Scroll To Top

Kuvan Kevät 2014 – Kuvataideakatemian lopputyönäyttely

Teksti: Paula Korte
Kuvat: Petri Summanen/Kuvan Kevät

Lopputyönäyttelyistä on vaikea kirjoittaa kokoavaa kritiikkiä, sillä valmistuvien taiteilijoiden teoksia ei yhdistä mikään yksi yhteinen teema, vaan jokainen on tuottanut töitä omasta taiteilijuudestaan lähtöisin. Taideyliopiston Kuvataideakatemian Kuvan Kevät -näyttelystä on kuitenkin mahdollista poimia johtolankoja ja yhteyksiä, jotka toistuvat työstä työhön. Urbaani ahdistus, kasvukivut sekä perheen ja yksinäisyyden käsitteleminen tuntuvat nousevan pinnalle monissa Kuva/Tilan ja sen naapurissa olevan Lisätilan töissä. Samoin juuri tilan ja sen kokemisen tematiikka osoittautuu keskeiseksi aiheeksi.

Milka Tertsunen: Ennen kuin minut nöyryytettiin… (2014)

Kuva/Tilaan sisään astuttaessa katsojan vastaanottaa Milka Tertsusen (s. 1982) veistosinstallaatio Ennen kuin minut nöyryytettiin, minä eksyin. Kultaa varisevan mustan ihmishahmon asento on ylpeä, mutta raskas kuin Midaan, jonka vaurauden tavoittelu johti eristykseen ja kurjuuteen. Tuntuu kuin Tertsunen haluaisi muistuttaa meitä tästä aikana, jolloin onnellisuus mitataan rahassa ja treenikunnossa. Mutta kulta karisee: eikö tärkeintä ole sittenkin se, mitä löytyy sisältä, kaiken ulkokullan alta?

Kullan kimallus toistuu Sanna Brunilan (s. 1977) glitterisessä leluoksennuksessa, joka asettuu dialogiin Tertsusen veistoksen kanssa: Liikaa makeaa vetää puoleensa ja etoo yhtä aikaa mitä kiehtovimmalla tavalla. My Little Pony ja Hello Kitty -oksennus korisee karua sanomaa: opetamme lapsemme jo varhain materialismin kylmään kulttuuriin. Kaikki on saatava ja heti, vaikka se tekisi kuinka pahaa vatsalle saati sitten mielelle. Samalla barbinpinkit sävyt huokuvat sukupuolijakoa, jota nykyinen lelumaailma pönkittää väsymättömästi.

Samoja teemoja käsittelevät pelottavalla tarkkanäköisyydellä myös Brunilan muut teokset. Nukkekodin julkisivu on viehättävä ja kaunis, kuin kodin idean täydellinen esitys. Kierrettäessä talon toiselle avoimelle puolelle paljastuvat kuitenkin kodin sisäänsä kätkemät salaisuudet. Keskikerroksen lastenhuoneessa itkua vääntää mittakaavaltaan väärän kokoinen nukkevauva. Huoneeseen liian suureksi paisunut nukke tekee tilasta kirjaimellisesti ahdistavan, vyöryen katsojan päälle kaikessa hemmotellussa huomionhakuisuudessaan. Viereisessä huoneessa on toinen leluoksennus, suorastaan kumpu. Sitä seuraavassa hälyttävän tyhjässä huoneessa tyttölapsi vetäytyy seinää vasten kuin jotain paetakseen. Alakerrassa Täydellinen Nainen tuijottaa ikkunasta ulos kurkut silmillään sian talloessa likaisilla sorkillaan pitkin valkoista sohvaa. Koko talo on suistunut kaaokseen, on kuin kukaan ei olisi kodin puikoissa, vaan jokainen sinnittelee miten parhaiten kykenee. Haikeimmalta tuntuu yläkerran yksinäinen huone, jossa kuusenkäpy heijaa keinutuolissa. Aivan kuin unohdettu isoäiti muistojensa keskellä, muumioituen unohduksiin.

Sampo Apajalahti: Aikojen takana... (2014)Perhettä ja muistoja ruotivat maalauksissaan myös Sampo Apajalahti (s. 1980) ja Kaarlo Stauffer (s. 1988). Apajalahti turvautuu vihjaileviin minimalistisiin kuiskauksiin maalauksissaan, jotka tuntuvat olevan esitys dementikon arkistointijärjestelmästä; yksittäisiä kuvia on avarassa sumuisessa huoneessa hajallaan siellä täällä, ilman logiikkaa, ilman järjestystä. Samalla jäsentyy itsen historia, muistojen ja toisten ihmisten kautta, kuten Apajalahden valokuvavedoksessa Aikojen takana asuvat ne muistot jotka meidät rakentavat. Staufferin työt ottavat lähteekseen perhealbumin valokuvat, jotka ajan saatossa ottavat muistin paikan. Aistilliset hetket katoavat, ja lopulta kuvasta tulee todellisempi kuin todellisuus itse.

Tyvenen kaiken raskauden keskellä tarjoavat Päivikki Alaräihän (s. 1981) seesteiset väriliukumat. Hellät pastellit sulavat toisiinsa maalauksissa Punainen, sininen, Keltainen, harmaa ja Sininen, iho. Värin vaihtuminen yhdestä toiseen valkoisen kautta on äärimmäisen tyydyttävä ja se tuntuu vaivuttavan katsojan jonkinlaiseen mielihyvän transsiin. Alaräihän seinän kokoinen teos Nurkka 3 puolestaan keinuu kuin kevyillä aalloilla synnyttäen kokemuksen pehmeästä liikkeestä, kehdon keinunnasta. Silti täälläkin on jännite, aavistus pahasta. Vai onko kyseessä vain muiden teosten ahdistuksen tihkumisesta rauhan tyyssijaan?

Kuva/Tilan yläkertaa jäsentävät tila-aikataiteet, jotka edustavat tämän vuoden lopputöiden parhaimmistoa. Koko näyttelyn vaikuttavimmaksi teokseksi nousee Carolina Sandellin (s. 1985) väkevä installaatio Ajan ja paikan kollaasi. Juuttiverhon takaa löytyvä pieni huone supistuu ja laajenee kuvien, äänien ja resonoinnin voimasta. Tila tuntuu olevan tiivistynyt palanen nuoren ihmisen elämää, jossa ahdistunut sydämen syke nousee korviin asti ja pieni mutta suuri kasvuriitti – rastojen leikkaaminen – saa symbolista arvoa ja asettuu edustamaan astumista vakavaan aikuisuuteen. Tila tuntuu pakokauhuiselta ja samalla turvalliselta kuin itse tehty kohtu. Mutta tämä on jonkun toisen kohtu, ja ukkosen räsäyttäessä sähköt poikki on selvää, että olemme tunkeilijoita.

Carolina Sandell: Ajan ja paikan kollaasi (2014)

Kaurismäkimaista estetiikka puolestaan tarjoilee Paula Sarasteen (s. 1981) hiottu ja huoliteltu The Sleeping Man -videoteos. Määrittelemättömän ikäinen mies työskentelee määrittelemättömänä aikana määrittelemättömässä paikassa epämääräisessä metalliromunlajittelu tehtävässä, kunnes löytää puolikuolleen miehen. Onko haaksirikkoutunut mies hänen uniensa tuote vai alitajuntaan piiloutuneen syyllisyyden heijastuma? Mistä hän kokee syyllisyyttä? Entä kuka on rappukäytävän mysteerinainen? Miksi nukkuvan toipilaan suusta löytyy suuri täydellinen helmi? Sarasteen visuaalinen kieli sekä kerronta ovat kauttaaltaan loppuun harkittuja ja äärimmilleen tyyliteltyjä, eikä teoksessa ole mitään ylimääräistä. Ilmaan jää leijumaan raskas raudan ja melankolian haju. Sarasteen teos ei kuitenkaan tunnu pääsevän eteenpäin kaurismäkiläisyydestä jääden näin auttamattomasti esikuvansa varjoon.

Viimeiseksi Kuva/Tilan teoksista on välttämätöntä ottaa esiin Tuomo Tuovisen (s. 1984) työ Taideskole. Installaation esillepano tuo mieleen opintomessujen ständin, jolla koulu kauppaa itseään. ”Me koulutamme huippuosaajia, meiltä valmistuu voittajia, tule opiskelemaan meille!” Myös Tuovisen videon alku lupailee samanlaista markkinointipuheen täyslaidallista. Video tekee kuitenkin hyvin nopeasti jyrkän käännöksen paljastaen Tuovisen todellisen sanoman. Ajatus taitelijaksi opiskelemisesta on kokonaisuudessaan täysin absurdi. Koulu on viimeinen paikka, josta taiteilijuus löytyy, sillä koulu on pohjimmiltaan sääntöjä, toistoa ja sopeutumista eli kaikkea sitä mitä taide hylkii. Tuomisen klovnin vakavuus tekee viestistä traagisen, aivan kuin hän tiedostaisi jäävänsä nykyisen koulutuspolitiikan ja sen ajaman tutkintomentaliteetin jalkoihin. Mutta Tuovisen sanoma on näyttelyn kriittisin ja samalla tärkeimpiä. Se pakottaa pohtimaan taidemaailman yhä organisoidummaksi ja hallinnoidummaksi käyvää järjestelyä. Onko tämä todella luonnollista taiteelle?

Joakim Pusenius: Luolavertaus (2014)

Kuva/Tilan ja Galleria Fafan lisäksi lopputöitä löytyy myös Lisätilasta. Aivan tilan perälle on sijoitettu Joakim Puseniuksen (s. 1984) meditatiivisen verkkainen videoteos Luolavertaus. Työ rinnastaa itsensä Platonin metaforaan jo nimensä tasolla, mutta myös kirjaimellisesti koneenkäyttäjän pystyttäessä filmiprojektorinsa Cafe Engelin keittiöön heijastaakseen ’varjoja’ kahlittujen katsojien maailmaan. Video vie meidät yölliselle matkalle, jossa yksinäiset sielut etsivät kosketuspintoja maailmaan. Pusenius itse kirjoittaa pohtivansa töissään elokuvan mediumin luonnetta: ”Elokuvan historia voidaan vaihtoehtoisesti lukea elokuvakoneen näkökulmasta. Elokuvan tarina, henkilöhahmot ja niiden pyrkimykset muodostuvat tällöin alisteiseksi sille, mitä elokuvasilmä haluaa kulloinkin nähdä ja tuntea.” Kuinka pitkälle me hallitsemme elokuvaa saati muita mediumeja? Miten paljon ilmaisu on velkaa tekniikan ominaisuuksille ja yksilölliselle luonteelle? Ajatteleeko taide itse vai tekijänsä kautta?

Lisätilaa hallitsevat suuret ja näyttävät installaatiot, kuten Teemu Korpelan (s. 1980) Deposition, joka saa klassisten taiteiden ystävien ihokarvat nousemaan hätäännyksestä pystyyn. Rytätyt ja runnellut maalauskankaat on sullottu lasivitriiniin, kuin muovipussit keittiönkaappiin. Barokkimaisen runsaat alastonkuvat vääristyvät ja käyvät irvokkaiksi, kuin pyhänhäväistyksen kohteeksi joutuneet viattomat marttyyrit. Korpela onnistuu sävähdyttävällä tavalla nostamaan esiin taiteen yhä pyhäksi mielletyn aseman saaden katsojan pohtimaan omaa intuitiivista kauhun tunnettaan ja sen perusteluja: Miksi taide on pyhää? Koskeeko pyhyys vain klassisia taidemuotoja vai annammeko nykytaiteellekin saman aseman? Jos emme, mikä tekee nykytaiteesta erilaista tai erityistä? Ehkäpä juuri näihin kysymyksiin Kuvan Kevään teokset etsivät kollektiivisesti vastauksia. Mikä nykytaiteen asema tämän päivän maailmassa todella on, missä menevät sen rajat, ja kuka rajoja hallitsee?

Teemu Korpela: Deposition (2014)

Taideyliopiston Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan Kevät 1.6.2014 asti Galleria Fafassa, Kuva/Tilassa sekä Lisätilassa