Scroll To Top

Opetus teoksena – mitä on PoPeda?

Pia Euro & Taina Rajanti

Käsite ja ajatus “PoPeda” on syntynyt sen pohtimisesta miten voisimme sanallistaa ja analysoida Porin yksikön opetuksen ominaislaatua. Pohdintaa on tehty osana ARTSin yliopistopedagogisia opintoja, mutta Porin kokemuksen käsittäminen oli myös päällimmäisenä motiivina pedaopintoihin ryhtymiselle. Onko kaikki vain sattumaa? Vai onko taustalla jotain tunnistettavia yhteisiä tekijöitä?

Maistelimme termejä ”seikkalupeda” ja ”pedagogic Odyssey”, mutta PoPedassa oli potkua, joka iski, kun Max sen taikoi esiin. Luotasimme erilaisia hyviä opetuksemme ominaisuuksia ja laadimme niistä listoja, esim:
- opetamme sitä mikä meitä itseämme kiinnostaa, meillä on intohimoinen suhde omaan alueeseen/ ei mitään bullshittiä vaan puhutaan suoraan siitä mikä on todella kiinnostavaa ja totta
- outsider-asennetta sekä opettajilla että hakeutuvilla ja valituilla opiskelijoilla/ ulkopuoliset paineet vähäisiä, kaukana kavala maailma/ ei olla keskittymässä uran edistämiseen eikä hakeuduta oman alan keskiöön tai mainstreamiin
- kiinnostus rajojen ylittämiseen/ kiinnostus jakaa prosesseja ja työskennellä ihmisten kanssa jotka eivät ajattele identtisesti
- kokeilevaa opetusta, opetus on matka, jota opettaja johtaa
- epähierarkinen yhteisö, intellektuaalinen demokratia – ei vain opettajat keskenään vaan opettajien ja opiskelijoiden välillä/ tasa-arvo vailla ominaisuuksia, tasa-arvo joka syntyy yhteisestä intohimosta eikä koulukunnista

Hienoja juttuja, mutta meitä jäi aina kaivamaan epäilys, että nämä eivät siltikään riittävästi erottele juuri sitä Porin ominaislaatua – nämä ovat asioita, joita kaikki/ monet sanovat tekevänsä – vaikka eivät tosiasiassa tekisikään.

Sen sijaan:
- kurssit ovat taideteoksia/ opetus teoksena
tuntui kiinnostavalta idealta lähteä tutkimaan lähempää. Päätimme että parasta olisi tarkastella tätä ideaa konkreettien esimerkkien avulla. Seuraavaksi siis kolme tarinaa kolmesta kurssista, sitten yhteenvetona pohdintaa kurssien teoksellisuudesta.

Tapaus I: Max ja B-elokuva

On vaikea sanoa missä vaiheessa ajatus B-elokuvakurssista juolahti väsyneisiin mieliimme, mutta 75 pellettiä meskaliinia, minigrip-pussillinen ruohoa, viisi liuskaa happoa ja puolikas suolasirotin kokaiinia takapenkillä näimme joka tapauksessa lopulta Las Vegasinkin silhuetin nousevan erämaasta. Se ei estänyt lepakoita häiritsemästä näkyvyyttä, joskin niitä jäi Mustangin tuulilasiin kiinni harvakseltaan.

Tuntia myöhemmin, kahden pelletin ja suolaviivan jälkeen, olimme kirjoittautuneet Holiday Inniin ja palasimme aiheeseen.

Olimme päättäneet kirjoittaa elokuvaa kahdesta miehestä jotka ryhtyvät tekemään B-elokuvakurssia. Frank pyöräytti sviitin maapalloa. Kun pallo pysähtyi, sormi osoitti Poria.
-Poria?
-Pori, Suomi.

B-elokuvan on alettava rytinällä, joten miksei myös B-elokuvakurssia tai siitä kertovaa esitystä voisi rakentaa saman mallin varaan?
-Okei, aloituskuva on kurssin alku. Kaksi miestä tulee sisään, Po-, Po-…
-Porissa.
-Porissa. He laittavat pyörimään… he laittavat pyörimään jonkun varsin räväkän videon. Se on Brian de Palman Blowout, kamera etenee näkökulmaotoksella talon ulkopuolella. Linssin edessä on käsi, jossa on veitsi. Ja sitten kuuluu huohotusta. Kun valot tulevat päälle opiskelijoiden päälle kaatuu kokemuksellisesti ja älyllisesti kumouksellista filosofiaa.

Mutta palataan alkuun. Kaksi miestä istuu baarissa. Veressä on pelkkää alkoholia, ja sitäkin ehkä vain tuopillisen verran. He ovat vasta tutustuneet. On vuosi 2006 ja yksi ensimmäisistä älyllisistä siteistä heidän välilleen muodostuu elokuvista puhumisen kautta. Intohimoinen keskustelu ajaa suunnittelemaan B-elokuva -kurssia.

He toteuttavat kurssin kuin B-elokuvan. Amerikkalaisen residenssitaiteilijan avulla tuotetaan juliste, jossa nojataan vanhaan amerikanrautaan. Kurssin laatukriteerit sidotaan siihen mitä uusia aivonystyröiden välisiä kytköksiä onnistuttaisiin luomaan, ei-virheettömyyteen tai opiskelijoiden yhteiskuntaan sopeuttamiseen.

B-elokuvillekin on luonteenomaista se, että niissä sekavuuksien, riskinottojen ja rimanalitusten lisäksi on aina erittäin mielenkiintoisia tai vaikuttavia kohtia – mikäli ne ovat B-elokuvia, jotka muistetaan. Mikäli koko elokuva toimii, sitä puolestaan arvostetaan, eikä mahdollisuuksia kulttielokuvaksi ole vastaavissa määrin.

Tämä yksityiskohdan tematiikka – oli kyseessä sitten häijy fontti, psykedeeliseen kallistuva värinmäärittely tai kohtaus, jonka kömpelyys paljastaa jotakin yllättävää – on nimenomaisesti B-elokuvan viehätys. Kurssin viehätys on puolestaan itselleni – teemakursseista kun puhutaan – että ne kokonaisuutena toimisivat teosmaisesti. Niinpä nakutettiin B-elokuvakurssia kasaan kuin romaania, elokuvaa tai näyttelyä – ja ennen kaikkea B-elokuvaa.

Näin luotiin kartta johon tiputeltiin filmejä, luentoja sekä keskusteluita. Ja keskeiseksi kurssilla tuli myös näyttää minkälaisia suhteita ilmiöihin voi olla. Opiskelijalle ei tarvitse opettaa sitä mitä on intohimoinen suhde taiteeseen, kaikilla opiskelijoilla tällä alalla on sellainen, mutta kurssin tehtäväksi tuli näyttää miten sitä sovelletaan tutkimuksellisesti, taiteellisesti ja filosofisesti, sitä miten faniuden lisäksi voi olla kriittinen analyytikko, intoilun lisäksi kohteen voi panna dialogiin filosofisen tekstin kanssa, tai elokuvia ylipäätänsä voi lukea myös teksteinä.

B-elokuva!

Kun palaset olivat kohdallaan, juliste viimeisteltiin, sitä levitettiin ja opiskelijoille annettiin tehtäväksi katsoa kaksi B-elokuvia reflektoivaa elokuvaa (jotka olivat laitoksen kirjastossa) ennen kurssille saapumista.

Elokuville tyypillinen intensiteetti, rajut liioittelut ja osien epäsopivuus toistensa kanssa löysivät ilmaisunsa tästä pedagogisesta tosielämän B-elokuvasta, jonka etenemisestä nautimme itse aivosynapsien välisten yhteyksien roadmoviena. Kun valot sammuivat ja viikonloppu alkoi, B-elokuvat eivät enää olleet entisensä.

Kurssin voima toistui tulevinakin vuosina, muotoaan hieman vaihtaen. Vierasluennoitsijat ja elokuvat olivat ehkä uusia, mutta teos jatkoi elämistään, versoten esseiksi, kirjan luvuiksi ja vierasluennoiksi. Opiskelijoilta kurssi tuotti muun muassa – mitäpä muuta kuin B-elokuvaa. Kun muutaman vuoden kuluttua katselin videota, jossa opiskelija synnytti etovan näköistä nukkea, en voinut kuin ajatella että ehkä kurssissa oli myös jotakin terapeuttista. Audiovisuaalisen kulttuurin runsaudensarvessa tärkeää ei ole yksin tehdä eroja tai löytää strategioita mielekkään materiaalin kasaamiseen, vaan myös se että löytää jatkuvasti uusia suhteita olla yhteydessä kulttuurin tuhatpäisen demonin kanssa. Rinnakkaiselo ja vuorovaikutus ovat mahdollisuuksia, aina, ja tämä kurssi oli auttanut sekä opettajia että opiskelijoita uimaan roskassa sopuisasti.

Kiitokset: Hunter S. Thompson ja Juho Juntunen

Tapaus II: Taina ja Experimental Theory Workshop: Factory

Rakastuin Generaattorigalleriaan tilana ensi silmäyksellä, mutta etenkin niihin kahteen generaattoriin. Kaksi valtavaa mustaa teräksistä öljyntuoksuista möhkälettä, joita ympäröi teollisen teknologian kaiku ja unohtuneet koneiston osaset. Koko tila oli kuin mielikuvituksellinen etnografinen museo ja sai minut tuntemaan itseni tähdistä saapuneeksi matkailijaksi.

Halusin oitis tehdä tilaan jotakin – teoksen, tapahtuman. Ajatus iti mielen perukoilla. Luulen että kehitin opetuskohteen Experimental Theory jotta saisin tilaisuuden kokeilla jotakin.

Syntieni vuoksi olen joutunut opettajan rooliin (tutkimuspäällikön toimessa) luovan talouden maisteriohjelmassa, joka ei oikeastaan ole omani. Lähtökohdiltaan, sisällöiltään, tavoitteiltaan. Olen kuitenkin yrittänyt ujuttaa ohjelmaan omaa tietokykykapitalismi-kriittistä näkökulmaani. Tiesin siis myös heti generaattorit nähtyäni, että se mitä haluaisin tehdä liittyisi uuteen talouteen, tietokykykapitalismin toiminnan tutkimiseen.

Experimental Theory: Factory oli kurssi tietokykykapitalismin perustavasta tuotannonalasta: ihmisten tuottamisesta ihmisten avulla. Halusin että opiskelijat upottaisivat kätensä tiukkaan teoriaan, ankaraan teoriaan, huimaavaan teoriaan. Halusin että he saisivat aivonsa liikkeelle, että he voisivat muodostaa oman suhteen ajatteluun, että se voisi koskettaa heitä, tulla kosketeltavaksi.

Ja ennen kaikkea halusin että opiskelijat, joku, kuka tahansa, rakentaisi tähän etnografiseen teolliseen museoon tehtaan jossa tuotetaan ihmisiä.

Pia toteutti julisteen, jonka ainekset annoin. Julisteen kuva kertoo kurssin idean sille joka sen osaa lukea.

Kurssin käytännön toteutus on minusta edelleen yksinkertainen, ihan alkeellinen, itsestään selvä:

- Ajatteluun voi tutustua vain törmäämällä siihen. Tarvitaan ajattelijoita ja heidän ajatuksiaan: tekstiä. Alkuperäistä tekstiä eikä mitään selitettyä ja latistettua tekstiä.
- Ajatteluun voi muodostaa oman suhteen vain puhumalla siitä muiden kanssa, pohtimalla sitä, ajattelemalla sitä vasten ja sen kanssa. Tarvitaan keskustelua.
- Ajattelu voi tulla kosketeltavaksi vain jos siihen upottaa kirjaimellisesti kätensä ja ryhtyy tekemään jotain sillä, sen kanssa, sen avulla. Tarvitaan tekemistä.

Tämä viimeinen oli se ”kokeellinen”. Ja aika röyhkeää: en ole taitelija. Mitä minä tiedän taiteen opetuksesta, taiteesta osana opetusta? Miten minä voin laittaa opiskelijat tekemään teoksia – akateemisen kirjoittamisen sijasta?

Factory-juliste

Onneksi olin saanut kirpakan tulikasteen edellisenä keväänä, kun Pian kanssa toteutimme yhteisen kurssin. (Inexpressed: käsitteen teoksellistamista) (Itse asiassa kurssi oli meidän kaikkien yhteinen, koska sen toinen puoli koostui tutkijakoulukunnan vierailuseminaarista jonka Max ja Harri olivat ideoineet…). Minun piti tietysti huolehtia siitä käsitteestä ja Pian teoksellistamisesta – mutta sitten kävi niin, että ”tekemispäivänä” Pialla oli 38-asteen kuume, ja siinä minä sitten olin… eikä se ollutkaan mahdotonta! Itse asiassa olen oppinut Pialta paljon, miten teoksista keskustellaan, etenkin teosten ja käsitteiden suhteista… ja tietysti kurssiin kuului että kutsuin Pian kommentoimaan opiskelijoiden teoksellisia suunnitelmia.

Factory toteutettiin suurin piirtein viimeisenä kurssina keväällä 2012. Intensiivikurssina. Siksi minusta sen piti olla kevyt ja hauska – ankarasta teoriasta huolimatta. Toteutuksen rakenne oli kuten sanottu simppeli ja itsestään selvä: aamupäivät mentiin läpi tekstejä. Neljä päivää, neljä tekstiä – Foucault, Lazzarato, Negri, Foucault. Olin suunnitellut keskustelua ja teoksellistamista käynnistäviä tehtäviä, niitä tehtiin iltapäivisin. Ja siinä hiljalleen opiskelijain piti suunnitella teoksia/ teos, ja lopulta siirtyä Generaattorigalleriaan toteuttamaan ne.

En itse asiassa muista miten se nimenomaan meni, mutta sen muistan ettei se ihan niin mennyt kuin olin suunnitellut. Muistaakseni opiskelijat etenivät nopeammin kohti teoksen ideaa, ja sehän oli ihan ok. Lieväksi mieliharmikseni he eivät ryhtyneet tekemään yhtä isoa tehdasta – se on siis vielä tekemättä – vaan erillisiä ja hyvin erilaisia ”koneita” joilla ihmisiä tuotetaan. Jotkut teoksista olivat todella upeita, kaikki ihan ok. Opiskelijoilla OLI hauskaa, vaikka teoria OLI ankaraa ja tinkimätöntä. Minulla oli hauskaa. Onko siinä jotain väärää?

Sittemmin olen toteuttanut pari muuta ”experimental theory” kurssia: Dasein ja The Art of Writing. Kummankin rakenne periaatteessa sama simppeli – toteutus aina vähän toinen kuin mihin valmistautuu ja mitä suunnittelee. Daseinin toteutin kokonaisuudessaan toisen open Reijo Kupiaisen kanssa, Art of Writingillä Max Ryynänen piti yhden kahden päivän teksti-keskustelu-tehtävä –setin. Yksinkertaisen perusidean lisäksi olennaista on, että teema on sellainen, jota haluan itsekin tutkia – ei jotain jota haluan yksipuolisesti opettaa jollekulle. Olen myös kokenut tämän kombinaation mielekkääksi, toimivaksi. Tekemiseen suuntautuneet opiskelijat houkutellaan ajattelemaan, ei-taitelijat pusketaan kokeilemaan rajojaan. Ja itse opin joka kerta jotain uutta.

Tapaus III: Pia ja Taiteen ja teorian vuoropuhelu ”Reposaari-kurssi”

Taiteen ja teorian vuoropuhelu - kurssi on ollut vuosittain toteutettu 3–4 päivän mittainen työpaja leirikoulumaisissa olosuhteissa Reposaaressa Porin kupeessa syyskuun lopulla alkaen vuodesta 2011.

Työpajan rakennetta suunnitellessani pohdin taideteosten olemassaolon tapaa. Olen rakentanut työpajalle muodon, jossa tehdään nopeita teoksellisia tehtäviä, jotka reagoivat tilanteeseen ja toisten tekemisiin. Tärkeää on, että tehtävänä tehdyn teoksen tekemiseen käytetään sama aika kuin niiden purkamiseen yhdessä toisten kanssa. Samoin varsinaisten opetustilanteiden ulkopuolella tapahtuvat ruokailut, siivoamiset, saunomiset jne. muodostuvat osaksi itse kurssia. Kurssille osallistuvat kaikki opet ja lähes koko vuosikurssi. Tehdyt ja jaetut teokset alkavat rakentua omaksi kokonaisuudeksensa, sekoittuen toisiinsa ja muodostaen jotain aivan uutta. Jokaisella kurssilla syntyy yhteisö, jolle alkaa kehittyä oma kieli.

Tehtävät:

Tiistai:
1) Valitse Reposaaresta jokin paikka, tila, tilanne. Tee valitsemaasi paikkaan, tilaan, tilanteeseen liittyvä teos, joka koostuu (vähintään) kahdesta elementistä tai osasta. Tarkastele työssäsi teoksen rajoja (osien välistä jännitettä ja teoksen ulkopuolelle jääviä asioita).

Keskiviikko:
2) Valitse joku elementti tai asia jonkun toisen tekemästä teoksesta ja tee seuraava teoksesi sisällyttäen tuo asia omaan teokseesi. Teoksesi suhde valitsemaasi asiaan voi olla esimerkiksi sisällyttävä, kommentoiva, rikkova tai purkava.

Torstai:
3) Tee teos kahden tai useamman teoksen väliseen jännitteeseen tai niiden luomaan käsitteelliseen tilaan. Mieti teoksesi ulottuvuutta. Mihin asti teoksesi rajat ja vaikutukset voivat ulottua? Mieti, mitä muuta teoksesi voi ilmentää paitsi sen mitä silmät jo näkevät.

ReposaaressaKurssia voisi tarkastella paikkasidonnaisena tapahtumallisena teoksena. Paikkasidonnaisuutta on korostanut Reposaaren pienen kyläyhteisön erityislaatuisuus: paikka on sikermä taannoisten lomamessujen tuottamaa "unelmaa vapaudesta ja vapaasta elämästä", merenkulkuun ja kalastukseen nojautuvan elinkeinon ehdottomuutta - meri antaa, mutta meri myös ottaa. Kuinka toteuttaa työpajaa, opetusta noissa "olosuhteissa" ? Tämä on pohjimmiltaan hyvin samanlainen kysymys kuin kuinka tehdä paikkaan tai aikaan sidottuja teoksia, teoksia maailmaan joka jo itsessään on niin paljon.

Työpaja vuonna 2011 ja tapaus Hanne: Nainen kulkee kylänraittia työntäen kumarassa käsillään valkoista jäätelökuutiota edessään. Kylänraitti on hiljainen ja näyttää leveältä suhteessa talojen kokoon, tai totuttuun mielikuvaan pienen kylän mittakaavasta. Lapsia on koulussa jossain lähistöllä, heitä ei näy. Tuulee ja on aurinkoista. Hannen pitkät hiukset hulmuavat tuulessa peittäen ajoittain kasvot. Jäätelökuutio tai ennemminkin suorakaide on pieni suhteessa ihmisruumiiseen, tai leveään kylänraittiin. Tilanne näyttää lähes kivuliaalta ja raskaalta. Mieleeni rakentuu kaksoiskuva Hannen teoksesta ja Francis Alÿsin teoksesta Paradox of Praxis (1997), johon Hannen teos myös viittaa - ensimmäinen toteuma Mexico Cityssä lähes viisitoista vuotta sitten, toinen Reposaaressa kuulaana syksyisenä iltapäivänä juuri nyt.

En ole koskaan käynyt Mexico Cityssä, ja Francis Alÿsin teoksesta olen nähnyt editoidun videotallenteen. Reposaaressa vuonna 2011 olen kuitenkin paikalla, dokumentoin teosta Hannen pyynnöstä videokameralla.

Hannen edetessä kylänraittia jäätelö jättää jälkeensä valkoisen vaniljaisen viivan. Tämä houkuttelee paikalle pienehkön lintuparven, variksia ja lokkeja, lentäviä olentoja, harmaita ja valkoisia. Linnut seuraavat jäätelövanaa aikansa lennellen ja jäätelöä nokkien. Näky on hämmentävä ja oudolla tavalla kaunis.

Symmetria tekemisen ja jakamisen suhteen on yhdenmukainen installaatiotaiteelle tyypillisen tavan kanssa määritellä teoksen, tekijän ja "katsojan" suhteet uudelleen. Teos ei ole olemassa ilman että se kohdataan. Jakamisesta tulee tekemistä, teokset syntyvät yhtälailla tässä tilanteessa kuin itsekseen tehdessä muotoa hakien. Kiinnostavaa onkin miettiä millaisena muotona voisimme tämän nähdä - monipisteisenä kudelmana toiveita, kuvitelmia, harhoja, näkökulmia, uskomuksia, kuvia ja objekteja. Kiehtova ajatus mahdottomasta taideteoksesta. Kokonaistaideteoksesta. Eleiden ja tekojen olevaksi tuleminen osana prosessin purkua - tämä teos syntyy siinä hetkessä, kun jokaisen yksittäisen elementin (kunkin opiskelijan teos) materiaalit avataan yhteisesti (puretaan), ajatukset ja sanat materialisoituvat muodostuen rakennusmateriaaleiksi rakenteilla olevaan kokonaisuuteen. Onko tätä "teosta" olemassa, koska sen monipisteisyyden vuoksi kukaan ei sitä voi sinänsä kokonaan nähdä, elävä materiaali tempoilee taideteokselle osoitetussa rakennelmassa vimmatusti?

Linnut jäätelövanalla

Tiedoksi kaikille tätä lukeville: Jäätelö ja jää käyttäytyvät täysin eri tavoin suhteessa ihmisen ruumiiseen. Vedestä koostuvan jään kylmyys haihtuu iholta kosteutena, mutta jäätelössä oleva rasva muodostaa kalvon ihon pintaan estäen kylmää haihtumasta veden tavoin. Hannen kädet olivat loppuajan siteissä.

Yhteenvetoa ja johtopäätöksiä: teoksellisuuden elementit

Kokemuksellinen kokonaisuus

Kurssit ovat esimerkki ajattelusta, ne näyttävät kuinka asioita voidaan käsitellä. Kurssit eivät tiivisty tai redusoidu jonkun opetettavan sisällön ympärille, vaan sisältö ja sen käsittelytapa sekä käsittelyn konteksti muodostavat kokonaisuuden. Pedagogiset ratkaisut eivät ole irrallisia pedagogisia välineitä, niin kuin taideteoksen eri elementit eivät ole siitä irrallisia osia. Ne ovat osa kokemuksellista kokonaisuutta. B-elokuvakurssi ottaa myös toteutuksen muotoa B-elokuvasta, teoreettinen kokeilu rakennetaan sekä ajatuksellisesti että konkreettisesti. Reposaaressa toteutetaan kokonaistaideteos.

Kohdistuneisuus, suuntautuneisuus

Bourriaudin mukaan taideteos on aina kohdistunut tai suuntautunut, siinä on sisäänrakennettu, immanentti momentti, jotakin jolle se on tarkoitettu. Samoin opetustamme ei suunnitella kokonaisuuksiksi ennen niiden toteuttamista. Opetus muodostuu vasta opetustapahtumassa. Opiskelijat eivät ole erillisiä opetuksen vastaanottajia, vaan opetuksen olennainen elementti. Radikaaleimmin tämä näyttäytyy Reposaarikurssissa, joka tosiasiassa syntyy kaikkien sille osallistuvien keskinäisessä kommunikaatiossa. Mutta jokainen kurssi pitää sisällään välttämättömän ja rakenteellisen improvisaation ajatuksen. Kurssisuunnitelmaa rukataan tarvittaessa uudelleen ja uudelleen.

Opetuksen materiaalisuus

Opetus, kuten teoskin, tapahtuu tekijöiden ja materiaalin välisessä tilassa. Välissä olevaa tilaa muovaavat kaikki tapahtumaan osallistuvat, myös materiaaliset elementit kuten ilma, liike, tilallinen järjestys. B-elokuvakurssilla valot sammuvat ja luovat tunnelman joka on osa sisältöä. Factory-kurssilla etnografisen teollisen museon pöly ja valo ja koneen osaset – kuten aikaisempien kurssien ja näyttelyiden jäljet – osallistuvat keskusteluun ihmisen tuottamisesta. Reposaaressa ruokailu ei ole välttämätön breikki itse kurssista, vaan ”keittiöfilosofiset” sessiot ovat yhtä tärkeitä kommunikaation, yhteisön ja kokonaistaideteoksen synnylle kuin purkusessiot luokkatilassa.

Opetuksen paikkasidonnaisuus

Opetus ei tapahdu missään erillisessä opetuksen maailmassa, jota ei ole olemassakaan. Opetus on aina paikkasidonnaista, se altistuu ympäröivälle todellisuudelle. Kurssin idean voi viedä uuteen tilaan, uuteen paikkaan – mutta siellä syntyy toinen kurssi. Tämä on ominaisuus jota kurssit käyttävät hyväkseen, sen sijaan että pyrkisivät eliminoimaan ympäröivän todellisuuden. Kurssit tehdään tiettyyn paikkaan. Opetus on tietoisesti kontekstissa.

Muodon ja sisällön yhteys

Tästä emme ole täysin yhtä mieltä, ja hyvä niin. Estetiikka (Max) tietää, että kyse on ohitetusta dikotomiasta. Myös esteettiset dilentantit (Pia ja Taina) ymmärtävät, että juuri näiden kahden kuulutettu ykseys paradoksaalisesti asettaa ne erillisinä. Sitä emme halua. Haluamme vain alleviivata sitä, että taideteoksessa, kuten kursseissa, muotoa ja sisältöä ei voi erottaa toisistaan. Ne eivät irtoa.

Tässä julkaistava teksti pohjautuu pohdintaan, jota Pia Euro, Taina Rajanti ja Max Ryynänen ovat yhdessä tehneet. Artikkeli myös sisältää Max Ryynäsen kirjoittaman kuvauksen B-elokuvakurssista, kiitos luvasta käyttää sitä. Itse teksti on kuitenkin Pia Euron ja Taina Rajannin yhteistyötä.

VTT Taina Rajanti on kaupunkitutkija ja yhteiskuntateoreetikko, joka on toiminut tutkijana ja tutkimuspäällikkönä Porin yksikössä vuodesta 2007.

Max Ryynänen on esteetikko, joka on työskennellyt Porin yksikössä vuodesta 2006.

frontpageteaser: 
Käsite ja ajatus “PoPeda” on syntynyt sen pohtimisesta miten voisimme sanallistaa ja analysoida Porin yksikön opetuksen ominaislaatua. Pohdintaa on tehty osana ARTSin yliopistopedagogisia opintoja, mutta Porin kokemuksen käsittäminen oli myös päällimmäise
articleimage: 
Reposaaressa
Linnut jäätelövanalla
B-elokuva!
Työskennellä ja opiskella Porissa