Scroll To Top

Tartu pensseliin - lahjakkuusvisailu ranskalaisittain



Teksti: Hannu Väisänen

Televisiostudio: juontaja katsoo yhdeksi mytyksi kasautuneita kilpailijoita, jotka kauhun sekaisesti halailevat toisiaan ja odottavat viimeistä tuomiota. Juontaja ilmoittaa, että kaksi saa kohta pakata laukkunsa ja poistua. Ja hymyilee, kikattaa niin kuin juontajien kuuluu. Kamera ottaa lähikuvia hikoilevista kilpailijoista. Voimakas, jännitystä korostava äänitehoste kestää ja kestää. Hirttolavalle juokseminen on kenties helpompaa kuin odottaa mitä tämä raati on mieltä.

Ensimmäisenä lähtee Jean-Luc, ilmoittaa juontaja. Off-stage ääni kertoo, ettei Jean-Luc todellakaan täyttänyt odotuksia. Hän ei kehittynyt kolmen karsintajakson aikana juuri ollenkaan. Hänen kuvansa Eiffelin tornista oli alkeellinen. Hänen asetelmansa oli väreiltään kirkuva. Jean-Luc yrittää puolustautua. Hän olisi tehnyt hienon maiseman seuraavalla kerralla. Mutta seuraavaa kertaa ei tule. Toinen lähtijä on Marianne. Hänkään ei vakuuttanut tuomaristoa. Hänen hempeytensä, hänen pakonomainen tapansa käyttää pastellisävyjä ei hellytä. Myös hän putoaa pois. Jäljelle jäävät halailevat vetelästi noita kahta tuomittua. Kaikki tietävät, ettei heillä ole tulevaisuutta, ei tässä ohjelmassa, eikä muuallakaan. Kyynelet silmissä, maalaushaalarit lattiaa laahaten eliminoidut poistuvat studiosta.

Mistä oikein on kyse? On kyse Ranskan TV kakkosen äskettäin aloittamasta, keskinkertaisen suosion saaneesta kisailusta nimeltä ”A vos pinceaux”, vapaasti suomennettuna ”Tartu pensseliin”. Kisassa kilpaillaan siitä, kuka on kaikkein lahjakkain amatööritaiteilija. Jokainen ohjelman osio panee nämä lahjakkuudesta kilpailevat toteuttamaan jonkin kuvataiteen lajin – asetelman, katukuvan, maiseman, muotokuvan – kameran seuratessa hyvin tarkkaan heidän työskentelyään. Aikaa jokaiselle toteutukselle on noin tunti. Jokaisella on edessään samankokoinen kangas, samat maalausvälineet, samat ehdot. Ohjelma on suurilta osin suora, minkä on tarkoitus lisätä katastrofin mahdollisuutta. Sillä mitä muuta katsoja odottaa kuin katastrofia suorassa lähetyksessä?

Tällainen ohjelmaformaatti on toki tuttu jo muualta. On ”Tanssii tähtien kanssa”, on ”X-Factor”, ”Talent” ja monia muita. Näiden visailujen määrä kasvaa rajua vauhtia, eikä niitä pääse pakoon vaikka menisi Vietnamiin tai Surinamiin. Jokaisessa maassa, Suomessakin, on tämän lajityypin kopioita jo useampia. Taidemaalauskisailuja ei kenties vielä ole mutta nekin ovat tulossa, siitä olen varma.

Kun tuollaista ohjelmaformaattia katsoo, tulee kysyneeksi itseltään, onko todellakin tarkoitus kannustaa aloittelijaa vai rakentaa ohjelma julkisen nolaamisen pohjalle. En väitä etteikö maalaaminen ja muu kuvataiteellinen suoritus voisi olla ohjelman pohjana, vaikka puhelinäänestyksineen se vaikuttaa ammattilaisen näkökulmasta järkyttävältä. Joku raatihan valitsee niitäkin, jotka pyrkivät taidekouluihin. Kilpailu on kovaa jo ennen kuvataiteen korkeakouluja ja vähintään yhtä kovaa niiden jälkeen. Mutta ajatus, että joku tuollaisen ohjelmaformaatin tuotantosarja voisi nostaa esiin uuden neron, kauhistuttaa. Vuodessa on tarkoitus synnyttää neljä uutta kuvataiteen neroa. Ja haudata parikymmentä nolattua. Tositeeveen hylkäämien lahjakkuuksien itsemurhaluvut ovat karua luettavaa.

Ohjelma on vain hieman muunneltu laina BBC :n omasta lahjakkuusohjelmasta ”Big painting contest ”. Jokaisen tuotantojakson alussa valitaan kymmenen kilpailijaa, ties minkälaisilla perusteilla. Osallistujat edustavat kaikkia ikäryhmiä. Tässä kattauksessa ikähaarukka on seitsemäntoista ja kuudenkymmenenseitsemän väliltä. Joukossa on lukiolainen, eläkeläinen, psykologi, poliisi, jopa ohukaismestari. Koska kyseessä on julkinen valtion kanava, on toteutettava kiintiöperiaatetta niin etnisyyden, sukupuolen kuin iän suhteen. Ei ole yllätys, että BBC onnistui myymään formaattinsa Ranskaan ja tietojeni mukaan myös Ruotsiin, missä visaihanuus on saanut nimen ”Konstnärsdrömmen”.

Hehkeän juontajan lisäksi kilpailijoiden seassa sukkuloi kaksi asiantuntijaa. Kumma kyllä nämä ”asiantuntijat” eivät ole julkisuudesta tuttuja niin kuin yleensä tämäntapaisissa ohjelmissa. Toinen heistä opettaa jossain Pariisin taideteollisuusopistossa ja toinen on peräti taidekriitikko. Vaikka olen haeskellut tietoa, missä mediassa kyseinen taidekriitikko kritisoi, en ole löytänyt. Mutta sehän ei ole oleellista. Kun hänen nimensä alla sykkii sana ”taidekriitikko”, ei kukaan voi olla niin mäntti ettei ymmärtäisi hänen tuomionsa vakavuutta.

Taidekriitikko ja taideopettaja ovat ohjelmassa myös eräänlaisia sparraajia. Heillä molemmilla on suojattinsa, joita he yrittävät kiihottaa ja trimmata hyvin näyttävästi. Formaatin mukaan noiden kahden trimmaajan kuuluu olla taiteen asioista eri mieltä. Sekin on olevinaan tapa luoda jännitystä, jottei katsoja vain livahda jääkaapilleen. Kriitikko ja opettaja ovat ohjelman vakavikkoja. Heidän vastakohdakseen on värvätty monista viihdevisoista tuttu runsasmuotoinen, sanavalmis ja häikäilemätön tähti Marianne James. Yleisöä huvittaakseen Marianne keikuttaa itseään ja sanoo esimerkiksi:
”Mutta Charles, miksi sinä punastelet tuolla tavoin? Olet joukon seniori, elät mustavalkotelkkarin aikoja mutta tämä on väritelkkari, etkö tiedä? Olkoon, minä pidän sinusta ihan tavattomasti, senkin tammihiiri!” Ja punastelija nyökyttää ja sanoo, kuten hänen kuuluukin sanoa: ”Olen tavattoman imarreltu, että saan olla kisassa mukana. Ja hyväksyn tietysti tuomionne.”

Jostain syystä ohjelma, joka esittelee maalaustaiteen uusia lupauksia viihteen muodossa, ei pure. Katsojaluvut eivät juuri huimaa. Kun ”Tartu pensseliin”  ilmaantui ruutuihin ensimmäisen kerran viime vuoden marraskuussa, sitä katsoi noin miljoona silmäparia. Seuraavalla kerralla katsojia oli vain vajaat 500 000. Tuo luku Ranskassa on vähintäänkin nolo. Se pakottaa miettimään miksi kuvataidekisa vetää huonommin kuin laulu, tanssi ja muut lahjat. Onko ohjelma vain huonosti tehty? Vai onko niin että kuvataide ei jostain syystä onnistu sysäämään liikkeelle tarvittavaa jännitystä tai edes tarvittavaa nolausta?

Maalaustaide sinänsä kiinnostaa, se tiedetään. Jonot museoiden edustalla todistavat jotakin ja myös se, että yhä useampi nuori valitsee unelmakseen jonkin kuvataiteen ammatin. Mutta kuvataiteen sunnuntaimaalarit eivät pysty TV-studiossa samaan kuin liekkien läpi loikkivat tivolitaiteilijat, steppaajat, lapsikokit, laulajista puhumattakaan. Jännitystä, noloutta, äänestysintoa ei näytä syntyvän kun on kyse kilpamaalaamisesta suorassa lähetyksessä. Onko se suorastaan koettava kuvataiteen eduksi?

Koska kyseessä on suora TV-lähetys, kaiken luomisen on tapahduttava sutjakkaasti. Kun Marianne James on puhaltanut pilliinsä, kaikkien on juostava maalaustelineittensä ääreen, aloitettava kauhistuttava aherrus ja annettava kameran kuvata heitä kaikista mahdollisista kuvakulmista, näytettävä heidän hikoilunsa. Kohta kaikki on loppu. Tuotokset kannetaan tuomariston eteen. Taas yksi pudotetaan:
- Eihän mikään tietenkään estä sinua jatkamasta maalaustaiteen parissa, vaikka et täällä onnistunutkaan, sanoo Marianne ja halaa näyttävästi pudotettua, kikattaa, tarttuu harrastelijan pensseliin ja maalaa tälle vielä viikset. Studioyleisö antaa raikuvat aplodit.

Kollektiiviseen ilmaisuvarastoomme on pesiytynyt sanapari ”arkipäivän fasismi”. Tartu pensseliin -ohjelma näyttää millaista jälkeä syntyy kun arkipäivän fasismi yhtyy kulttuuriviihteen kanssa.