Scroll To Top

Autofiktio protestina ja (identiteetti)poliittisen vaikuttamisen välineenä

Päivi Koivisto

Omaelämäkerrallisen kirjallisuuteen ilmestyi 1970-luvun Ranskassa autofiktioksi kutsuttu alalaji. Jotkin pitivät autofiktiota aivan omana kirjallisuuden muotonaan, sillä siinä kritisoitiin omaelämäkerran perustavaa ominaisuutta, kirjoituksen totuudenmukaisuutta. Tyypillistä oli kirjoittaa teos, jossa kirjailija esiintyi päähenkilönä ja kertojana omalla nimellään, osana tapahtumia, jotka olivat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille.

Autofiktioiden tyylikirjo on ollut laaja: niihin on luettu niin Roland Barthesin aakkosellisista fragmenteista koostuva omaelämäkerta kuin Marguerite Durasin kertomus Tuska, jossa päiväkirjan muodossa kuvataan kertojan Durasin miesystävän palaamista keskitysleiriltä luurankona. Toisaalta autofiktioissa on varsin suorasanaista, kevyttäkin kerrontaa, kuten Camille Laurensin Mieheni tai Philippe Djianin Hullu rakkauteni. Rakkaudesta autofiktion keinoin on kirjoittanut myös Duras Rakastajassa ja Pohjois-Kiinalaisessa rakastajassa.

Suomessa tällainen kirjoittamisen tapa tuli muotiin 1990-luvulla. Tunnetut kirjailijat Pirkko Saisiosta Pentti Holappaan ja Anja Kauraseen (myöh. Snellman) alkoivat julkaista autofiktion tyyppisiä teoksia. Osa näistä teoksista oli varsin lähellä omaelämäkertaa, kuten Saision Pienimmästä yhteisestä jaettavasta alkava trilogia. Saision trilogiassa tunnistettavuus tuli joidenkin mielestä kiusallisenkin vahvaksi Punaisessa erokirjassa, jossa monet julkisuudesta tutut näyttelijät olivat osa henkilökaartia. Sen sijaan Kari Hotakaisen Klassikon juoni lähti omille fiktiivisille teilleen, kun kuvattiin kirjailija Hotakaisen kuolokolariin johtanutta rattijuoppoutta.

Kirjailijan ottaminen osaksi romaanin henkilökaartia, erilaiset metafiktiiviset kommentit ja muut juonen uskottavuutta rikkovat elementit yhdistivät autofiktion postmodernistiseen kirjallisuuteen. Postmodernismille ei ole pidetty tyypillisimpänä dokumentaarisuutta, vaan ennemminkin kaiken tiedon kyseenalaistamista, koskipa se maailmaa tai itseä. Pyrkimys maailman todenmukaiseen kuvaamiseen nähdään postmodernismissa ongelmallisena, ja siksi teoksissa keskitytään kieleen itseensä ja kaunokirjalliseen teokseen konstruktiona.

Autofiktiota 1970-luvulta teoretisoinutta ja sitä kirjoittanutta Serge Doubrovskya voi pitää ranskalaisen avantgarden jatkajana, joka on postmodernismista puhuvien amerikkalaisten hengenheimolainen. Doubrovsky pitää autofiktiota erityisenä omaelämäkerran alalajina, joka nostaa etualalle todellisten tapahtumien ja sisäisen totuuden sijasta kielen monihahmotteisuuden, merkitysten liikkuvuuden, mutta toisaalta ranskalaiseen tapaan psykoanalyyttisen ihmiskuvan. Jos totuus on tekstistä löydettävissä, se rakentuu sinne vahingossa. Lukija, ja ehkä kirjailija itsekin jälkikäteen, voi poimia sen rivien väleistä, hiljaisuuksista ja sanojen herättämistä assosiaatioista.

Omaelämäkerta ja siten myös autofiktio tulevat usein lähelle tunnustuksen lajityyppiä tai sekoittuvat siihen. Myös psykoanalyysin suosio kirjallisuudessa on ollut omiaan korostamaan tätä piirrettä. Tärkeäksi tulee tällöin nostaa tekstissä esille kipeitä, häpeällisiksi tai salaisiksi ajateltuja asioita. Tunnustuksellisuuden myötä autofiktion kirjoittaja voi tosin saada moitteita narsismista: miksi meitä pitäisi kiinnostaa sinun henkilökohtaiset syntisi?

Oman näkemykseni mukaan autofiktiolle on narsismia tyypillisempää poliittinen kantaaottavuus, tuleepa se sitten esille henkilökohtaisten ”yksityinen on poliittista” -ajatusta noudattavien tunnustusten kautta tai suuren joukon kokemien kärsimysten esiin nostamisen kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa voidaan mieluummin puhua todistamisesta tai dokumentoimisesta. Kun kirjoitetaan kärsimyksestä, koettu tuodaan näkyville ja samalla vaikutetaan siihen, etteivät menneet synnit unohdu.

Suomessakin autofiktiota kirjoitetaan hyvin vaihtelevilla tyyleillä. Joskus tärkeäksi koetun asian ajaminen autofiktion avulla saa lähes poliittisen manifestin piirteitä. Esimerkiksi Anna-Leena Härkönen on käyttänyt autofiktioksikin tulkittavaa kirjoittamisen tapaa poliittisen vaikuttamisen välineenä. Hän kirjoitti teoksessaan Loppuunkäsitelty sisarensa itsemurhasta, josta syyttää mm. hunningolla olevaa mielenterveyshoitoa. Härkösen kirjan kaltaisessa autofiktiossa fiktiolle ominaiset kerrontakeinot toimivat välineinä, jotka vetävät lukijan kirjailijan kuvaamaan tilanteeseen mukaan, auttavat häntä samastumaan siihen ja vakuuttavat näin asian tärkeydestä. Kielellisen tai rakenteellisen kokeilevuuden puuttuessa tällaiset teokset ovat ehkä kuitenkin enemmän kotonaan faction-kirjallisuuden eli kaunokirjallisia keinoja käyttävän asiaproosan seassa kuin autofiktioiden joukossa.

Traumojen katkelmallinen kieli

Ensimmäinen suomalainen kaunokirjallinen teos, jonka kirjoittaja itse määrittää tekstissään autofiktioksi, on Anu Kaipaisen vuonna 2007 julkaisema Vihreiksi poltetut puut. Kaipaisen autofiktio ottaa osaa yhteen autofiktioiden perusteemaan: sotaan liittyvistä kärsimyksistä todistamiseen. Esimerkiksi autofiktioiksikin määritellyt Georges Perecin W, eli lapsuudenmuisto ja Marguerite Durasin Tuska kuvaavat holokaustin seurauksia. Myös Norman Mailerin Yön armeijat -teos, jossa kuvataan Vietnamin sotaa, on tulkittu autofiktioksi – tosin yleisemmin dokumenttiromaaniksi.

Suomalainen versio edellisistä ovat evakkomuistelmat, joihin Kaipaisenkin teos kuuluu. Romaanissaan Kaipainen nimeää itsensä ”sodan lapsiuhriksi”: hän on kokenut trauman, joka on ”sitkeä kuin kissan henki”. Kirjansa loppupuolella hän siteeraa trauman määritelmää, jolla tarkoitetaan ”psyykkistä stressikokemusta, joka on emotionaalisesti musertava”. ”Tämä kirja on minun vastaukseni sodalle”, Kaipainen kirjoittaa.

Traumaattiselle kokemukselle on nähty ominaiseksi se, että sen ilmaiseminen on äärettömän vaikeaa. Koettu kauheus ei suostu pukeutumaan sanoiksi, kertomuksesta tulee katkeileva, epälooginen, ehkä epäuskottavakin. Georges Perecin W, eli lapsuudenmuisto on hyvä esimerkki tästä. Nuoren Georgesin lapsuudenkokemuksiin pohjautuva katkelmallinen kertomus kadonneista vanhemmista piiloutuu toisen tarinan taakse, fantastiseen kertomukseen totalitaarisesti hallitusta yhteisöstä.

Kammottavien kokemusten vyöryyn joutuva ihminen voi myös tuntea syyllisyyttä ja häpeää, vaikkei hänellä pitäisi olla siihen syytä. Ehkä siksi autofiktion kaltainen ilmaisu sopii traumaattisen kokemuksen kertomiseen. Kirjoittaja yhtä aikaa tuntee halua todistaa kokemastaan ja myös kirjoittaa itsensä esille todistaakseen selviytyneensä hengissä.

Toisaalta selviytymisestä voi tuntea häpeää, oma toiminta hädän hetkellä ei ehkä ole ollut sankarillista. Todistuksen maskeeraaminen fiktiivisiin kerrontakeinoihin, oman kertomuksen todenperäisyyden horjuttaminen antaa suojaa kertojalle. Samalla oma nimi tekstissä ja tunnistettavat toden palaset antavat lukijalle mahdollisuuden tunnistaa tapahtumat ja niiden kertoja, ja myös tunnustaa tämän olemassaolo maailmassa.

Kaipaisella katkelmallisuutta tekstiin muodostuu viittauksista Kaipaisen aikaisempaan tuotantoon. Katkelmia romaaneista, runoista ja näytelmistä livahtaa kesken muistelmakerronnan. Sotaa pakenevan pikkutytön tai evakkoidentiteettinsä kanssa kamppailevan nuoren naisen kertomus taukoaa hetkeksi, kun kertoja jää nauttimaan soinnullisuudesta ja kielen rytmistä. Myös tekstin metafiktiiviset kirjailijan työn puntaroinnit keskeyttävät varoittamatta muistelmatekstin. Nämä tarjoavat lepotuokion ahdistavassa surun ja pelon kertomuksessa.

Kaipainen kertoo kirjassaan äitinsä heikkoudesta, hulluuden rajoille kiipeävästä käytöksestä. Hän kuvaa pelokkaiden ihmisten pissan kastelemia housuja. Hän kertoo siitä, miten kodit jätettiin ja paettiin, vain hulluimmat akat ja ukot olivat valmiita kirveen kanssa puolustamaan omaisuuttaan venäläisiä vastaan. Suurimman osan aikaa sodassa ei olla sankareita.

Minua te ette sano miksikään!

Seksuaalivähemmistöt ja etnisten vähemmistöjen tai muiden marginaaliryhmien edustajat käsittelevät autofiktiivisissä kertomuksissaan toisenlaisia traumoja. Osaltaan syynä autofiktion käyttöön on se, että sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille että etnisille vähemmistöille jakautuneisuuden kokemus on identiteetin perusta. Valtakulttuurissa erilaisena eläminen vaatii jatkuvaa asettumista toisen asemaan. Autofiktion poetiikkaan kuuluu jakautumisten kuvaaminen. Usein autofiktion kertoja kuvaa itseään sekä minänä että hänenä; näin tekee Kaipainen, Saisio ja Marguerite Duras. Serge Doubrovskyn autofiktioiden identiteetiltään monin tavoin jakautunut Serge vieraantuu itsestään osaltaan juutalaisuutensa vuoksi, toisaalta siksi, että on perimältään sekä venäläinen että ranskalainen.

Autofiktiossa minä on yhtä aikaa minä ja hän, subjekti ja ulkopuolelta tarkasteltu objekti. Tässä on Marie Darrieussecqin mukaan autofiktion eettisyys, sillä siinä ei omaelämäkerran tavoin teeskennellä, että ihminen voisi olla täysin läsnä minässään, täysin itsestään tietoinen. Autofiktion olemukseen kuuluu jokaiselle ihmiselle ominaisen jakautuneisuuden tunnustaminen.

Autofiktio houkuttaa marginalisointia kokeneita myös siksi, että sen epäselvä suhde todellisuuteen tekee vaikeaksi lukijalle tulkita teosta ja sen päähenkilöä. Kansainvälisessä autofiktiotutkimuksessa usein mainittu Hervé Guibert piiloutuu teoksessaan Ystävälle, joka ei pelastanut henkeäni autofiktion horjuvan todellisuussuhteen taakse. Guibertin kirja kertoo hänestä itsestään, homoseksuaalista, joka sairastuu aidsiin ja toivoo ihmeparantumista. Kirja kuvaa Guibertin kohtaamisia lääkärien kanssa ja joutumistaan jatkuvien mittausten ja tarkkailujen alaiseksi.

Teosta autofiktiona tutkinut Alex Hughes näkee kirjassaan Heterographies Guibertin käyttävän autofiktiota keinona, joka vaikeuttaa lukijan pyrkimyksiä määritellä tulkinnassaan Guibert tietynlaiseksi. Homona ja aidspotilaana Guibert on joutunut altistumaan lukemattomille ulkopuolelta tuleville leimoille. Koska autofiktion lukija ei voi tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, ei lukija voi jähmettää kirjan päähenkilöä omien käsitystensä mukaisesti. Toisin kuin omaelämäkertaa lukiessa, teoksesta ei voi myöskään alkaa etsiä virheitä tai valheellisuuksia, koska kirja on alusta asti julistettu fiktioksi.

Suomessa autofiktiota ovat käyttäneet homoseksuaalisen identiteetin kuvaamiseen Pentti Holappa ja Pirkko Saisio. Samalla kun kumpikin kirjoittaa hyvin tietoisena omaelämäkertaan kohdistuneesta postmodernin ja jälkistrukturalismin innoittamasta kritiikistä, voi aistia, että heillä autofiktiiviset keinot ovat myös tapa välttää lukijan objektivoiva ote. Toisaalta autofiktion keinot eivät kuitenkaan ole säästäneet kirjailijoita lukijoiden tuomiolta. Omasta itsestä voi kirjoittaa mitä haluaa, mutta ongelmia tulee, kun autofiktiokirjailija kuvaa muita nimeltä mainittuja henkilöitä. Esimerkiksi Merete Mazzarella on moittinut ruotsalaista Carina Rydbergiä epäeettiseksi, kun tämä on autofiktiossaan Korkeinta kastia kuvannut liian yksityiskohtaisesti nimeltä mainitsemiensa ruotsalaisten julkimoiden yksityiselämää.

Saisio käyttää Punaisessa erokirjassaan ja aikaisemmissa trilogian osissa sekä autofiktion kerronnallisia keinoja, jotka rikkovat todellisuusilluusiota, että tiettyjen henkilöiden kohdalla myös avainromaanin käytäntöjä. Saisio antaa osalle henkilöistä symboliset peitenimet, mikä on tyypillistä avainromaanille. Väärät nimet tunnistettavien tapahtumien henkilöillä on perinteisesti ollut yritys pelastaa kirjailijan nahka kunnianloukkaussyytteiltä. Samalla Saisio kuitenkin kirjoittaa oman nimensä avulla todistusta homoseksuaalien syrjinnästä vasemmistolaisessa opiskelija- ja taiteilijayhteisössä. Trilogiansa poliittista merkitystä hän korosti lahjoittamalla Finlandia-palkintorahansa Setalle.

Etnisten vähemmistöjen tapaa kirjoittaa identiteettitarinoita on tutkittu lukemattomissa tutkimuksissa 1990-luvulta alkaen. Autofiktion teoriaa on sovellettu joidenkin siirtolaiskirjailijoiden ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien omaelämäkerrallisista teoksiin, ja huomattavan useassa tutkimuksessa kuvataan näiden teosten kerronnallisia piirteitä tavalla, jotka olisivat suoraan sovitettavissa autofiktion lajipiirteisiin.

Maailmalta kuuluisa esimerkki on amerikkalais-kiinalainen Maxine Hong Kingston, joka kuvaa omaelämäkerrallisissa, autofiktioiksikin määriteltävissä teoksissaan The Women Warrior ja China Men ns. tosikertomusten epäluotettavuutta monien sukutarinoiden avulla. Useat näistä liikkuvat yliluonnollisen alueella, mutta silti kirjojen kertoja käyttää niitä empimättä identiteettinsä rakennusaineena.

Tyypillistä kaikille autofiktioille onkin se, että niissä totuus ei läheskään aina määrity sen kautta, mikä on faktuaalisesti todellisuudessa mahdollista ja tapahtunutta, vaan sen mukaan, mikä toimii autofiktion kertoja identiteetin rakentamisen välineenä. Jos kerrottu tarina on merkityksellinen, se tulee todeksi osana kirjoittajan elämäntarinaa, olipa sen totuudellisuuden aste mikä tahansa. Vastaavasti kansallisuutta rakennetaan erilaisten kertomusten sikermästä, jonka totuuspohja on useimmiten varsin hatara, minkä osoittaa jo se, että kaunokirjallisuus on tärkeä tekijä kansallisen identiteetin rakentamisessa. Esimerkiksi Pienimmässä yhteisessä jaettavassa lapsi-Pirkon näkökulmasta kuvataan, miten hän kritiikittä toistaa oman sukunsa vaiheiksi kertomuksia, joissa on enemmän Seitsemää veljestä kuin arkista elämäntarinaa.

Olipa autofiktio miten lähellä romaania, fiktiota, sen voima todistuksena epätasa-arvosta tai epäinhimillisyydestä on monesti romaania vahvempi. Kirjailijan nimi tekstissä haastaa pohtimaan, voisiko tämä teksti todella olla totta. Se lähettää haasteen myös lukijalle. Jos jotain tällaista voi tapahtua jollekin toiselle – vaikkapa pakolaiseksi pakottamista, yhteisöstä ulossulkemista, vihapuhetta ja väkivaltaa – voisiko tämä tapahtua myös minulle?

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, joka väitteli syyskuussa 2011 Pirkko Saision autofiktiotrilogiasta.

Kirjallisuutta

Darrieussecq, Marie 1996. L’Autofiction, un genre pas sérieux. Poétique 107, s. 369–380.
Doubrovsky, Serge 1993. Autobiography / Truth / Psychoanalysis. Translated by Logan Whalen and John Ireland. In Genre, Vol XXVI, 1, spring 1993, 27–42.
Doubrovsky, Serge & Ireland, John 1993. The Fact that Writing is Profoundly Immoral Act.” An Interview with Serge Doubrovsky, In Genre, Vol xxvi, 1, spring 1993, 1–11.
Gronemann, Claudia 2002. Postmoderne/postkoloniale Formen der Autobiographie in der französischen und maghrebinischen Literatur. Autofiction – Nouvelle Autobiographie – Double Autobiographie – Aventure du Texte. Hildesheim: Olms Verlag 2002.
Hughes, Alex 1999. Heterographies. Sexual Difference in French Autobiography. Oxford: Berg.
Jones, Elisabeth H. 2007. Spaces of belonging. Home, Culture and Identity in 20th Century French Autobiography. Amsterdam, New York: Rodopi.
Koivisto, Päivi 2007a. Haluan tunnustaa ja valehdella. Teoksessa Todistus ja tunnustus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. Toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. Helsinki: Gaudeamus. s. 104–133.
Lecarme, Jacques 1999. Autofictions. In Jacques Lecarme & Éliane Lecarme-Tabone. L’autobiographie. Paris: Armand Colin. s. 267–283.
Mazzarella, Merete 1999. Silloin en koskaan ole yksin: lukemisen taidosta. Suomentanut Kaarina Sonck. Helsinki: Tammi.

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.