Scroll To Top

JUMALANRAKASTAMA NÄKIJÄ FRIEDRICH HÖLDERLIN (1770–1843)

”So pflegte
Sie einst des gottgeliebten,
Des Sehers, der in seliger Jugend war
Gegangen mit
Dem Sohne des Höchsten”

-Friedrich Hölderlin / Patmos

Tämä on nk. vaihtoehtoarvio. Lupasin itselleni, etten kirjoita negatiivista kritiikkiä. En erityisemmin pidä arvostelusta, enkä oikein luota toisten arvioihin muutenkaan – ei siksi, ettenkö luottaisi ihmisiin sinänsä. Jouduin useaan otteeseen vakavasti harkitsemaan kirjan lähettämistä takaisin, sillä tunsin, etten kykene tähän, enkä oikeastaan haluaisikaan. Kirjallisuuskritiikki on kyseenalainen ”taiteenlaji”.Patmos, syyskuu 2007. Kuva AF.

Olen jäävi arvostelemaan tätä käännöskokoelmaa. Puolisoni kanssa keväällä 2008 aloittamamme työ Hölderlinin ”Kristushymnien” parissa jäi aikoinaan kesken. Muttei se ole millään tavalla olennaista. En usko, että juuri meidän olisi täytynyt tehdä työ loppuun asti. Sen sijaan olennaista on: käänsimme vähän mutta riittävästi, jotta Hölderlinin runouden valoisin puoli näyttäytyi suomenkielisenä Patmos-fragmenttina.

Jos meidän käännöksemme toi esiin valoisan Hölderlinin, uusin kääntäjä painottaa johdannossaan yön kaikkiallista läsnäoloa. Sinänsä kyse on vain erilaisten puolten löytämisestä ”asioiden olemuksista”. Ongelmia syntyy tulkitsijan sekoittaessa omat näkemyksensä käännettävän runoilijan näkemyksiin. Jos kaikessa taiteessa jo lähtökohtaisesti olevaa monitulkintaisuutta ja toisaalta runoilijan omaa pyrkimystä ei huomioida tarpeeksi, lukijoita johdetaan harhaisille poluille. Harhoissakaan ei ole mitään väärää, elleivät ne ole täysin eri maata kuin alkuperäisversiossa. Toisaalta, kaikella on paikkansa ja kaiken on tultava esiin tavalla tai toisella. Hölderlin itsekin muutteli Pindaroksen hymnien sävyjä ja Oidipuksen kieltä omissa käännöksissään. Miksei siis Hölderliniä voisi kohdella samaan tyyliin, tulkitsemalla hänen teksteissään olevia sävyjä erilaisin tavoin.

Teosten kääntäjä tekee työnsä perusteellisesti ja ihailtavasti, itse käännökset ovat enimmäkseen virheettömiä ja kelpaavat mihin tahansa (vertailevaan tutkimukseen yms). En mainitse hänen nimeään tässä arviossa – kääntäjähän esiintyy salanimellä, vaikka hänen oikea nimensä on kaunis ja kelpaisi hyvin ”kääntäjän nimeksi”; en tuomitse tai syyttele valinnasta, en vain halua kutsua häntä pseudonyymillä, enkä yksityisyyden suojan / kunnioituksen vuoksi aio käyttää myöskään oikeaa nimeä, vaikka kiusaus on suuri.

Patmos, syyskuu 2007. Kuva AF.

Näiden käännösten avulla pääsee tutustumaan Hölderlinin keskeiseen tuotantoon (suureen osaan ensimmäistä kertaa) suomeksi. Samalla voi pitää saksankielisen alkuperäisversion käsillä. Itse olen usein lukenut kolmea eri englanninkielistä käännöstä ohessa, ja voin suositella samaa kaikille. Runoja lukiessa, vaikkei kieltä ymmärtäisikään, kannattaa ottaa alkuperäinen teksti esille ja vertailla sitä eri käännöksiin. Suurin osa suomalaisista osaa englantia riittävästi, jotta Hölderlinin lukeminen kolmella eri kielellä onnistuu: saksaksi, suomeksi ja englanniksi.

Hölderlinin runoissa ilmenevä yön ja päivän tematiikka on mielenkiintoinen ja paljon moniulotteisempi kuin muistinkaan. Kääntäjä ottaa johdannossaan kaiken irti yöviittauksista, ja tekee niistä Hölderlinin ajattelua kannattelevan pohjavireen, mikä ei kuitenkaan aivan pidä paikkaansa.

Hulluuden yössä

Hölderliniä kutsuttiin nuorena ”Tübingenin Apolloksi”, ilmeisesti siksi, että hän oli niin kaunis ja hyväluontoinen. Muutenkin historiankirjoissa näyttää olevan sellainen käsitys Hölderlinistä – hän oli ehkä liian hyvä tähän maailmaan, tai ainakin suhteessa omaan aikaansa. Äidilleen suuren pettymyksen tuonut (hänestä ei tullutkaan leipäpappia, vaikka pappisseminaarin kävikin) ja ystävien pettämä, lopulta koko yhteiskunnan hylkimä runoilija kulki omaa tietään alusta alkaen. Se ei ollut pelkästään onnettomien tähtien alla vaeltamista, kuten kääntäjä antaa olettaa, mutta traaginen sävy tuli enenevissä määrin mukaan Hölderlinin elämään ja teoksiin vuosisadan vaihteen jälkeen.

Patmos, syyskuu 2007. Kuva AF.

Hänen mielensä järkkyi ”parhaassa miehuusiässä” ja viimein hulluuden yö sammutti järjen valon kokonaan. Esa Kirkkopelto huomautti eräällä estetiikan luennollaan (HY, 2004), että Hölderlinin käytöksessä olleet erikoiset piirteet saattoivat olla merkkejä oireista, joita myöhempinä aikoina olisi liitetty depressioon. Hölderlinin salainen rakastettu kuoli yllättäen ja monenlaiset epäonnistumiset aiheuttivat lisää pettymyksiä: työttömyys, rahattomuus, juurettomuus ym. Ehkä hän vain syrjäytyi ja masentui. Lopullinen isku ”selväjärkisyydelle” tuli vuonna 1806, kun hänet suljettiin pahamaineiseen mielisairaalaan. Hoidon jälkeen Hölderlin oli paljon huonommassa kunnossa, eikä toipunut enää takaisin ”normaaliin elämänmenoon”.

Kääntäjä selkeästi osoittaa ymmärtäneensä Hölderlinin runoudessa ja ajattelussa vallinneen päivän ja yön kiertokulun, sekä siihen liittyvän laajemmankin (myyttisen ym) dialektiikan / asiayhteyden kaikessa suuruudessaan ja monitulkintaisuudessaan, mutta silti jatkuvasti muistuttaa yöpuolen olleen Hölderlinin teoksissa olennaista, tavallaan kieltäen mitä itsekin on sanonut. Vaikka kääntäjä viittaa Herakleitokseen myös Hölderlinin mitan eräänä esikuvana, ja puhuu jousen ja lyyran vastahakoisesta harmoniasta, ristiriidan sävyttämästä sopusoinnusta, hän kuitenkin palaa toistamaan ”yöllisen” merkitystä, ikään kuin se ei olisi tullut selväksi. Alkumitan perään kysyminen menee jo mystiikan tai hengentieteen puolelle. Steinerin mukaan Herakleitos oli ”hämärä” vain niille, jotka eivät häntä ymmärtäneet.

Tätä(kään) ei pidä ymmärtää väärin. Ei yössä tai pimeydessä mitään vikaa ole. Kun siirtää oman ajattelunsa ja omat kuvansa Hölderlinin tuotantoon...

Jumaltenrakastamat käännökset

Tübingen, maaliskuu 2006. Kuva AF.

Asiavirheiltä ja kauneusvirheiltä ei kokonaan voida välttyä, mistä yhtenä esimerkkinä Patmoksen runoluonnoksessa oleva monikon ja yksikön sekoittaminen keskenään: Apostoli Johannes oli Hölderlinin alkuperäisen runon mukaan jumalanrakastama, ei jumaltenrakastama kuten kääntäjä on ehdottanut.

Isot vai pienet alkukirjaimet eivät ole iso asia. Saksan kielessähän kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla kirjaimella. Tässä kohtaa on aivan oikein puhua kääntäjän oikeuksista.

Samalla esiin tulee ajassamme oleva suurempikin ristiriita tai ongelma: eräät kirkolliset ja uskonnolliset piirit ehkä haluaisivat nähdä ainoan Jumalan rakastaman apostolinsa nimenomaan yksikkömuodossa ja vielä isolla alkukirjaimella, kun taas yhä useammat filosofit ja ”uuspakanat” mieluummin näkisivät rakkaansa vain jumalten suosimana. Itselleni kumpikin käy aivan yhtä lailla, eivätkä ne ole ristiriidassa keskenään, ainakaan välttämättä. Ongelma on säilynyt meidän aikaamme asti, vaikka olisin mielelläni jo nähnyt toisenlaisen ajan koittavan: Jumala ja jumalat eivät sulje toisiaan pois vaan päinvastoin, kyse on henkiseen ja myyttiseen piiriin kuuluvista nimityksistä, joita voidaan perustellusti tulkita monessa eri valossa. Silti yhä joutuu todistamaan turhauttavaa väittelyä, kun omien maailmankuviensa rajoituksiin tukahtuneet sielut eivät kykene havaitsemaan asioita laajemmista näkökulmista.

Tämä kaikki liittyy aiheeseen aivan olennaisesti. Hölderlinin maailmassahan kreikkalaiset jumalat ja kristillinen aikakausi etsivät toisiaan tavalla, jota ei ymmärretty hänen aikanaan, eikä oikein vielä myöhemminkään. Kuitenkin juuri tässä ”epäkohdassa” piilee mahdollisuuksia, joita nykypäivän Hölderlin-lukijat voisivat mietiskellä, eri käännöksiin tutustuessaan.

Ainoa pelastus

”Mestarini, herrani!
Oi sinä opettajani!
Miksi olet niin kauas
Jäänyt? ja kun
Joukosta muinaisten kyselin sua,
Sankarien
Ja jumalten, miksi pysyit
Poissa? Ja nyt on täynnään
Murhetta sieluni,
Kun kiivaasti, taivaiset, itse lausuitte:
Jos yhtä palvelet, sinulta
Toinen siis puuttuu.
Kyllähän tiedän, syy oma
On se! sillä liian kovin,
Kristus oi! sinussa riipun”

-Friedrich Hölderlin / Ainoa

Joissakin Hölderlinin runoissa (kuten Leipä ja Viini) Dionysos on sekoittunut Kristukseen. Tutkijapiireissä ”Kristushymneiksi” nimetyt Ainoa, Patmos ja Rauhanjuhla sisältävät esoteerisia sävyjä. Asioita lähestytään näkökulmasta, joka poikkeaa yksipuolisesta ”hengellisyydestä”. Ainoassa Hölderlin tunnustaa Kristuksen mestarikseen, ja samalla viittaa kuuluisaan veljeysteemaan (joka on tuttu Johanneksen evankeliumista). Hölderlinin Kristus on myös Herakleen veli. Tübingen, maaliskuu 2006. Kuva AF.

Kääntäjä on hienosti saanut mukaan Kristushymnien alkuperäistä vaikutusta. Ilman Hölderlinin tyyliä ei nykypäivän perusateisti kykenisi edes lähestymään uskonnollisia runokuvia. Minullekin tämä on ollut A ja O – ilman Hölderlinin Patmosta en olisi tutustunut enää koskaan jo rippikouluiässä hävittämääni Ilmestyskirjaan. Minulla on syytä epäillä, etten ole ainoa.

Niin & Näin on tulkinnasta riippuen joko hienosti epäonnistunut tai onnistunut kirjan ulkoasussa. Käsin kirjoitettu teksti kannessa on aina hyvä asia, mustanpuhuvuus tässä yhteydessä enimmäkseen asiaan kuulumatonta (kuin tahallista provokaatiota). Hölderlinin runous ei ole kovin helposti liitettävissä tämänkaltaiseen värimaailmaan. Toisaalta kyse on ”mustamaalaamisesta” sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ehkä siitä(kään) ei kannattaisi syytellä ketään. Se kuvastaa jotain ajassamme elävästä hengestä.

Kannet tuovat jostain syystä paikoin mieleen, ironisesti tai ei, Marilyn Mansonin Antichrist Superstarin, joka on kaukana Hölderlinin tuotannosta. Olin pitkään, ehkä jo vuosikymmenen ajan, ehtinyt ajatella Hölderlinillä olevan niin paljon antiikin maailmasta sekä 1800-luvun saksalaisesta, varhaisromanttisesta ja vilpittömästä ajanhengestä ammentavaa voimaa (ja klassista valoakin kaikesta huolimatta), ettei sitä voisi ollenkaan käyttää nykykulttuurissa yleiseksi käyneessä pimeyden estetiikassa. Mutta nyt sekin päivä on koittanut, kun Hölderliniä viedään sellaiseen yöhön, josta hän ei tiennyt mitään?

Maalaus kääntäjästä on hyvä idea tehdä jotain toisin ja tylsän valokuvan sijasta ehkä suojata kääntäjän identiteettiä, mutta yllä olevassa valossa voi antaa lisävaikutelman yössä valvovasta, mustiin pukeutuneesta gootista, mikä ei välttämättä sovi Hölderlinin yhteyteen. On kuitenkin edelleen muistettava, ettei itse käännöksistä tule väärää vaikutelmaa. Kääntäjä on selvästikin kulkenut runoilijan tietä pitkin, käyttäen aikaa ja nähden vaivaa sananmuotojen ja rytmien hiomiseen.

Tokihan salamat sinkoilevat niin Hölderlinillä, Mansonilla, kuin Zeuksen ja Kristuksenkin kohdalla, jota Hölderlin oikeutetusti kutsui ukkosenkantajaksi.

Välitilaa pimeydessä vaeltaville

On hieman harmillista, että Hölderlinistä saa niin mustanpuhuvan kuvan kirjan kansista ja johdantoluvusta. Kokoelma olisi vielä paljon parempi, jos ensimmäistä 40 sivun osuutta olisi lyhennetty. Kill your darlings on typerää, mutta näin laajassa kokoelmassa jokainen lisäsivu saattaa muodostua taakaksi lukijalle.

Sinänsä / toisaalta, tässäkään ei ole mitään hävettävää, sillä Hölderlin-tulkintojen historia sisältää esimerkkejä laidasta laitaan, ja sitä voidaan pitää osoituksena Hölderlinin runouden ja elämän ”välitilan-omaisuudesta”.

Tübingen, maaliskuu 2006. Kuva AF.

Niin vasemmisto kuin äärioikeisto ottivat hänet omakseen 1900-luvulla. Kun itse olin vuosikausia kulkenut eurooppalaisen filosofian perinteen viitoittamia Hölderlin-polkuja, jotka olivat tietyllä tavalla rajattuja, oli hienoa lopulta löytää Hölderlinistä jotain aidosti valoisampaa ja suurempaa, jopa eräänlaisen antroposofian edelläkävijän, ennen aikojaan tulleen ja siksi puolitiehen jääneen. Hölderlinin runojen jumalhistoriaa voi lukea myös antroposofian valossa, jolloin siitä paljastuu toisenlaisia merkitysulottuvuuksia kuin mannermaisen filosofian teorioissa. Päivän ja yön dialektiikka saa kaikessa monitulkintaisuudessaan vielä lisää eri tasoja ajateltavaksi.

On olemassa yö ja on vastaavasti ”yö”, eikä niillä ole paljoakaan tekemistä keskenään. Jokainen voi kehittää erottelukykyään. Eikä ole sinänsä vääriä tulkintoja, elleivät ne saa väärässä mielessä liikaa tilaa.

On aivan yhtä lailla totta väittää Saksan kansan tai kulttuurin olleen hulluuden yössä viime vuosisadan alkupuolella, kuin on sanoa saksalaisten taiteilijoiden olleen Euroopan henkisenä valona jo kauan sitä ennen. Sodan jälkeen ranskalaiset filosofit Nancysta Lacoue-Labartheen tekivät tärkeitä huomioita klassisesta päivän ja valon Kreikasta, sekä mystisestä yön Kreikasta – Hölderlin oli ensimmäisiä, jotka ”käänsivät” esiin tämän puolen antiikista. Osittain syynä tämänkaltaiseen erotteluun oli saksalaisen identiteetin luominen aikana, jolloin Ranska oli jo ehtinyt omia itselleen ”mitan ja selkeyden Kreikan”. Se tarkoitti jonkin Toisen löytämistä rationalismin ja valistuksen ajan Euroopassa, jonka johtotähtenä Ranska oli ollut.

Kääntäjän painotus toimii varsinkin tässä suhteessa, ja toivottavasti / ilmeisesti perustuu joiltakin osin vastakkainasetteluun, jossa rationalismia vasten asetetaan arkaaisen Kreikan taivaan tuli.

”Rakas ystävä!”

Tübingen, maaliskuu 2006. Kuva AF.

Kuka muistaa vielä ajan, jolloin kirjeet alkoivat tällä tavoin? Kerroin vanhalle saksalaiselle ystävälleni käännöksen johdannosta ja siinä olevista teemoista. Sodanjälkeisessä Saksassa 40-luvun lopulla vaeltaneena, Hölderlinin kootut teokset mukanaan, hän totesi Hölderlinin olevan valoisampi kuin koko...

Ehkä voisin yksinkertaisesti toistaa, mitä ajattelin vuodenvaihteessa. Kääntäjän oikea nimi sopisi minun nähdäkseni hyvin myös ”kääntäjän-identiteettiin”. Hänellä oli omat syynsä varmasti. Jos antaisin neuvon, kehottaisin häntä harkitsemaan oikean nimensä käyttöönottoa ja jättämään johdannosta jotain pois mahdollisen seuraavan painoksen kohdalla. Samoin kirjan kannet tulisi vaihtaa, mikäli tarkoituksena on välittää Hölderlinin runouden henkeä. Olin toki järkyttynyt ja pettynyt joutuessani hyväksymään sen tosiasian, että hyvää ystävääni viedään (taas) pimeyteen, ikään kuin hänen omassa elämässään ei olisi ollut tarpeeksi hankaluuksia.

Olkoon niin. Tietoja löytyy netistä ja tuhansista muista kirjoista joka tapauksessa. On vain hyvä, että erilaisia tulkintoja tehdään. Kaikille teksteille on olemassa jokin tila(us). Oma kirjoitukseni lunastakoon paikkansa tuomalla esiin ja painottamalla Hölderlinissä ollutta ”korkeamman järjen valoa”, jota hän itse myös etsi.

Ehkä saksankielinen alkuperäistuotanto loistaa yhä valona pimeydessä vaeltaville, vaikka runoilija elämässään sortuikin ristiriitoihinsa?

Tämä kokoelma on tärkeä ja kauan kaivattu lisä suomalaiseen Hölderlin-tietoisuuteen. (Risto Niemi-Pynttärin ja Teivas Oksalan Leipä ja Viini on loistava kaksoiskäännös ja sisältää hienon esseen runoon liittyvistä teemoista. Samoin Elina Vaaran suomentama kokoelma Vaeltaja on vaikuttava, vaikka keskittyykin varhaisempaan tuotantoon.)

Hölderlinin Teoksia voi suositella...

Friedrich Hölderlin: Teokset. Suom. Johan L. Pii. Tampere: niin & näin kirjat, 2012.

Antti Filppu
24.6.2013