Scroll To Top

MÄNTÄN ORJATAIDEVIIKOT JA ALISTAMISEN RAKENTEET

Teksti: Martta Tuomaala 14.10.2015
Kuvat: Kerttu Hakkarainen

Vuoden 2011 keväällä olin valmistumassa kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta. Työstäessäni yksinhuoltajuutta käsittelevää opinnäyteteostani kuulin Mäntän kuvataideviikkojen silloisen kuraattorin Otso Kantokorven nimenneen tulevan näyttelyn teemaksi ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”. Tarjosin teostani Kantokorvelle ja saatuani myöntävän vastauksen hihkuin onnesta – enhän ollut vielä edes valmistunut kuvataiteilijaksi. Sain silloiselta koulultani laitteiston. Installointiapuna toimi koulumme työmestari ja maalausapuna kuvataideopiskelija harjoittelijan statuksella. Sain edestakaiset autokyydit työmestarilta Mänttään, joten rahaa ei kulunut edes matkoihin. Ripustuksen aikana saimme ottaa isosta kattilasta linssikeittoa. Se oli ihan hyvää.

Tuolloin en ihmetellyt, ettei Mänttä kustantanut teokseni osalta mitään – opiskelijana pitäisi olla kiitollinen kun saa teoksensa esille. Samana vuonna kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen kirjoitti Helsingin Sanomissa taiteilijoiden ahdingosta otsikolla "Mäntän näyttely tehdään ruokapalkalla". Heinänen kuvaili kyseisenä vuonna 100 000 euron vuosibudjetilla toimivaa kesänäyttelyä perinteikkääksi ja arvostetuksi, jonka vuoksi taiteilijoiden on vaikea kieltäytyä kutsusta. Heinäsen teksti ei tuolloin vaikuttanut elämääni enkä jäänyt syvällisemmin pohtimaan aihetta.

Viime vuoden elokuussa sain epävirallisen kutsun XX Mäntän kuvataideviikoille, kun taiteilija Kalle Hamm otti minuun yhteyttä. Tuntui hyvältä. Olin edeltävänä keväänä valmistunut taiteen maisteriksi, joten opinnotkaan eivät painaneet. Kuraattorit Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger halusivat Siivoojan ääni -installaation (2014) osaksi näyttelyä. Toivoin saavani muutenkin edistää ja jatkaa saman projektin tuotantoa. Koin aikaisen yhteydenoton kuraattoreilta poikkeuksellisen hyvänä asiana. Aikaisemmin taiteilijat ovat saaneet kutsun Mänttään vasta vajaa vuosi ennen seuraavia Kuvataideviikkoja, hieman ennen tiedon virallista julkistamista, joka vaikeuttaa työkäytäntöjä ja tekee liki mahdottomaksi hakea rahoitusta näyttelyyn.

Tavoitteenani oli kasvattaa 16 siivoojan haastattelut sisältävää installaatiota 14 haastattelulla. Hain apurahaa teokseni laitteistokustannuksiin ja sen tuotantoon. Kuraattorit tukivat päätöstäni ja antoivat suosituksensa apurahahakemuksiini. Kuraattorit hakivat myös apurahaa useammille taiteilijoille ja teoksille kollektiivisessa hakemuksessa Koneen Säätiöltä. Päätin olla ottamatta osaa hakemukseen, koska teokseni tuotannon kustannukset olivat suuremmat kuin muille taiteilijoille yhteensä haettu summa. Koin, että ison tuotantotuen hakeminen yhden taiteilijan teokseen olisi voinut kaataa kollektiivisen hakemuksen kokonaisuudessaan. En onnistunut saamaan apurahoja tuotantoon itsenäisesti. Luovuin teoksen kasvatushaaveista ja hain vielä muutamista mahdollisista säätiöistä tukea installointiin. Osa apurahapäätöksistä ilmoitettiin vasta Mäntän taiteilijalistan julkaisun jälkeen. Pidin toivoa yllä, mutta maaliskuuhun mennessä ei yhdeltäkään taholta ollut tullut myöntävää tukipäätöstä.

Maaliskuussa oli tehtävä myös päätös näyttelyyn osallistumisesta. Tuolloin arvio teokseni pelkistä laitteistokustannuksista oli 9 500 euroa. Mänttä ei tullut kustannuksissa vastaan, mutta päätin siitä huolimatta osallistua näyttelyyn. Olin viimeisen neljän vuoden ajan työstänyt teosprojektiani yhden kuukauden työskentelyapurahan voimin ja ottanut myös henkilökohtaista lainaa. Siivoojan ääni -projektin ensimmäinen versio oli ollut esillä kaksi kertaa Helsingissä ja kerran Tampereella, mutta laajempi, 15-kanavainen installaatio sekä elokuvallinen teos oli ennen Mänttää ollut esillä vain yhdessä maksullisessa galleriassa Helsingissä. Ajattelin, että riski on vaivan arvoinen. Päätökseeni vaikutti myös kuraattorien työlleni valitsema esityspaikka, Mänttä-Vilppulan kaupungintalo. Projektini teemat koskettavat etenkin vähävaraisia, joten koko kesän ajan kestävä, kaikille avoin ja pääsymaksuton näyttely kuulosti erityisen hyvältä.

Halusin varmistaa kuraattoreilta ennen päätöstäni muutaman yksityiskohdan. Toivoin saavani paikalle ammattimaista installaation asennusapua, sillä aiemmasta kokemuksesta tiesin installoinnin kestävän kaksi päivää kahden asentajan voimin. Tämä oli kuraattorien mukaan itsestäänselvyys, sillä panostin teokseni rahoittamiseen suurella riskillä. Lisäksi toivoin, että saisin avajaispäivänä järjestää omat avajaiset kaupungintalolla ennen virallisia Pekilon avajaisia, jotta voisin kutsua paikalle teokseni sponsorit. Kuraattorit eivät nähneet tässäkään ongelmaa. Helmikuussa taitelijoille lähetetyn sopimuksen mukaisesti näyttely oli joka tapauksessa viikonloppuisin auki kymmenestä kuuteen.

"KYLLÄ ME OLLAAN AINA PIDETTY MEIDÄN TAITEILIJOISTA HUOLTA"

Tavoitteenani oli siis kerätä noin 10 000 euroa kolmessa kuukaudessa pääosin sponsorirahoina. Paikalle pystytettävä teoskokonaisuus vaati 15 näyttöä mediasoittimineen, 32 kuuloketta, riittävän äänentoiston ja projektorin. Pitävä varaus oli tehtävä nopeasti laitteistojen osalta koko kesälle, jotta tarvittava määrä kalustoa oli varmasti saatavilla edullisesti. Päätin siis ottaa riskin siitä, että epäonnistuttuani joutuisin ottamaan laitteiston velaksi. Työstin teostani samalla ymmärrettävämmäksi. Installaation monikieliset puheet oli tavoitteena kääntää kokonaisuudessaan suomeksi ja englanniksi tekstityksiä varten. Teoksessa on yhteensä 6,5 tuntia puhetta, josta noin puolet oli vielä kääntämättä englanniksi. Tein käännöksiä ystävien tuella ja ilman, yleensä öisin, kun rahoitukseen liittyviä tapaamisia ja puheluita ei voinut hoitaa. Työttömänä työnhakijana tein myös keikkahommia, joita omalta alaltani onnistuin haalimaan. Päivät kuluivat nopeasti. Aamusta noin kello neljään asti puheluita, tapaamisia, pätkätöitä ja teosesittelyjä mahdollisille sponsoreille. Illat, yöt ja viikonloput menivät käännöstöissä.

Olin yhteydessä Mäntän Kuvataideviikkoihin ensimmäisen kerran taiteilijoille lähetetyn näyttelysopimuksen tiimoilta. Sopimuksessa oli puutteita, enkä voinut sitä sellaisenaan allekirjoittaa. Sovimme, että lähetän muokatun sopimuksen sähköpostitse tarkistettavaksi ja tuon sen allekirjoitettuna tullessani Mänttään katsomaan näyttelytilaa. Kun lähetin sopimuksen tarkistettavaksi huhtikuussa, sain kuulla siihen tulevan muutoksia myös Mäntän puolelta näyttelyn aukioloaikojen osalta. Kaupungintalo olikin auki vain virka-aikoina, toisin kuin oli sovittu helmikuussa.

Olin järkyttynyt tehtyäni yli kuukauden töitä sponsoroinnin eteen. Olin puhunut avajaisista rahoituksesta päättäville tahoille ja pyytänyt muutamia henkilöitä jopa pitämään puheen avajaisissani. Soitin Mänttään viestin saatuani ja mainitsin, miten tärkeää tilaa on pitää auki etenkin avajaislauantaina. Pahin pelkoni oli, että joutuisin perumaan lupauksiani avajaisista sponsorointia harkitseville tahoille. Kerroin, että tavoitteenani oli myös järjestää seminaareja kaupungintalon tiloissa. Viikonloput ovat useimmiten paras vaihtoehto osallistujien kannalta. Minua rauhoiteltiin ja sain kuulla, että Kuvataideviikkojen puolesta kaupungintaloa yritetään järjestää avonaiseksi ainakin avajaisten osalta sekä silloin, kun olen itse paikalla vahtimassa tilaa. Kun aloimme puhua muista viikonlopuista, keskustelu muuttui vaivaantuneeksi. Sain kuulla, että instituution taholta yritetään saada kaupungilta edes ”joitain lukiolaisia harjoittelijoita” paikalle viikonloppuisin. Puhelun lopussa minua pyydettiin jättämään yhdessä neuvotellusta sopimuksesta aukioloajat avoimiksi. Kiitin nöyrästi, mutta asia alkoi myöhemmin vaivata. En käsittänyt, mitä minulta vaadittiin. Tuntui ikävältä, että jouduin anomaan niitä oikeuksia, jotka minulle oli jo aiemmin luvattu. Olin helmikuusta asti olettanut, että viikonlopun aukiolo oli jo järjestetty. Kaupungintalothan eivät useimmiten ole auki viikonloppuisin.

Puhelun jälkeen kysyin vielä sähköpostitse, oliko tarkoituksena todella jättää näyttelyni aukioloajat sopimuksessa avoimeksi. Kieltäydyin allekirjoittamasta sopimusta kaiken sponsorityöni jälkeen. Vastaukseksi sain tyynnyttelevän ja ymmärtäväisen viestin. Olin jo hieman paremmalla mielellä. Luetutin kuitenkin varmuudeksi sopimuksen lakimiehellä ja sain odotusteni mukaisen vastauksen. Mäntän oli pidettävä lupaukset, jotka olivat kirjallisina helmikuun sopimuksessa mainittu. Lähes kolmen kuukauden kestoisessa näyttelyssä viikonlopuista kertyy ajallisesti iso määrä näyttelyaikaa. Viikonloppujen arvo on lisäksi arkipäiviin verrattuna merkittävämpi, sillä ihmiset matkustavat usein juuri silloin näyttelykäynneille.

Saavuimme katsastamaan näyttelytiloja Mänttään isolla taiteilijaporukalla. Söimme Pekilossa samalla reseptillä tehtyä linssikeittoa, jota oli tarjottu minulle jo neljä vuotta aiemmin. Tunnelma ei tällä kertaa ollut enää yhtä hohdokas. Näyttelytiloja oltiin rakennettu kysymättä mielipidettä taiteilijoilta, eivätkä kaikki vaikuttaneet tyytyväisiltä. Myös budjetista meuhkattiin – Mäntän rahoitus ei ollut vielä tuolloinkaan täysin selvä. Mahat täynnä linssikeittoa lähdimme Pekilolta kaupungintalolle. Teokselleni valittu kaupungintalon Aula-Galleria näytti sopivan kokoiselta. Tilan ainoa selvä ongelma oli valkoiset S-kirjaimen muotoiset irtoseinärakenteet. Irtoseinät halkoivat aluetta eivätkä toimineet installaation idean kanssa. Lisäksi ne eivät olleet tarpeeksi kestäviä ottaen huomioon suurten televisioiden painon. Mäntän instituution puolesta sanottiin toisin. Minulle jankattiin, kuinka rakenteiden avulla installaatiosta saa hyvän ja näytettiin, kuinka voin pienten kiinnikkeiden avulla kiinnittää televisiot seiniin vaijereilla. Sain myös käsityksen, että joutuisin ripustamaan installaatiotani yksin, sillä minulle puhuttiin ripustuksesta käyttäen yksikköä useampaan otteeseen – "sinä kiinnität sitten nämä vaijerit tähän". Täsmensin vielä, etten voi ripustaa näyttelyä yksin. Tarvitsisin asentajat avukseni, kuten olin jo aiemmin ilmoittanut sekä kuraattoreille ja Kuvataideviikoille. Pyydettyäni varmistusta asentajille sain kuulla ”maiskuttelua” puheeni päälle. Lopulta minulle huudettiin päin kasvoja muiden taiteilijoiden läsnäollessa: "Siis, mitä tää nyt on? Kyllä me ollaan aina pidetty meidän taiteilijoista huolta!" Aukioloajat, avajaiset sekä rahoitus olivat epävarmoja ja sain lisäksi osakseni aggressiivisesta kohtelua pyytäessäni varmennusta asennusavulle. Voin fyysisesti pahoin. Tuntui siltä kuin olisin ollut kirpputorilla tinkimässä teokseni laadusta.

Matkan jälkeen näyttelyasentajien hankinnassa vitkuteltiin. Jouduin ottamaan yhteyttä kuraattoreihin, jotka lupasivat lisätä painetta Mäntän suuntaan aukioloaikojen ja installaatioavun selvittämiseksi. Oli ikävä vaivata kuraattoreita yksinkertaisissa käytännön asioissa. Lopulta, vähän yli kuukausi ennen avajaisia, sain kuraattorien kautta kuulla, että installointiapu oli tilattu ja että aukioloajoista oli myös alustavasti sovittu, mutta vielä tässä vaiheessa etsittiin sopivaa työvoimaa. Tämä ilmeisesti tarkoitti ilmaisia harjoittelijoita. Selkeitä vastauksia pantattiin loppuun asti eikä kunnon varmennusta aukioloajoista Kuvataideviikkojen puolesta koskaan tullut.

POMPUTUKSESTA SIMPUTUKSEN KAUTTA KAMPITUKSEEN

Jatkuva epävarmuus vei minulta voimia. Olin kerännyt suurimman osan tarvittavista rahoista, 8 000 euroa, isolla työllä. 2 000 euroa apurahoina ja loput sponsoritukena, joista pienimmät summat olivat 200 euron suuruisia. Samoihin aikoihin Mänttään kuratoitu ’Harrie Liveart’ - taiteilijaduo lähetti ryhmäsähköpostilla anonyymisti tehtävän kyselyn muille osallistuville taiteilijoille. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää taiteilijoiden toimeentuloa sekä henkilökohtaista rahallista panosta. Olisin halunnut täyttää kyselyn ja kertoa kokemuksistani. En koskaan tehnyt sitä, sillä en tiennyt millä tavoin tietoja käytettäisiin. Jos olisin merkannut kyselyyn rahoittavani teokseni ripustuskuluja 10 000 euron edestä, olisin ollut työni kautta tunnistettavissa. Pelkäsin, että näiden asioiden levittäminen ennen näyttelyn alkua olisi hankaloittanut omaa työskentelyäni Mäntässä vielä enemmän. Tunsin olevani täysin yksin.

Mäntän puolelta tuli toukokuun lopulla tiedote kaikille taiteilijoille. Tiedotteessa ilmoitettiin Pekilon virallisista avajaisista sekä siellä olevista performansseista. Ennen virallisia avajaisia taiteilijoita kehotettiin käymään vaikkapa Göstassa katsomassa taidetta. Kaupungintaloa ei mainittu, ei Taavetinsaarta eikä Mänttä-Vilppulan keskustaa, jossa oli myös muiden Mänttään kuratoitujen taiteilijoiden töitä. Minua ihmetytti, sillä Gösta ei edes liity Kuvataideviikkoihin. Tuolloin heräsi epäilys olisiko kaupungintalo auki avajaispäivänä. Lähetin asiasta viestiä järjestäjälle ja sain Mäntän suunnalta epämääräisen myöntävän vastauksen. Olin tässä vaiheessa jo kyllästynyt järjestäjän toimintatapoihin. Vastauksia sai aina ruinata kuin kerjuulla, eivätkä ne koskaan olleet täsmällisiä. Taiteilijoille oli ilmoitettu myös avajaisten bussikuljetuksesta, joka lähtisi aamulla Helsingistä Mänttään. Bussi kuljettaisi taitelijat avajaisista pois vielä samana iltana eli saapuminen Helsinkiin tapahtuisi kahden aikaan aamuyöllä, joka tarkoitti sitä, ettei Mäntän puolesta oltu järjestetty taiteilijoille yöpaikkaa avajaisten ajaksi. Kollegoideni närkästyneestä palautteesta johtuen sain rohkeutta ilmaista myös omaa tuohtumustani. Kutsuin taiteilijat avajaisiini kello neljäksi ja mainitsin olevani pettynyt siihen, ettei järjestäjä ollut niistä ilmoittanut.

Seuraavana päivänä saimme Kuvataideviikoilta anteeksipyynnön, jossa sanottiin, että yöpymispaikkoja pyrittiin hankkimaan niitä haluaville taiteilijoille. Avajaisbussikuljetusta kuvailtiin Mäntän traditioksi. Taiteilijat olivat olleet siihen aiemmin tyytyväisiä. Myös avajaisteni mainitsematta jättämistä pahoiteltiin kaikille taiteilijoille lähetetyssä viestissä. Kömmähdyksen todettiin johtuvan siitä, että toiveeni avajaisista oli tullut ”viime hetkellä”. Asia ei ollut näin. Olin puhunut avajaisista kuraattoreille jo silloin kun päätin hakea sponsorirahoitusta ja Kuvataideviikoille sen jälkeen kun sain kuulla, etteivät he olleet perillä oman seutunsa kaupungintalon aukioloajoista. Pikemminkin Mäntän järjestäjät olivat tulleet tutuiksi viime hetken epämääräisistä vastauksistaan.

Mahdollisten lisäongelmien välttämiseksi varmistin Kuvataideviikoilta vielä erikseen, sainko julkisesti tehdä omista avajaisistani avoimen kutsun. Sain vihdoin selkeän myöntävän vastauksen, mutta samalla selvityksen Mäntän käytännöistä. Minulle tehtiin selväksi, ettei Kaarina Kaikkosellakaan ollut viime vuonna kaupunkitilassa avajaisia. En jäänyt kyselemään, oliko myös Kaikkonen joutunut keräämään sponsorirahoitusta runsaita määriä viimeisinä kuukausina ennen näyttelyä. Olisi tuntunut järjettömältä olla järjestämättä avajaisia ja jättää kutsumatta teokseni rahoittajat kaupungintalolle juuri sinä päivänä, jolloin Mäntässä oli väenryntäys. Osa pienemmistä yhdistyksistä oli päättänyt tukea vähistä rahoistaan teostani sen aiheen tähden. Avajaiskutsu oli mielestäni tärkeä osoitus kiitollisuudesta. Mäntän toiminnassa ei nyt ollutkaan kyse ajan tai rahan puutteesta vaan vallankäytöstä. Halukkuuteni esitellä teosta avajaispäivänä ennen varsinaista tapahtumaa luulisi olevan ilmaista mainosta ja toivottua toimintaa tapahtuman järjestäjille. Kiitollisuuden sijaan minulle haluttiin osoittaa, etten ollut tarpeeksi arvokas vaatimaan Kuvataideviikkoja itseään hyödyttäviä toimenpiteitä.

Avajaisia edeltävänä viikkona lähdin Mänttään ripustusta varten. Olin tyytyväinen, sillä olin saanut taisteltua itselleni asentajat. Kollegoideni huolia kuunnellessa koin olevani erityisasemassa. Mänttään tullessani yöpaikkani ei ollut tiedossa, vaikka ripustuspäivistä oltiin sovittu etukäteen. Minulle ehdotettiin nukkumapaikaksi hevostallia, mutta jouduin kieltäytymään, sillä kärsin allergioista ja olin korkeassa kuumeessa. Asiaa selviteltiin pitkin päivää. Saimme ensimmäisen päivän ripustusurakan tehtyä iltakuuden aikoihin ja matkustimme Pekilolle saadaksemme tietoa yöpaikasta. Pekilo oli täynnä tyytymättömiä, hädissään työskenteleviä taiteilijoita. Kahdeksan aikoihin yöpymispaikka alkoi selvitä. Nukkumapaikka järjestyi kesähotellista eli tyhjillään olevista opiskelija-asunnoista. Tästäkin kannatti olla kiitollinen. Sain myöhemmin kuulla, että osa taiteilijoista oli nukkunut homeisissa, asumiskelvottomissa tiloissa ja saanut hengitysoireita työskentelyjaksonsa aikana.

Avajaisiin matkaavissa busseissa taiteilijat vaihtoivat kokemuksiaan. Kaikki, joiden kanssa ehdin keskustella olivat tyytymättömiä Mäntän toimintaan. Myös bussimatka sisälsi kommelluksia. Opas kuulutti avajaisteni alkavan jo kolmelta, vaikka ne oli virallisesti ilmoitettu alkaviksi neljältä. En ollut varma oliko tuolloin kaupungintalolla ketään avaamassa installaatiota, jonka päällekytkemiseen tarvittiin runsaasti aikaa. Bussissa alkoi puhelurumba. Sain selvitettyä, että kahden avajaisbussin oli myös tarkoitus kierrellä eri reittejä: toinen oli menossa Taavetinsaareen ja toinen kaupungintalolle. Soitin Kuvataideviikkojen tiedottajalle ja sain kuulla, että matkustajat saivat itse päättää missä haluaisivat pysähtyä. Busseja ei siis oltu järjestäjän puolesta ohjeistettu kulkemaan ohjelmiston mukaisesti. Usean puhelinsoiton jälkeen sain sovittua, että bussit tulevat kaupungintalolle vasta neljältä. Avajaiset kaupungintalolla sujuivat hyvin. Niiden jälkeen siirryimme pääkallopaikalle eli Pekiloon. Monelta jäivät puheet kuulematta, sillä niistä ei oltu sen kummemmin infottu. Avajaisista siirryimme illanviettopaikkaan koululle juhlimaan. Pienet tölkkijuomat maksoivat neljä euroa. Ruokajonossa odotimme kertakäyttölautaset kädessä linssikeittoa.

MÄNTÄN JÄLKEINEN HÄPEÄ

XX Mäntän kuvataideviikot oli ikävin kokemus näyttelyhistoriassani siitäkin huolimatta, että kuraattorit toimivat erittäin asiallisesti toiveitani kunnioittaen ja auttoivat ongelmissa. Tunsin olevani järjestäjille ongelma installaationi fyysisen laajuuden vuoksi, vaikka olin itse mukana kustannuksissa – sain kerättyä teostani varten 9 000 euroa sponsori- ja apurahoina. Loput 1 500 euroa maksoin omasta pussistani.

Olen keskustellut useiden taiteilijoiden kanssa kokemuksistani ja kertonut myös halustani julkaista aiheesta kirjoituksen [1]. Kannustavan palautteen lisäksi olen saanut kuulla osallistuneilta taiteilijoilta myös Mäntän instituutiota sääliviä ja puolustavia kannanottoja. Esille on nostettu mm. Mäntän pieni henkilökunta, joka paiskii töitä aamusta yöhön sekä toiminnanjohtaja, joka joutuu siivoamaan vessoja ja keittämään keitot olennaisten asioiden sijaan. Eikö tämän pitäisi kertoa siitä, että tapahtuman ennakkosuunnittelu on laiminlyöty eikä työtä ole jaettu toimivalla tavalla? Kuvataideviikkojen taiteilijoita ja teoksia koskevat perusasiat tulisi hoitaa ammattimaisesti. Taiteilijat paiskivat yhtälailla töitä aamusta iltaan ja kantavat taiteestaan lisäksi huomattavan taloudellisen riskin.

Tämän vuoden näyttelykatalogin julkaisemiseen liittyvät kommellukset kuvastavat myös hyvin organisaation arvovalintoja ja ammattitaidottomuutta, sekä mahdollisesti myös tarkoituksenhakuista sensuuria. Mäntän kuraattorit olivat toivoneet, ettei katalogia tänä vuonna painettaisi, sillä ne tuottavat tappiota alhaisen kysynnän vuoksi. Sen sijaan oli tarkoitus panostaa verkkokatalogiin. Painokustannuksiin uppoavia varoja toivottiin käytettäväksi taiteilijoiden laitteistokuluihin ja materiaalikustannuksiin. Mänttä päätti kuitenkin painattaa katalogin, sillä joillekin asiakkaille tämä oli ollut aina tärkeää. Lisäksi katalogi painettiin ennen kuin sitä oltiin tarkastutettu kirjoittajilla. Katalogista puuttui taiteilijoilta tilattuja tekstejä, eikä puutteita selitelty, vaikka asiasta kyseltiin. Ensimmäisessä painoerässä oli lisäksi niin paljon asiavirheitä, että se jouduttiin painamaan uudestaan. Uuteen versioon myös sisällytettiin alun perin puuttuneet kirjoitukset. Kuvataideviikot maksoi siis tuplakustannukset tappiota tuottavasta tuotteesta.

Teoksiani on ollut esillä Mäntässä kahteen otteeseen, eikä kummallakaan kerralla Kuvataiteen ystävät ole vaivautuneet esittäytymään näyttelyyn valituille taiteilijoille. He ovat ilmeisesti taiteen eikä taiteilijoiden ystäviä. Kuvataideviikot ottaa 35% provision teosmyynneistä ja keräävät noin 100 000 euron edestä lipputuloja vuosittain. Taiteilijat ovat kuulleet sanottavan instituution taholta, etteivät he oikeastaan tee voittoa, sillä Kuvataiteen ystävät lyhentävät pankkilainaansa saamillaan provisioilla ja lipputuloilla ostamastaan entisestä rehutehtaasta eli Pekilosta. Toisin sanoen hallitus kerää varallisuutta taiteilijoiden ja taidetyöntekijöiden ilmaistyöllä. Mitä tapahtuu, kun viimeinen erä on maksettu? Ostetaanko lisää kiinteistöjä? Vähintään 10 000 ihmistä käy kesän aikana Mäntässä katsomassa taidetta. Kuvataideviikot tuottavat huomattavaa rahallista hyötyä Mänttä-Vilppulan kaupungille turistien tuoman ostovoiman kautta. Miten on mahdollista, että itse sisällön tuottavat kuvataitelijat eivät saa edes nimellistä korvausta potista? Kuvataideviikkojen raha-asioista ei keskustella avoimesti, joka kuvastaa hyvin organisaatiota – mikään ei ole läpinäkyvää.

Mäntän tilanteesta keskusteltaessa monet taiteilijat ovat painottaneet, että rakenteet ovat samanlaiset lähes kaikissa isoissa instituutioissa, josta Mänttä on vain yksi esimerkki. Tämän kaltaisella argumentoinnilla perustellaan Kuvataideviikkojen toimintaa. On myös perusteltu Mäntän olevan yksi niistä harvoista suuren yleisön suosiota nauttivista näyttelyinstituutioista, joissa taiteilijat voivat ”esteettömästi esittää teoksiaan” kuraattorien valitsemina. Olen kuullut Mäntässä koetun kärsimyksen glorifiointia – jokaisen taiteilijan pitäisi ikään kuin ”armeijan tapaan” kokea se kerran ymmärtääkseen alaa paremmin. Mäntän ruodinnassa on myös nostettu esiin se, kuinka taiteilijat ovat itsekin olleet mukana pelikentällä ja tehneet kollegoidensa kustannuksella instituution ja kuraattorien kanssa sopimuksia saadakseen erityisoikeuksia. Tietyllä tavalla tämä on totta. Minäkin sain ruikuttamalla asentajat installaatiooni kysymättä muilta taiteilijoilta lupaa. Kyseessä on tyypillinen prekaarialan ”hajoita ja hallitse” -ongelma, jossa taiteilijat ovat ajettu ahdinkoon ja laitettu taistelemaan toisiaan vastaan välttämättömistä tarpeista. Jos Mänttä pelaisi avoimin kortein näitä yksittäisiä ”diilejä” ei oltaisi ruvettu koskaan edes neuvottelemaan.

Taiteilijoilla ei ole kattavaa edunvalvontaa, vaikka taiteilijaseuran jäsenenä on toki mahdollista olla yhteydessä lakimieheen ja kysyä oikeuksistaan. Ongelma piilee kuitenkin siinä, ettei alalla ole selkeitä käytäntöjä eikä varsinkaan taiteilijoita ja heidän työtään kunnioittavia toimintatapoja. Ei ole työsuhdetta, josta irtisanoutua. Tätä kirjoittaessa olen tullut miettineeksi, leimataanko minut nyt ”hankalaksi”? Pilaanko mahdollisuuteni uusiin yhteistyökuvioihin aukomalla päätäni? Sen jälkeen herää kysymys, ”mitä tällainen elämä oikein on”? Pelkäänkö nyt, ettei minua enää huolita tekemään ilmaiseksi työtä taiteilijoiden työn arvoa väheksyville instituutioille? Tuntuu, että ainoa keino tällaisessa tilanteessa on nostaa näitä kysymyksiä julkisesti esiin keskusteltavaksi ja toivoa kollegoilta tukea.

Edellä mainitut asiat kuvaavatkin hyvin taidealaa, jossa itseriisto on keskeisessä roolissa: maksulliset galleriat, taiteilijaseura kiittämässä vähävaraisilta leikkaavaa hallitusta ja taiteilijat, jotka ilmaisten seinien perässä puolustavat orjuuttajiaan. Olin itsekin valmis ottamaan velkaa maksukyvyttömänä vain saadakseni teokseni esille. Hävettää.

Martta Tuomaala on erityisesti liikkuvaan kuvaan perehtynyt monialainen taiteilija ja taiteen maisteri.

[1] Kiitän Jenna Jauhiaista ja Julius Valvetta tekstin editoimisesta ja avusta sen loppuun saattamisessa.

Lue myös taiteilijoiden kirje Mäntän kuvataiteen ystäville sekä Mäntän vastine. Mustekalan kooste keskustelun taustoista on täällä.