Scroll To Top

Sivuaskel-festivaalin esitykset elottoman ja elävän raunioissa

Teksti: Milka Luhtaniemi
Kuvat: Paul McGee / Hanne Nijhuis

Uuden tanssin keskus Zodiakilla järjestettävä tanssi- ja esitystaiteen festivaali Sivuaskel kokoaa vuosittain ohjelmistoonsa useita kansainvälisiä esityksiä viikon mittaisen festivaalin ajaksi. Tämän vuoden ohjelmistossa korostui muun muassa tila- ja installaatiotaiteeseen viittaavat teokset, joista kaksi pääsin näkemään. Käsittelen seuraavaksi Julian Weberin esitystä Constructing ruins sekä Roberto Sobarzon teosta A P N E A, ja arvioin esityksissä näkyneitä aiheita kuten perspektiivin merkitystä katsomiskokemuksessa, materiaalin käyttöä kokemuksen kuvauksessa sekä elollisen ja elottoman suhdetta. Käyn läpi veistotaiteen ja esitystaiteen yhtenevyyksiä, ja inhimillisen kokemuksen esityksellistämisen tapoja.

Esitys tuotannollisella aikakaudella

Saksalaisen koreografi-tanssija-veistäjän Julian Weberin teos Constructing ruins yhdistää installaatiotaiteen, performanssin ja tanssin. Esityksen alussa kaksi tennisvaatteisiin ja korkeisiin puisiin kenkiin puettua esiintyjää (Annegret Schalke ja Ivo Serra) marssii ympäri tilaa levitellen käsiään ja hymyillen kuin risteilyemännät toistaen lauseita: ”yleisö tulee tilaan” ja ”subjekti tulee tilaan”. Samanaikaisesti kolmas esiintyjä, Weber itse, makaa lattialla hienoisesti sätkien mustassa asussa moottoripyöräkypärä päässä. Esitystila on simultaanisti osissaan liikkuva, elävä tilataideteos, jossa on lattialla pitkiä alumiiniputkia sekä muutamia klassiseen taiteeseen viittaavia isoja maalauksia. Esitys tekee jo alussa katsojista subjekteja ja määrittää samalla kaiken esityksessä nähtävän objekteiksi, niin ihmiset kuin esineetkin.

Julian Weber, Constructing ruins. Kuva: Paul McGee

Esityksessä puhuttu kieli puhuu havainnosta ja kuvan asetelmallisuudesta. Esityksen alussa esiintyjä sanoo ”subjekti astuu tilaan” ja seuraavaksi ”odotus astuu tilaan”. Esitystaiteen kokija on aina positiossa, jossa hän odottaa esitykseltä jotain. Kuten mikä tahansa taide, myös esitystaide toimii tuotannon mekanismien sisällä. Weber on työskennellyt aiemmin englantilaisen esitystaiteilijan ja liikkuvia ihmisveistoksia tehneen Tino Sehgalin kanssa ja Sehgal on esittänyt, että taiteen tehtävä perustuu tuotantoon, levitykseen ja töiden myyntiin, jolloin tuotanto korostaa aina materiaalin muokkautumista ja käyttöä itsessään arvokkaana asiana. Materiaalin muokkaus uuden tuottamisen funktiona esimerkiksi esittävän taiteen kontekstissa onkin erityisen keskeinen seikka. Esitystilanne vaatii useiden elementtien (materiaalisten, kielellisten, ruumiillisten) muutosta ja ennen kaikkea tietoista muokkaamista, jotta esityksen voisi ylipäänsä sanoa muodostuvan. Instituutiot tekevät esitystaiteesta julkista ja rahalla ostettavaa taidetta (kuten mikä tahansa taide), jatkaen tätä tuotannon linjaa.

Tuotannon logiikalla tehty taide ei silti väistämättä tarkoita, että taide olisi vähemmän pyyteetöntä, tai taiteilija vähemmän vilpitön näkemyksineen. Se tarkoittaa sitä, että myös ihmistä voi tarkastella esityskontekstissa esineen tai materiaalin tavoin. Esiintyvän ihmisen pelkistäminen materiaaliksi, joka esityksen sisällä muuttuu muodoksi, tekee Weberin esityksestä suunnattoman kiinnostavaa katsottavaa. Esiintyjät liikkuvat jatkuvasti ympäri tilaa, jolloin esitystä on mahdollista katsella kuin 3D:nä liikkuvaa kuvaa, jossa sen osa-alueet asettuvat toisiinsa nähden jatkuvasti uusiin suhteisiin. Valkoasuisten esiintyjien tapa liikkua tekee heistä tietyllä tavalla kehollisia veistoksia, koska liikkeet toistuvat samanlaisina, ja mustassa moottoripyöräkypärässä nykivästi liikkuva Weber toistaa omaa liikettään jokseenkin kuin stop motion -efektin kautta. Hänen liikkeensä spastisuus tuottaa kiinnostavan dynaamisen vastaparin hallitusti liikkuville valkoasuisille esiintyjille.

Veistoksellinen ihmisruumis kestollisessa tilanteessa

Tilassa vapaasti liikkuvat ihmiset ja näiden joukkoa hajaannuttavat esiintyjät saavat katsojan yhtenään katsomaan uusia kohteita. Teos ei määrää katsomisen suuntaa tai -tapaa saati suhdetta, vaan tilanne on määriteltävä itse. Charles Baudelairen kuuluisassa esseessä ”Miksi veistostaide on ikävystyttävää” (Pourquoi la sculpture est ennuyeuse, 1846) hän nimittää veistoksen yhtä brutaaliksi ja positivistiseksi kuin luontokin, mutta samaan aikaan määritelmällisesti epämääräiseksi.

”Se näyttää liian monia puolia kerrallaan. Katsoja, joka kiertelee hahmon ympärillä, voi valita satoja erilaisia perspektiivejä, paitsi sen juuri sen oikean.”

Vastaavasti Baudelaire vertaa veistosta maalaukseen:

”Maalauksessa on vain yksi perspektiivi, se on poissulkeva ja despoottinen, ja kuvataiteilija hallitsee ilmaisua paljon vahvemmin.”

Constructing ruins -teoksen veistokselliset ja liikkuvat hahmot eivät baudelairelaisittain ole siis minkään totaalisen yhden perspektiivin kautta nähtävillä, vaan jatkuvassa eksyttävässä liikkeessä keskenään. Eräässä vaiheessa, kun esiintyjät pyytävät yleisöä ottamaan kuvia kännykällään, tilanne tuntuu suorastaan banaalilta, sillä nykykatsojan kännykällä ottama kuva jäykistää liikkuvan tilanteen ja sen monet puolet jälleen yhteen katsomiseen tapaan. Onko katsominen näin helppoa?

Saksalainen valistuksen ajan runoilija Gotthold Ephraim Lessing kuvaa tunnetussa Laokoon-esseessään (1853), kuinka veistos taidemuotona kuvaa ruumista tilassa, jolloin myös tietty ajallisuus on erityisen merkitsevä tekijä.

”Kaikki kehot sijaitsevat ei pelkästään tilassa, vaan myös ajassa. Niillä on kestonsa, ja niiden kesto voi joka hetki näyttäytyä eri tavalla ja olla yhteydessä eri asioihin. Jokainen näistä hetkellisistä näyttäytymistä ja kytköksistä on edeltävien asioiden vaikutusta ja voi olla syy seuraaviin tapahtumiin.”
(oma suomennos, Laokoon: oder über die Grenzen der Malerei und Poesie).

Siten esitetyissä ruumiissa on tietynlainen muutospotentiaali, joka johtaa Lessingin esseessään mainitsemaan ”kammottavaan silmänräpäykseen" (der furchtbare Augenblick). Se on tietynlainen kohokohta, jossa esimerkiksi veistoksella on tilallis-ajallisen potentiaalinsa kautta metamorfoosinomainen vaikutus, jossa eloton materiaali näyttäytyy elävänä.

Elävyyden ja elottomuuden teemat ovat myös Construcing ruins -teoksen olennaista tematiikkaa. Nimi viittaa ajatukseen, jonka mukaan kuvaus ei kykene pitämään kuvattua kohdetta hengissä saati tuomaan sitä henkiin. Esityksen puheessa mainitaan, miten maalaus on paradoksaalisesti valokuvausta elävämpi taidemuoto, koska valokuva jähmettää kohteen kuvaushetkeen eli katsomisen hetkellä jo menneeseen hetkeen. Teos ehdottaa, että jokainen representatiivinen taidemuoto työskentelee siten siis jossain määrin raunioiden, jo tuhotun materiaalin parissa. Tällainen taidenäkemys vertautuu kiinnostavasti Baudelairen ajatuksiin veistotaiteen mahdottomuudesta totaaliseen perspektiiviin ja Lessingin ajatukseen yhden silmäräpäyksen kestävästä elävyydestä. Elävän ja elottoman teemat ovatkin taidediskurssin ikuisia aiheita, ja Weberin teos tuo salonkipöytäkeskusteluun uuden esityksellisen havainnon.

Julian Weber, Constructing ruins. Kuva: Paul McGee

Esityksen visuaalisesti vaikuttavimpia tilanteita ovat hetket, joissa esitys käy omaa koheesiotaan vastaan. Viileä, etäännytetty asetemallisuus ja abstrahoiva älyllisyys keskeytyy ravisuttavina hetkinä, joina Weber yrittää koota maasta nipun alumiinitankoja, mutta joutuukin käsittelemänsä materiaalin ylivoimaisuuden takia pudottamaan jokaisen putken erikseen. Ei-inhimillisten ja inhimillisten materiaalien vastakkaisuus ja dialogi ovat jatkuvassa yhteisvaikutuksessa keskenään, ja tuhon ja yhtenäisyyden teemat limittyvät koko ajan eri tavoin.

Toisena hetkenä, aivan esityksen lopussa, Weber nostaa kovasti ponnistellen ilmaan roikkumaan valtavaa maalausta, joka on esityksen alussa ollut maassa. Tilanteen äkillisenä keskeytyksenä, ja miltei mielenosoitusmaisena vastalauseen eleenä, mies irrottaa otteen köydestä ja ampaisee suoraan maalausta päin jääden päälleen kaatuvan teoksen sisään. Tilanne on nerokas, koska se pysäyttää sekä tekemisen että katsomisen tilanteen kuin protestina. Vimeo-linkissä nähtävä aiempi esitystaltiointi samasta esityksestä näyttää, että joissakin esityksissä esimerkiksi tässä nähdyt alumiiniputket ovat olleet vieläkin monipuolisemmassa käytössä ja niistä on tehty rakennustelineiden tapaisia rakennelmia. Taltioinnissa Weber liikkuu samalla nytkähtelevällä tavalla ja joutuu ikään kuin vahingossa tankorakennelman sisään romahduttaen sen yksi tanko kerrallaan. Tällaista ajatuksen eheyttä, konstruoimisen ja dekonstruoimisen peliä, ei usein Suomessa pääse näkemään.

Rodrigo Sobarzon totinen hengittämisen kuvaus

Sivuaskeleen viimeisinä päivinä esitetty A P N E A on chileläisen esitystaiteilija-koreografin Roberto Sobarzon esitys hengittämisestä ja sen keskeytymisestä. Suhteellisen laaja aihe on otettu haltuun hieman yllättävästi materiaalien ja äänen kautta. Tekijä kertoo käsiohjelmassa teoksen äänimaailman kuvastavan hengityksen kokemusta. Esityksen alussa Sobarzo käyttää suhteellisen pitkän ajan haudaten kaiutinta maahan, eli lapioiden vähä vähältä multaa voimakkaan basson värisyttämän kaiuttimen päälle, jolloin ääni vähitellen tukahtuu. Toiminta tapahtuu hitaasti, jopa jossain määrin ikävystyttäen yleisöä. Saatuaan kaiuttimen haudattua Sobarzo menee tilan poikki viritetyn paksun muoviverhon luo ja alkaa koskea sitä: ensin hienovaraisesti kämmenellä, jolloin muovi vetäytyy kuin yhden hengenvedon tapaisena, ja myöhemmin, koko ajan nopeammin kaksin käsin, uimarimaisin elein, saaden muovin värähtelemään ja liikkumaan näyttävästi aaltoillen.

Rodrigo Sobarzo, A P N E A. Kuva: Hanne Nijhuis

A P N E A onkin siten monotonista väsyttämisen ja loppuun kuluttamisen liikettä. Lopussa pimennettyä tilaa halkoo horisontaalisti sivulta sivulle ulottuva sininen valokeila, jonka keskellä Sobarzo kävelee kantaen selässään tuuletinta. Alan miettiä hengittämistä muuna kuin keuhkojen toimintona, vaikkapa ilmavirtana, tunteena tai rytminä. Kevyt, hädin tuskin tuntuva hengitys, urheilusuorituksen aikana kiihtynyt hengitys ja vaikkapa paniikkikohtauksen aikana tapahtuva hengitys ovat kaikki eri tavoin kuvattuna tässä. A P N E A on esityksellinen tapa tuoda yksityinen kokemus materiaalien käytön ja kuvallisuuden kautta näkyväksi.

Esityksessä leimallista on tiettyjen kohtien äärimmäisen pitkä kesto ja suoritteiden näyttäminen loppuun asti. Festivaalien ohjelmistossa tämä on poikkeuksellinen valinta, koska varsinaista ihmisen suorittamaa liikettä tässä on vain kohdassa, jossa Sobarzo kauhoo molemmin käsin muoviverhoon muotoja. Teoksessa muutokset tapahtuvat pikemminkin muoviverhossa, joka reagoi pienimpäänkin liikkeeseen. Ihminen on teoksen sisällä oikeastaan vain tekijä, joka synnyttää staattisiin materiaaleihin niiden liikkeen.

Rodrigo Sobarzo, A P N E A. Kuva: Hanne Nijhuis

Teos on siten totisen pelkistynyt materiaalitutkimus, jossa pysytellään tiiviisti aiheen parissa. Tietyssä mielessä Sobarzon A P N E A on kaikkea muuta kuin Weberin monitahokkaana pyörivä Constructing ruins, sillä A P N E A totalisoi perspektiivin yhteen kuvaan, eli takaa päin valaistuun muoviverhoon ja sitä liikuttavaan ihmiseen. Aiheen ja sen muodon tarkkaan mietitty koheesio tekevät teoksesta selkeän. Muoviverhon käyttö tuo mieleen toisen jokseenkin samaa tyyliä edustaneen esityksen, eli Zodiakilla aiemmin syksyllä nähdyn Wauhaus-kollektiivin Flashdancen. Esitys pureutui muovisen pressun alla tanssivien tanssijoiden kautta pimeyden teemaan, ja pysytteli sen ytimessä koko kestonsa ajan.

Minimalistinen esitystaide onnistuu perinpohjaisen pelkistämisen kautta pureutumaan universaaleihin teemoihin, joissa olennaista on muodon, materiaalin käytön, dynamiikan ja esityksen kasvun tarkastelu. Flashdancen tapaista hengästyttävän immersiivistä otetta ei A P N E A:ssa kuitenkaan ole, ja jään pohtimaan, olisiko syy mahdollisesti horisontaalissa keskeisperspektiiviä dogmaattisesti hyödyntäneessä näyttämökuvassa, jossa silmä ja ajatus eivät löydä itselleen mitään uutta, ja kyllästyvät ennen pitkää. Baudelaire nimittäisi tätä taiteilijan harjoittamaksi totaaliseksi kontrolliksi, mutta voi olla, että nykypäivän katsojan tapa vaatii juurikin perspektiivien muutosta, vaihtelua ja liikettä.

Sivuaskel-festivaali, 6-12.2.2017.

A P N E A
Konsepti ja esitys: Rodrigo Sobarzo
Valosuunnittelu: Jan Fedinger
Tuotanto: Veem House for Performance

Constructing ruins - a guided tour
Koreografia ja tanssi: Julian Weber
Esitys: Annegret Schalke, Ivo Serra
Yhteistyössä: workspacebrussels

Viitteet:

Baudelaire, Charles: Pourquoi la sculpture est ennuyeuse, 1846 viitattu tutkielmassa Baudelaire's Critique on Sculpture, Cusmariu, Arnold, The Journal of Aesthetic Education 2015 https://muse.jhu.edu/article/589356/summary

Lessing, Gotthold Ephraim: Laokoon: oder die Grenzen der Malerei und Poesie, Werke, Kunstheoretische und kunsthistorische Schriften, München 1974 viitattu Hanthelmann, Dorothea: How To Do Things With Art, 2010

Julian Weber, videotaltiointi Constructing Ruins -esityksestä Vimeossa https://vimeo.com/137632092

Language: 
finnish