Scroll To Top

Jallua* ja Jaiksfukin-vichyä

Tuomas Tiainen, 8.9.2017



Sitä lapsuuteni Suomea, jossa sarjakuvalehdillä oli merkitystä, ei enää ole. Aku Ankka voi 228 050 kappaleen levikillään (2014) kansakuntamme pienuuteen nähden vielä hyvin, vaikka Akkarinkin levikkitrendi noudattaakin alan yleistä laskevaa käyrää. Mutta Disney-imperiumin tuotteet sikseen ja lehtipisteisiin.

En nimittäin usko, että nykynuori viettää sekuntiakaan aikaa automarkettien ja ketjukioskien lehtipisteillä norkoillen. Ja miksi viettäisikään, kun kädessä on portti mittaamattomien tieto- ja viihderesurssien äärelle. Silloin, kun kesät olivat kuumia ja paidat maalitolppina, lehtipiste avasi luvuttomia ovia. Ja saavuttamattomia, viikkoraha riitti miten kuten yhteen irtonumeroon viikossa. Mutta tämä on tietenkin ummehtunutta nostalgiaa, jollainen pitäisi kieltää.

Sarjakuvalehtien parissa kasvaneena alistun kohtaloon hammasta purren mutta hyväksyvästi. Kehitystä ei voi eikä aina pidäkään muuttaa, ja on ainoastaan terveellistä, ettei ikäännyttyään oikein käsitä nuorempien mieltymyksiä. Voisin kirjoittaa sivukaupalla paperinhajuisia muistelmia, mutta kenties Mustanaamio-lehden (1966–2007), Kalman (1990–1992), Haamujengin (1988–1990), Action Forcen (1988–1995) tai Transformersin (1987–1991) käsittelyyn pitää varata jokin toinen foorumi. Huomatkaa muuten edellisestä listauksesta sen poikkeus, Mustanaamio, joka sinnitteli vuoteen 2007 asti. Levikki ennen Vaeltavan aaveen armokuolemaa oli 3 000.

Lehtipistesarjakuva on lähestulkoon kuollut joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Keskimääräistä parempien supersankarielokuvien ja Suomen vankan Marvel-fanikunnan mahdollistama Spiderman-lehti ilmestyy vielä, samoin Tex Willer useammassa formaatissa. Kioskimangaa saa useampaa nimikettä, mutta mangaa ei lasketa, koska se on sedästä outoa ja pelottavaa.

Liki kadonneet vanhanaikaiset sarjakuvalehdet yrittävät nyt uudemman kerran, syvällä marginaalissa. Vaikuttaa nimittäin siltä, ettei kaikkien itseään tärkeinä pitävien sarjakuvantekijöiden tavoite enää ole julkaista kovakantisia sarjakuvaromaaneja, joissa on sitä paitsi vuosien työ. Havaittavissa on pyrkimyksiä sitouttamiseen, jatkuvuuteen ja välittömyyteen.

Sarjakuvanlukija maininnee heti Matti Hagelbergin Läskimooseksen, mikä oikein onkin. Janne Vanhanen on käsitellyt Läskimooses-lehteä Mustekalan artikkelissaan, joten en nyt tässä referoi tämän riemastuttavan teoksen vaiheita. Todettakoon kuitenkin, että seitsemän kertaa vuodessa ilmestyvä eepos on edennyt jo 36. numeroon ja tuottanut yhden spin-offinkin, Tappavat kädet -lehden. Lappeenrantalaisen Leo Kuikan kirjoittamaa ja piirtämää lehteä on ilmestynyt kolme numeroa, neljäs julkaistaan loppuvuodesta.

Koska näinkin hyvän tuotteen levikki on valitettavan onneton, on suunnattava katse rahanjakajiin. Jokin aika sitten apurahanhakupiirit kohisivat Koneen säätiön Rohkeita avauksia -hausta. Moni pohti, millainen olisi vuonna 2017 niin rohkea taidehanke, että mainittu arvovaltainen taho myöntäisi sille mittavan avustuksen. Ratsastusretki Eurooppaan? Kansalaissodan naiskohtaloihin liittyvä historiaselostus? Jotain muuta, mitä? Moni yrittikin, vain jäädäkseen rannalle. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että sarjakuvataiteilija ja avantgarde-muusikko Roope Eronen sai ehdotuksensa läpi. Siksi meidän on ollut tänä rohkeana vuonna ilo nauttia Erosen piirtämästä Jaiksfukin-sarjakuvalehdestä.

Sarjakuvapariskunta Roope Erosen ja Amanda Vähämäen Petomies-pienkustantamon julkaisema Jaiksfukin ei ehkä ole hissiyhtiön sponsoroimista rohkeista avauksista se rohkein, mutta eittämättä hauskin ja yllätyksellisin. Lehden nimikkohahmo on pieni ja fiksukin ankka, joka ilmaantuu Erosen perheen hoiviin. Omalaatuista kieltä puhuva toimelias lintu saa aikaan monenlaisia kommelluksia, joista hurjimmat ulottuvat meidän maailmaamme.

Jaiksfukin on samalla tavalla osallistava kuin Läskimooses. Nuoruudessani saattoi aktiivinen lukija hyvinkin saada piirustuksiaan, kysymyksiään tai kirjeenvaihtoilmoituksensa sarjakuvalehden palstalle. Vuonna 2017 mahdollisuus vaikuttaa lehden sisältöön on huomattavasti monipuolisempi ja suurempi, ja itse asiassa täysin olennaista. Lukijakunnalle esitetään pyyntö: antakaa syötteitä niin tehdään lehteä yhdessä! Tietoisuus tekijän ja lukijakunnan muodostamasta pienestä ja tiiviistä yhteisöstä on väkevä ja alati läsnä. Silmäniskuja vaihdetaan jatkuvasti.

Jaiksfukin on joka suuntaan venyvä improvisoitu kokonaistaideteos. Eronen koettelee sarjakuvalehtiformaatin ja painotekniikan rajoja raikkaasti pelleillen. Lukijaa riemastuttaa, kun tämä huomaa olleensa itse se neuvokas henkilö, joka soitti Linnanmäelle apua. Välillä lehden sivut on käännetty peilin avulla luettaviksi, ja erääseen numeroon sai onnekas lukija valita painovärit. Moni sai tarinansa Mukavia muistoja -liitteeseen. Yksi onnekas voitti kesäksi kokonaisen korillisen Jaiksfukin-vichyä.

Niin, vichyä. Satuin tapaamaan Erosen viime lauantaina Helsingin sarjakuvafestivaalien aikaan Sarjakuvantekijäin Sikariklubilla – tähän suljettuun kerhoon liittyäkseen tarvitsee hyvämaineinen piirtäjä huomionarvoisen uran lisäksi kolmen jäsenen suosituksen – ja tiedustelin minkämerkkistä vichyä pulloissa on. ”Jaiksfukin-vichyä”, Eronen vastasi tyypillinen hymynkare suupielessään. Aukaisin jo suuni inttääkseni minkämerkkisestä kuplavedestä oikeasti on kyse, siis ihan oikeasti.

Ohikiitävän fiksuuden hetken vaikutuksesta kuitenkin vaikenin, ja ostin toisen kappaleen Jaiksfukin-värityskirjaa. Tilaajana olin saanut värityskirjan postitse viime viikolla, mutta kunnon keräilijänä haluan tietenkin laittaa sen hyllyyn mint-kuntoisena. Toisen kappaleen voi alistaa värityskirjan luonnolliseen elämään eli synnynnäisaktiivisen nelivuotiaan käsiin. Sitä paitsi mukana tulee tarroja.

Metatason vitsailua, painotekniikan koettelua, nimikoitua virvoitusjuomaa, värityskirja... Mitä kaikkea Eronen vielä keksiikään! Pohdimme kysymystä lauantaiehtoona klubille kokoontuneiden piirtäjien kanssa. Jaloviinalla täytettyä sherrylasia kädessään hieman liian kauan lämmitellyt tamperelainen kollega Musturi, kunnon mies, ajattelihe varmaankin vahingossa ääneen: ”Mitähän sitten tapahtuu, kun Roopelta loppuvat ideat?”

Meitä kauhistutti; ajatushan on kerta kaikkiaan hirveä. Sillä silloin, kun Roope Eroselta loppuvat ideat, kulkevat junat ajallaan myös Italiassa, ja maailman voi sanoa tulleen valmiiksi. Jos jotain tiedämme, niin sen, ettei sellainen tiedä meille mitään hyvää.

Minä sanoin: ”Eivät ne lopu.”


Lähteet

Levikkihaku. http://mediaauditfinland.fi/levikit/tilastot/levikkitrendihaku/ Haettu 6.9.2017
Vanhanen, Janne. ”Alussa oli Läskimooses”. http://www.mustekala.info/node/37358 Haettu 6.9.2017

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.