Scroll To Top

Media Burn – 70-luvun videotaide ja mediakriittinen taide tänään

Teksti ja kuvat: Irmeli Hautamäki 10.12.2016

Ant Farm: Media Burn (1975)

Viime aikoina varsinkin Yhdysvalloissa on tullut mieleen yhä useammin että media pitäisi polttaa ja hävittää. 1970-luvun kriittiset taiteilijat todella panivat toimeksi ja näyttivät, mitä he ajattelivat silloisesta valtamediasta, televisiosta. Sanfranciscolainen taiteilijaryhmä Ant Farm tuli tunnetuksi videoteoksesta nimeltä Media Burn. Valtavaksi pyramidiksi koottu televisioröykkiö sytytettiin palamaan, minkä jälkeen kasa räjähti pirstaleiksi urheiluauton syöksyessä sen läpi.

Video oli 1970-luvun kriittistä mediataidetta: se ironisoi television asemaa amerikkalaisessa kulttuurissa ja poliittisessa vallankäytössä. Televisio on välineenä autoratiivinen ja immersiivinen, se ei anna tilaa vuorovaikutukselle. Jo television alkuajoilta, eli alkaen 1960–70-luvuilta, poliittinen vaikuttaminen on tunkeutunut ennen näkemättömällä tavalla ihmisten yksityiselle alueelle, suoraan olohuoneisiin.

Televisiotekniikka oli alun perin ja on yhä hyvin kallista ja hankalaa käsitellä, eikä televisiolle ollut aluksi haastajaa. Vasta videokamera antoi taiteilijoille ja muille vastakulttuurin edustajille välineen poliittiseen ja kulttuuriseen kritiikkiin, joka oli samalla mediakritiikkiä.

Ant Farm: Media Burn (1975)

Monet 1970-luvun videoteokset kritisoivat massamedian kieltä samalla kun ne käyttivät sitä hyväkseen. Media Burn -teoksesta tehtiin tyypillinen mediatapahtuma, johon suurieleisesti saapui myös ’presidentti’. Astuen puhujakorokkeelle presidentti kehotti aidon tuntuisella arvokkuudella amerikkalaisia hävittämään yhden televisiovastaanottimen päivässä. Puheen lomassa presidentti kysyi hurraavalta yleisöltä, eikö heitäkin haluta välillä potkaista saappaansa televisioruudun läpi? – ”My fellow Americans, don’t you want to kick your booth through the TV screen?” Puheen loputtua astronauteiksi pukeutuneet miehet hyppäsivät panssaroituun urheiluautoon ja syöksyivät kansallishymnin soidessa kohti vallan ja alistamisen symbolia, televisioista koottua pyramidia.

Media Burn -filmin kerronta oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokasta: filmi toisti TV:n omia kerrontakeinoja parodioiden niitä kieli poskella. Vaikka filmin kuvakieli oli maskuliinisen uhoavaa, sisältyi filmiin myös TV:n sukupuolirooleja kyseenalaistava elementti. Filmissä haastateltiin naispuolista ’asiantuntijaa’, joka tulkitsi tapahtuman merkityksen katsojille.

Media Burn -filmi vaikuttaisi tänään ehkä naiivin hulvattomalta muistolta 70-luvulta, ellei Yhdysvaltain presidentiksi olisi juuri valittu TV-persoona Donald Trumpia. Viimeaikaiset tapahtumat politiikassa osoittavat, ettei massamedian toimintatapa ole juuri muuttunut 50 vuodessa. Vaikka poliitikot käyttävät nykyisin yhä enemmän sosiaalista mediaa, TV ei ole menettänyt otettaan. TV-kuvan läsnäolo ihmisten yksityisessä elämässä on yhä vahva. TV persoonan kuvalla olohuoneiden nurkkauksissa on messiaanista voimaa. [1] Vaikka poliitikko kuinka twiittaisi, sillä ei ole merkitystä, ellei hän hallitse TV-esiintymistä.

Ant Farm: Media Burn (1975)

Media Burn panee tietysti kysymään, mitä mediakritiikki voi olla taiteessa tänään digitaalisen median aikakaudella. Digitaalinen tekniikka ja sille luodut alustat antavat tietysti mahdollisuuden kopioida ja levittää tehokkaasti kriittistä videotaidetta. Ne antavat mahdollisuuden kopioida ja levittää kaikkia maailman taideteoksia. Teosten esityspaikkana älypuhelin on kuitenkin surkea. Kritiikin syntyminen tarvitsee kriittisen yhteisön ja tilan.

Lähteet:

Media Burn (1975) -videoelokuva sisältyi Berkeleyn yliopiston taidemuseon ja elokuva-arkiston (BAMPFA) syksyn 2016 ohjelmistoon. Videofilmi on esillä myös taidemuseon käsitetaidetta esittelevässä näyttelyssä Mind over Matter.

[1] Irmeli Hautamäki: ”Uusi media – emansipaation ja determinismin välillä” (2003).

http://web.archive.org/web/20071022081425/http://hautamaki.kaapeli.fi/ar...