosto, viha, vaara, puhdistautuminen, omatunto, inspiraatio, rakkaus, intohimo, tunteet yleensä, seksuaalisuus, rohkeus, seikkailu, juhla, ilo, uhraus, synti ja alkukantaisuus. (Vries de 1984, 382–384.)

Merenmiehen maalauksen nimen ja edellisen luettelon yhdistämällä voisi tässä lyhyessä artikkelissa todeta ainakin, että myyttisessä ja arkkityyppisessä mielessä maalauksessa korostuu nimessä mainittu äiti ja nimenomaan äidin tai äitiyden kaksinaisuus. Maalauksessa on kahdet kasvot, joista toiset ovat nurin. Nimessä korostetaan kuumuutta, polttavaa äitiä. Taustalla on metsä. Kenties luontoäiti kostaa ihmiskunnalle. Verisuonimainen, kehollinen, punainen verkosto liittää kasvot, ihmismäisyyden, luontoon. Ehkä maalaus muistuttaa meitä myös omastatunnosta, luontoonkin liittyen – siitä että teoilla on seurauksia, luonto(äiti) ei ole vain passiivinen vastaanottaja tai hellä hoivaaja, ravinnon antaja. Sekä kasvoihin että punaiseen liittyvissä lähdeviittauksissa edellä toistuvat esimerkiksi aurinko ja ilo, sekä kaksimerkityksisyys. Kenties Merenmiehen maalauksessa meitä katselevat Bes-hahmon kahdet kasvot.

Edellä avasin Merenmiehen maalausta hieman postjungilaisesta näkökulmasta, mutta maalauksesta voisi pidemmässä ja syväluotaavammassa tulkinnassa erottaa enemmän elementtejä, tutkia niitä useista lähteistä ja sitten tarkastella tulkiten kokonaisuutta. Hakusanoja, maalauksen elementtejä, voisivat olla lisäksi ainakin vihreä, suu ja hampaat sekä luku kaksi. Edelliset voidaan erottaa vain katsomalla taideteosta, tulkitsematta sitä sen kummemmin. Jos otetaan mukaan enemmän tulkintaa jo ennen lähdetutkimusta, lisäsanoja voisivat olla metsä, verisuonet (veri), harmaat naulat (harmaa ja naula). Taideteoksen nimi voi avata jonkin vaihtoehtoisen reitin tulkintaan, eli tässä tapauksessa teoksen nimen kautta voisi tarkastella myös palamista, polttamista ja äitiä eri lähteistä.

Myyttien merkitys kuvataiteessa

Noschis korostaa ”symbolin tehtävää luovana vastauksena inhimillisiin dilemmoihin – sekä kulttuurintuotannossa että unissa”. Jungin näkökulma on Noschisin mielestä myös konstruktivistinen, koska painimme vastakohtiemme parissa jatkuvasti. Joskus ne voitetaan paljolti järjen avulla, joskus taas unien, myyttien tai taideteosten muodossa ilmenevien tiedostamattoman ennusteiden avulla. (Noschis 1991, 100.) Joskus tiedostamaton tietää jo sen, mitä tietoisuus ei ole vielä ymmärtänyt (Jung 1989, 237).

Myytit ovat usein hyvin visuaalisia. Niitä ei voi redusoida kieleen, vaikka niitä voi kuvata kielellä. Kieli ei ole subjekti tai entiteetti, eikä puheella tai kielellä ole itsessään merkitystä annettuna, vaan me päätämme koodin: ihminen itse päättää tai antaa merkitykset ja ymmärtää. Jos kieli kuvaisi kaiken, emme tarvitsisi muita ilmaisumuotoja, kuten kuvataidetta. Kieli on sopimukseen perustuvaa, tietoiseen sellaiseen, se ei anna tilaa mysteereille samalla tavalla kuin kuva. Myyteistä voi kertoa tarinoita, mutta ei tyhjentävästi, sitä yhtä ainoaa ”oikeaa” versiota. Myyttinen on jotain tärkeää, ihmiselle tyypillistä, ajasta ja paikastakin riippumatta toistuvaa, arkkityyppistä.

Taide symboleineen, kuten esimerkiksi Elina Merenmiehen maalaus, voi auttaa kestämään esimerkiksi myyttisen, arkkityyppisen äitihahmon kaksinaisuutta. Sekä ihmis- että luontoäiti voi olla vähintäänkin kaksinainen aurinkoisilla hyväilyillään ja myrskyisillä puuskillaan. Taide voi siten parantaa, tarjota oivalluksia, lisätä ymmärrystä ja kasvattaa suvaitsevaisemmaksi, joskus ärsytyksenkin kautta. Millainen maailma olisikaan, jos meillä ei olisi taidetta, symboleja, myyttejä – jollei olisi mitään muuta kuin silminnähtävä ”todellisuus”?

Lähteet

Biedermann, Hans 1996/1989: Suuri symbolikirja. Lempiäinen, Pentti (suom., toim.). Juva: WSOY.

Honkala, Juha (toim.) 2000: Mytologian sanakirja. Helsinki: WSOY.

Jung, Carl G. 1967/1919: Instinkt und Umbewusstes. Teoksessa Gesammelte Werke: Achter Band: Die Dynamik des Umbewussten. Olten: Walter-Verlag AG. 147–183.

Jung, Carl G. 1971/1932: Picasso. Teoksessa Gesammelte Werke: Fünfzehnter Band: Über das Phänomen des Geistes in Kunst und Wissenschaft. Olten: Walter-Verlag AG. 151–157.

Jung, Carl G. 1976/1938: ”Über den Begriff des Archetypus.” Teoksessa Gesammelte Werke: Neunter Band: Halbband: Die Archetypen und das kollektive Umbewusste. Olten: Walter-Verlag AG. 91–96.

Jung, Carl G. 1989/1964: ”Symbols and the Interpretation of Dreams.” Teoksessa The Collected Works of C. G. Jung. Volume 18. The Symbolic Life. Miscellaneous Writings. Princeton N. J.: Princeton University Press. 183–264. Alkukieli englanti.

Jung, Carl G. 1990/1938: ”On the Concept of the Archetype.” Teoksessa The Collected Works of C. G. Jung. Volume 9, part I. The Archetypes and the Collective Unconsciousness. Hull, R.F.C. (trans.). U.S.A.: Princeton University Press. 10. painos. 75–80.

Noschis, Kaj 1991: “C.G. Jungin symbolikäsitteen rakentuminen.” Psykologia, 26: 2. 92–101.

Samuels, Andrew – Shorter, Bani – Plaut, Fred 1992/1986: A Critical Dictionary of Jungian Analysis. London and New York: Routledge.

Vries de, Ad 1984/1974: Dictionary of Symbols and Imagery. Amsterdam: North-Holland Publishing Company.

Wahlbeck, Johanna 2009: Nykytaiteen alkukuvat. Postjungilainen estetiikka nykykuvataiteen tulkintavälineenä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Estetiikka. E-thesis - Helsingin yliopiston verkkojulkaisut.

Wahlbeck, Johanna 2010: ”Taiteen eheyttävä tehtävä. Nykykuvataiteen yhteiskunnallinen merkitys postjungilaisen estetiikan näkökulmasta.” Synteesi, 29: 3. 18–38. Helsinki: Hakapaino Oy.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja kuvataide-alan monityöläinen.

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.