Scroll To Top

Rapeiden rakenteiden rytmiä ja notkeiden vetojen kertomaa sekä täydellisiä objekteja tilassa

Jonna Hyry 18.2.2015

Eheiden ja autonomisten näyttelykokonaisuuksien yhdistelmä tarjoaa ehkä pikemminkin liikkuvaan kuvaan ja äänimaisemiin assosioituvassa Forum Boxissa vaihteeksi maalauksen ja kolmiulotteisen ilmaisun äänetöntä kerrontaa – liikkeestä luopumatta. Ilari Hautamäki rakentaa orgaanista muotomaailmaa synteettisin keinoin. Hautamäen ensimmäisestä Korjaamo Gallerian vuoden 2013 yksityisnäyttelyn vielä suhteellisen eklektisestä muotokielestä on edetty maalauksen ydinelementtien tarkasteluun. Maalauksen valikoitujen muuttujien, pinnan ja taustan, muodon ja rytmin sekä aiheen ja figuratiivisten elementtien keskinäinen jännite ja vaihtelu riittävät.

Pääkallo on ikiaikainen motiivi lukuisine merkitysulottuvuuksineen ja visuaalisine yksityiskohtineen. Big skull painting koostuu yhtenäisestä lilaan vivahtavasta taustapinnasta, jolla geometriset, mutta epäsäännöllisen kaarevalinjaiset kuviot hakeutuvat rytmiin taitetun okran ja vihertävien sävyjen virittyessä lähes fluorisoimaan oranssin voimasta. Pintakäsittelyltään tasainen kuviointi vie tehoa muutamilta räikeiltä impastoläikiltä sekä satunnaiselta materiaaliselta ohentamiselta, joka jättää siveltimenvedot näkyville. Pinnalle on luonnehdittu mustin, tarkkarajaisin, hillittyä valumaakin sietävin ääriviivoin pääkallo. Semireal jatkaa kallomotiivilla – tällä kertaa väreistä melko taitavasti rakennettu kallo on sijoitettu illusoriseen kolmiulotteiseen tilaan. Hautamäen värinkäyttö nojaa pitkälti kemiallisiin ”purkkisävyihin” sekä melko monotonisena toistuvaan sävyjen taittoon, mikä muistuttaa teollisesta pintakäsittelystä ja poptaiteen jatkumosta. Kallo on kuin makeasävyisistä maastokuvioista rakennettu ja pyrkii ilmentämään myös illusorista valonkäsittelyä värivalinnoin. Kallo lepää illusorisesti valkoisella tasolla kuin tarkastelun optimoimiseksi taustanaan vastaavasti valkoisen sävyllä luonnehdittu pinta.

Ilari Hautamäki: In These Forms I Trust (2014)

Maalauksen osatekijät tuodaan käsittelyyn systemaattisesti ja puhdistettuina ylimääräisestä. In these forms I trust tiivistää pinnan ja taustan tarkastelun ytimeen: siniharmaalle taustalle rakentuu rajatulla väriskaalalla kylmin ja lämpimin sävyin maastokuviomainen muodostelma rautapunaisen virityksin. Musta verkostomainen, epäsäännöllinen rakenne taas ulottuu tilaan kauttaaltaan. Kokonaisuus tuo mieleen abstraktin ekspressionismin action paintingin, mutta syntetisoituna, eristettynä ja hallitun tietoisesti esitettynä. Mustan maalin koostumus ja kiilto vaihtelevat eloisasti.

Liian erilaisten ratkaisujen ahtaminen yhteen maalaukseen voi sen sijaan olla liikaa. Pohjaltaan lähes neliö, suurehko Bounce on jaettu ikään kuin kahdeksaan keskenään tasalevyiseen pystysuoraan sektoriin, joiden rytmissä pinnan kuvioinnin väritys vaihtuu. Vaaleansininen, kuin tärpätillä ohueksi laveerattu tausta valumineen ei tasapainotu, muttei viritykään pinnan kuvioiden lilan, tummanvihreän ja lakkapunaiseen vivahtaviin vahvoihin sävyihin. Erilaisten rytmien toimiva yhteensovittaminen ei onnistu, vaan ne pikemminkin häiritsevät toisiaan – yksikään elementti ei dominoi. Vein melter sen sijaan onnistuu moninaisuudessa paremmin. Yhtenäinen, turkoosiin vivahtava tausta luo perustan, jolla levein siveltimenvedoin luonnehdittu kiemurteleva, itseensä sulkeutuva kuvio saavuttaa rytmiä ja muukin värimaailma tukee kokonaisuutta. Lisäksi kuviosta lähtee säteittäisiä, geometrisen tarkkarajaisesti maalattuja linjoja kohden maalauksen reunoja. Yleisesti teosten pinnanjakoa luonnehtii keskihakuinen, harkittu ja dynaaminen asettelu, joka virittää tilanteen aina uudelleen maalauksesta toiseen. Teoksia olisi voinut karsiakin, jolloin tiiviys loisi lisää ajallista jännitettä kokonaisuuteen.

Henni Alftanin maalausotteelle tunnusomaista on selkeä, viimekädessä geometrisiin rakenteisiin palautuva jokseenkin ankara tilanjako, joka luo lujan rungon vielä selvästi figuratiiviselle maalauskerronnalle. Pyrkimys abstrahointiin on kuitenkin vahva ja Alftan liikkuukin maalaamisen aktin sekä materiaalisuuden ja figuratiivisten motiivien välillä. Vaikuttaa, kuin maalauksen keinot olisi kuvakerronnan kannalta rajattu minimiin. Lost Highway luo liikkeen tuntua lähes yksinomaan siveltimenvetojen suunnan ja pinnanjaollisten ratkaisujen turvin. Illuusio lähestyvästä autosta öisellä valtatiellä on luotu mustasta taustasta kohoavalla kahdella vaaleankellertävällä, pyörivään liikkeeseen keskittyvällä alueella, sekä vaaleaan vihertävänharmaaseen vivahtavilla kentillä, joista häämöttää ikään kuin asvalttipinnan vaaleaa keskiviivaa. Katsomiskulmaa vaihtaessa harkiten toteutettuihin värikenttiin ilmaantuu liikevaikutelmaa luovien siveltimenvetojen ansiosta erityistä rytmiä ja hidastunutta eloisuutta.

Heini Alftang: Laying Down, Looking Up (2013)

Maalausten toteutus ja tunnelma nojaa pitkälti Alftanin omintakeiseen sivellintekniikkaan. Vedot ovat maneerinomaisesti suhteellisen pitkiä ja jäntevän joustavia. Vaikuttaa kuin olisi käytetty enimmäkseen pensselimäistä, raskaahkoa lattasivellintä, joka vastaa optimaalisesti öljymaalin aineelliseen vastukseen. Taitaa Alftan myös lyhyet vedot: Laying Down, Looking Up on jo melko abstrahoitua impressionismia valoa suodattavasta puun lehvästöstä oksistoineen. Keinot ovat niukat. Vaaleankellertävä valo jää taustalle ja oksisto on toteutettu niukoin, yksiselitteisen pitkin, mustin vedoin. Lehdet ovat vihreitä, kulmikkaan neliömäisiä, toistuvia, lyhyitä vetoja.

Alftan käsittelee orgaanisten lähtökohtien tarjoamia materiaalisuuden havaintoja jokseenkin epäaistillisesti. Sama pitkien, niukkojen, pintaa rakentavien siveltimenvetojen tekniikka riittää luonnehtimaan niin henkilökuvien hahmojen ihoa kuin hiuksiakin. Horror ja Comedienne kytkeytyvät elokuvatematiikkaan, joten hahmojen tietty epätodellisuus elottoman oloisine asetelmallisuuksineen ja syvien, pintamaisten varjojen peittoon jäävine silmättömine kasvoineen, voisikin olla perusteltu representaatioiden representaatioina. Kuitenkin vastaava sivellintekniikka orgaanisuuden kuvauksessa toistuu myös kaikessa pelkistyneisyydessään sinänsä kiehtovassa maalauksessa Fire, jossa talon ulkoseinään avautuvista mustista ikkuna-aukoista kohoavat pitkin ja jäntevin, oranssein ja keltaisin siveltimenvedoin luonnehditut liekit. Aiheen dramaattisuus kohtaa jokseenkin lakonisen toteutuksen.

Alftanin maalauskokonaisuuden perustunnelma on eräänlainen painostava pysähtyneisyys ja tarkkaileva viileys. Kerronta tuo mieleen amerikkalaisen realistimaalari Edward Hopperin modernin eristäytyneisyyden tulkinnat. Lähemmäksi surrealismia kuitenkin vie maalaus Ruins at Sunset (Romanticism), jossa muodoltaan geometriset kolmiulotteiset kappaleet makaavat myrkynvihreällä ruoholla kelmeänkellertävä taivas taustallaan. Näkymä muodostaa omalla tavallaan harmonisen tai ainoastaan sattumanvaraisen asetelman. Ovatko jäännökset rauta- vai sementtiromua – todellinen näkymä, vai pelkkä mielikuva? Vailla selityksiäkin teos on luettavissa arkkityyppisenä menetyksen ja ikävän allegoriana.

Heini Aho: Playing with the Dragon (2014)

Heini Aholle taas riittävät liike, valo ja valikoidut objektit. Niukoista aineksista rakennettujen teosten toteutus on viimeistelty. Ajan kokemusta ja elämää säätelevät fysiikan lainalaisuudet. Hiljaiset tilateokset sekä videokuva ottavat tilaa haltuun liikkeen ja läsnäolonsa voimin. Väistämättä käväisee mielessä kysymys Ahon suhteesta sisustussuunnitteluun ja arkkitehtuuriin. Nature cuts like a knife on MDF-levyistä huolellisesti rakennettu nurkkauksenomainen tila, jonka tuolille tuskin kannattaa istahtaa. Tuoli on nimittäin puoliksi upotettu seinän sisään ja tasaisin väliajoin kiihtyvän ja hiljenevän pyörivän tuulettimen siipien liikerata osuisi varmasti tuolilla istujaan. Vähemmän vihkiytyneille näyttelyseuralaisille voisi kerrankin vailla ironiaa julistaa sähkölaitteiden näyttelytilassa olevan täsmälleen sitä hienoa ja vaikeaa nykytaidetta. Nurkkausta valaisee kohdelamppu, joka sälekaihtimen lävitse raidoittaa tilaa.

Ahon teokset ovat kiehtovasti itseensä sulkeutuneita ja täydellisiä, mutta samalla vangitsevia. Ne levittäytyvät tilaan omilla ehdoillaan, hiljaisina, aavemaisen elollisina. Meditating on mistakes koostuu kattoon kiinnitetystä jalkalampusta, joka pyörii lakkaamatta akselinsa ympäri. Teollinen aurinko valaisee vuorotellen sähkövalolla objekteja ympärillään. Nuo objektit ovat MDF-levyistä ja peileistä rakennettuja, mahdollisesti sälekaihtimin varjostettuja pieniä nurkkauksia tai kaappeja sekä koostettuja, asetelmallisia pieniä esineitä. Nykyisin halpaketjuissa myytäviä levynkappaleita jokainen voi kantaa kotiinsa kasattavaksi ja korvata kyllästyttyään taas uusilla. Luovimpien ei tarvitse maksaakaan. Pohjustamattomalle MDF-levylle voi maalata liikkuvaa kuvaa. Video Playing with the Dragon näyttää lähes esimerkillisesti, mitä kaikkea epäkokoisilla levynkappaleilla ja kynttilöillä voi saada aikaiseksi. Tuli on useimmiten hallittavissa huolellisella käsittelyllä, vaikka liekeille otollisia kohteita olisi yllättävänkin lähellä. Jopa taidetta on näköjään uskallettu uhmata liekein. Ainakin videon projektiopinnan päälle on asetettu riviin kynttilöitä, joita on lattialla lojuvista kärventyneistä tulitikuista päätellen mahdollisesti poltettu näyttelytilassa – tai sitten tämäkin on vain teoskokonaisuuden täydellisyyden edellyttämää yksityiskohtaista lavastusta.

Ilari Hautamäki – In these forms I trust
Henni Alftan – Enlighten
Heini Aho – Playing with the Dragon
Forum Box 1.3. asti