Scroll To Top

Selkänsä kääntävät kuvat – Inka-Maaria Jurvanen Galleria Katariinassa

Rakenne IV

Inka-Maaria Jurvasen näyttely Määre – lyijykynäpiirroksia vanerille Galleria Katariinassa
19.5.–6.6.2010

Inka-Maaria Jurvasen huolella työstetyt, suurikokoiset lyijykynäpiirrokset vaikuttavat taidokkailta, mutta silti jokin häiritsee minua alusta lähtien. Pikkutarkasti kuvattu maailma ei kaikilta osin jäsenny tunnistettavaksi tai edes kuvallisesti mielekkääksi. Piirrokset näyttävät lavastettuja tiloja ja tilanteita, joissa hahmojen väliset yhteydet ja kokonaisuuden hierarkia kyseenalaistuvat.

Kuvat nyrjäyttävät totunnaisia katsomisen tapoja kaikilla tasoilla. Kohdat, joissa odottaisi dramatiikkaa, käsitellään banaalisti: katsojaa kohti laukkaavan mustan oriin pää vaihtuu jakkaraksi teoksessa Rakenne IV (2010). Edessä ja takana vaihtavat paikkaa, mutta eivät optisten harhojen tavoin kuten M.C. Escherillä, vaan sielullisemmalla tasolla, sen suhteen, mitä pidetään tärkeänä ja mihin tarkennetaan.

Kuvissa on toki muita huomiota herättävämpiä kohtia, mutta niissä ei ole varsinaisia hierarkkisia keskushahmoja, joiden varaan koko kuva jäsentyisi. Toisen huoneen Vale-esitys I-IV -sarjan pienikokoisemmat teokset keskittyvät selkeämmin yhden ohimenevän tilanteen kuvaamiseen. Niissä on jonkinlaista liikettä, vaikka ne ovat muiden kuvien tavoin mielettömiä ja absurdeja.

Vale-esitys IV

Teoksiin on sijoitettu sinne tänne kuoreensa käpertyneen oloisia ihmishahmoja, mummeleita, miekkosia tai pikkutyttöjä, joilta enimmäkseen puuttuu pää tai päiden tilalla on esineitä tai eläimiä. Ne hahmot, joilla on pää, kätkevät kasvonsa kääntäen selkänsä. Selkänsä kääntäminen, läpitunkemattoman kuoren tai umpikujan luominen on – enemmän tai vähemmän – kaikkien näyttelyn kuvien yhteinen ele. Vaikka jossain kohtaa avautuisi syvyys ja laaja maisema, jokin toinen kohta vetää taas kuin koukulla mykkään pintatasoon.

Jurvanen sanoo olleensa kiinnostunut siitä, mikä saa katsojan vakuuttuneeksi näkemästään. Käy selväksi, ettei hän ole tarkoittanut varsinaista ”todenmukaista” kuvausta. Myös täysin abstrakti tai surrealistinen kuva voi vaikuttaa itsestään selvältä ja jättää vaille kysymyksiä, koska se seurailee totunnaisia katsomisen ja mieltämisen tapoja. Sen sijaan kuva, joka pienimmissä osasissaankin häilyy abstraktion ja realismin, järjen ja järjettömyyden välillä, saattaa saada katsojan kiinnittämään huomiota katsomisen tapaan.

Jurvasen kuvakokonaisuudet ovat valöörien kannalta hallitusti rakennettuja ja rytmilliseltä sommittelultaan toimivia. Materiaalina käytetty puuvaneri tuo kuviin mukaan hallitsemattoman luonnon elementin. Toisinaan, kuten teoksessa Kastamaton (2009–2010), Jurvasen piirtämä pilvimäisen häilyvä kuviointi keskustelee silmiä hivelevästi vanerin oman kuvion kanssa.
Kastamaton

Epämukavuuden tunnetta aiheuttavat lähinnä yksityiskohtaisesti kuvattujen kohtien paljous ja niiden äkkinäinen vaihtelu suurpiirteisen kanssa. Samalla tavalla merisairautta aiheuttaa tilavaikutelman vinksahtelu, jossa itseensä käpertyvät syvyydet kiepsahtavat äkkiä pinnaksi ja toisin päin. Toisaalta nämä vääristymät tekevät kouriintuntuvaksi, että kaksiulotteisessa kuvassa tilan tai minkä tahansa illuusio on aina juuri illuusiota. Nämä kuvat ovat sitä havainnon mielekkyyden kyseenalaistumiseen asti.