Scroll To Top

Muistin epäilys – Anna Retulainen ja Minna Långström tutkivat muistamisen mahdottomuutta

Teksti: Sini Mononen 7.9.2014
Kuvat: Pro Artibus & Helsinki Contemporary

Tarkasti on vaikea nähdä, oikeastaan mahdotonta. Fenomenologia on opettanut, että emme voi koskaan nähdä asiaa itseään, vain sen ulkoiset piirteet. Siksi katseen kohde näyttäytyy aina karikatyyrisenä. Havaitsemme hahmoja, emme kohdetta itseään.

Tästä syystä on vaikeaa ymmärtää ensikatseella näkemäänsä. Katsomisen kohde näyttäytyy aina katsojasta käsin: nähty saa merkityksensä katsomisen tavassa. Itse kohteesta voi tavoittaa vain hahmon ja joitakin piirteitä, joita täydennetään mielikuvilla ja asenteilla. Näin ollen maailma ei ole katsottuna koskaan meille sama.

Näkemisen vaikeus ja muistamisen mahdottomuus on aiheena sekä Anna Retulaisen (s. 1969) Helsinki Contemporaryssä esillä olevissa maalauksissa ja tussipiirroksissa että Minna Långströmin (s. 1974) videoinstallaatiossa galleria Sinnessä.

Retulainen on kuvannut Beninissä Villa Karon residenssijaksolla näkemäänsä ympäristöä, ihmisiä ja kulttuuria. Teoksissa on paljon impressioita; silmä on keskittynyt rakennuksiin, kasvistoon, paikallisten tavaroihin ja tapoihin. Näyttelyssä ei voi kuitenkaan nähdä varsinaista tallennettua maisemaa. Retulainen on visualisoinut tauluihin muistijälkensä. Muisti on sumentanut ääriviivat, sekoittanut värit ja tuonut kuvauksiin oman lisänsä. Teoksista välittyy Länsi-Afrikan kuuma ilma-ala, paikasta toiseen vaeltaminen ja maiseman takertuminen mieleen.

Lasti (Nigerialaista salakuljetettua bensaa, ruokaa ja valkoinen auto) (2014

Muistilla on tapana vääristää asioita. Minna Långström on nimennyt nelikanavaisen installaationsa oivallisesti. Att smälta / Sulaminen on neljän valkokankaan pyöröovimainen asetelma. Kun ensimmäisen episodin jälkeen katsoja seuraa kuvasta ulos astuvaa hahmoa kankaan taakse, siellä odottaa seuraava episodi. Asetelmaa voi kiertää loputtomiin. Långström varioi teoksen teemaa pienin muutoksin. Pian huomaakin jo unohtaneensa millainen ensimmäinen nähty versio oli.

Siinä missä Retulaisen teokset ovat muistijälkeä kiihkeästi tavoittelevia, Långströmin Sulaminen käsittelee muistamisen traumatisoivaa puolta. Tarinan päähenkilö astuu ruutupaperin tyhjälle sivulle ja katselee edellään kulkevaa hahmoa, joka kantaa kainalossa pakettia. Pian paketti putoaa maahan. Räsähdyksen jäljiltä lattialla on lasinsiruja vesilammikossa. Päähenkilö kurottaa käteensä lasinpalan ja syö sen. Jokaisessa episodissa ihmiset ovat vähän eri näköisiä, lasia on eri määrä, joskus vettä on enemmän ja joskus vähemmän. Valkoisen paperin objektiivisuus on pelkkä toivomus. Todellisuus on tietenkin toinen. Tapahtumia on mahdotonta kuvata tarkasti. Muistoihin sekoittuu kerrottu, koettu, muiden muistama.

Sulaminen (2014) Sulaminen (2014)














Molemmissa näyttelyissä tulee erinomaisesti ilmi, kuinka havaitseminen ja kokeminen on pohjimmiltaan subjektiivista ja siten myös muista erottavaa. Muisti erottaa näkemämme näyt entistä varmemmin toisistaan ja lopulta myös muista ihmisistä. Muistikuvien variaatiot – tulikuuma päivä Afrikassa, valkoisen pakettiauton sisuksissa oleva lasti, epäilys siitä kuka kulki edelläni, olinko minä paikalla?, sinäkö sait minut syömään muiston lasisen myrkyn? – sulkevat katsojan maailman ulkopuolelle.

Anna Retulainen kuvaa näyttelytiedotteessaan: ”Hahmotan itseni piirtämällä vierautta, joka sulkee minut yhteisöstä. En voi kuulua joukkoon. Pienin ero on ihonväri. Me emme kohtaa kuin hymyllä.”

Sivullisuuden tunne vieraan kulttuurin keskellä on asioiden näkemistä oudosta perspektiivistä. Miksi kalastajien maja näyttää samalta kuin katolinen kirkko? Missä on ero, joka tekee kirkosta kirkon ja majasta majan? Muiden elämä on outo seremonia, jonka merkitykset jäävät Retulaisen kuvaamassa kokemuksessa tavoittamattomiin.

Långströmin teoksessa erojen sulautuminen loputtomaksi kelaksi tekee objektiivisesta tietämisestä lopulta mahdotonta. Långström on halunnut tuoda työssä esiin sukupolvien halki kulkevan tapahtumia. Ovatko nämä menneiden sukupolvien toisintoja vai yhden tarinan monia tulkintoja? Toistammeko eleissämme ja valinnoissamme esivanhempiemme elämää? Kuinka kauas menneeseen voimme kurkottaa, voiko kehossaan muistaa sukupolvien taakse? Myös katsoja kävelee konkreettisesti Långströmin teoksen sisään. Kiertäessäni valkokankaiden kehää huomaan askelieni sekoittuvan teoksessa olevien askelten kaikuun. Seuraan teoksen päähenkilöä, joka seuraa edellään kulkevaa, joka seuraa... Tarpeeksi kauan teosta kierrettyäni sulaudun osaksi sen loputonta spiraalia.

Pariisi 2014 (2014)

Beninin residenssijakson jälkeen Retulaisen matka jatkui Pariisiin. Sieltä näyttelyssä on esillä kaksi teosta. Tricolore (2014) on keikauttanut Eiffel-tornin kumolleen. Sinisen, punaisen ja valkoisen sekamelskassa Ranska on hälyä, hälinää ja jatkuvaa liikettä. Yllättäen Pariisi 2014 (2014) on kuin toisinto Beninistä. Kantoiko Retulainen Afrikan mukanaan Eurooppaan? Vai jäikö mieli kulkemaan menneeseen maisemaan, kun itse oli jo muualla?

Anna Retulainen: Muisti. Helsinki Contemporary 5.–28.9.2014
Minna Långström: Att smälta / Sulaminen. Sinne 5.–28.9.2014