Scroll To Top

The Square -elokuva on satiiri taidemaailman naiiviudesta

Irmeli Hautamäki 30.11.2017

Ruben Östlundin taidemaailmaa käsitelevä elokuva The Square herätti ensi-iltansa jälkeen jonkin verran huomiota sosiaalisessa mediassa. Jotkut taiteilijat pitivät sitä kohtuuttomana, toiset taas oivallisena. Eräs, jolla on 30 vuoden kokemus taidemaailmasta, ilmoitti, ettei aio mennä sitä katsomaan. Eräs taideinstituution edustaja taas väitti, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä nykytaiteen, vaan enemmänkin nykyelämän kohtaamattomuuden kanssa.

Omasta mielestäni taidemaailma ei ollut elokuvassa pelkkä kulissi; elokuva oli terävä satiiri nimenomaan taidemaailmasta. Elokuva perustuu Östlundin ja tuottaja Kalle Bomanin kokemuksiin Värnamossa esillä olleesta installaatiosta, joka toimi esikuvana elokuvan neliöteokselle. [1] Elokuvassa on paljon muitakin autenttisia viittauksia taidemaailmaan ja taitelijoihin, mikä antaa täyden syyn tarkastella sitä lähemmin.

Satiiri ei ole huumoria; se on naurua joka alkaa sen jälkeen, kun kyyneleet ovat loppuneet. Satiiri on harvinainen ilmiö, vaikka sitä tarvittaisiin paljon enemmän nykyisin. Hyvä satiiri kääntyy yhteiskuntakritiikiksi. The Square -elokuvan satiirisuus on sitä, että kaikki henkilöt nähdään naurettavassa valossa, niin johtajat, virkamiehet, median edustajat kuin kodittomat ja kerjäläisetkin.

Seuraavassa keskityn elokuvan henkilöiden sijasta asioihin, joita satirisoidaan. Terävää elokuvassa on huomio nykytaiteen teorian ja käytännön erosta. Pääosassa oleva museon tähtikuraattori Christian jää kiinni heti alkumetreillä siitä, ettei hän osaa selittää museon sivustolta löytyvää teoreettista tekstiä toimittajalle.

Tekstissä puhutaan hämärin sanakääntein paikan ja ei-paikan, tilan ja ei-tilan välisestä suhteesta. Christian turvautuu readymade-höpinään: kysymys on siitä, muuttuuko toimittajan käsilaukku taiteeksi, jos se asetetaan esille museoon. Selityksen kuultuaan toimittaja on äimänä, mutta ei esitä vastaväitteitä, koska selityksen on antanut arvovaltainen taideinstituution edustaja.

Elokuvan keskeisenä sisältönä on museon uusi näyttely ja siihen liittyvä The Square -niminen teos, jota museo puuhaa julkiselle paikalle. Käsitteellinen teos perustuu ajatukseen kaikkien tasavertaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista. Periaate on kirjattu laattaan, joka on asetettu maahan rajatun neliön reunalle. Jokaisella, joka astuu neliön sisään, on siis yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. ”Neliö on luottamuksen ja huolenpidon turvapaikka.”

Teos, jolla on siis esikuva Värnamossa, on käsitteellinen ja poliittinen tavalla, joka on tyypillistä nykytaiteelle. Ongelmana on vain, ettei teoksessa ole mitään fyysistä ominaisuutta, joka tukisi sen sanomaa. Katsojan oletetaan vain uskovan tekstiin: astut neliön sisään ja hups, kaikilla on leikisti yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet; astut neliöstä pois, hups ja leikki loppuu siihen. Katsojana olet osallistunut johonkin poliittisesti tärkeään tai sinut on osallistettu siihen.

Kuraattori esittelee The Square -teoksen kutsuvieraille hieman anteeksipyydellen. Hän myöntää, että se on naiivi ja utopistinen, mutta hän itse haluaa todella uskoa siihen täydestä sydämestään. Ja ennen kaikkea on upeaa, että juuri tämä kuuluisan taidesosiologin teos on saatu hankittua museon kokoelmiin, kiitos mesenaatin anteliaisuuden.

The Square -teos edustaa tänä päivänä aika yleistä käsitteellistä taidetta, jonka ylevä tai abstrakti tarkoitus pyhittää teoksen minimaalisen tai mitäänsanomattoman muodon. Lukuisat nykytaideteokset toimivat kuten The Square: niissä on teksti, johon sanoma on kirjattu, katsojan pitää vain lukea ja ymmärtää se.

Lukevalle ja aikaansa seuraavalle ihmiselle tällainen taide on kuitenkin puuduttavaa. Käsitteellinen taide on liian yksioikoista pitäessään teoksia pelkästään poliittisten tai filosofisten väitteiden areenana. Tällainen taide on usein tavattoman naiivia, se aliarvioi ihmisten älykkyyttä samalla kun se aliarvioi taidetta itseään.

Pingotetun käsitteellisyyden vastakohtana elokuva paljastaa taidemaailman taustalla piilevän aistillisuuden. Sitä edustaa videoteos gorillamaisesta alkuihmisestä Olegista, jolla myös on todellinen esikuva taiteessa. Oleg on fantasia kaiken kaatavasta maskuliinisesta alkuvoimasta, villistä ruumiillisuudesta. Oleg esittää kutsuvierasgaalassa performanssin, jota museon johtokunnan viileääkin viileämpi puheenjohtaja pitää ”jännittävänä”. Elokuvassa kestää sietämättömän kauan ennen kuin kutsuvieraiden maskuliiniset vaistot todella heräävät ja he lähtevät suojelemaan gorillan ahdistamaa naista.

Elokuva tekee hyviä huomioita myös median ja nykytaiteen suhteesta. Museo on itse kykenemätön tiedottamaan merkityksettömästä neliöstä, joten apuun kutsutaan mediakonsultit. Konsultit toteavat, että näyttelyn kanssa eivät kilpaile huomiosta muut taidelaitokset vaan terroristit, luonnonkatastrofit, pakolaiset ja muut vastaavat. Siksi konsultit tekevät The Square -teoksesta poliittisesti raflaavan mainosvideon, jossa kantaväestöön kuuluva kerjäläislapsi räjäytetään fiktiivisesti tuon paljon puhutun neliön sisällä.

Tämäkään ei ole kaukaa haettua nykytaiteessa. On tavallista, että taiteilijat ottavat mediassa jo valmiiksi huomiota herättäneen tapahtuman ja muuntavat sen teokseksi. Näin teki pari vuotta sitten Ai WeiWei, joka valokuvautti itsensä Välimerellä hukkuneen pakolaispojan kuvaa hyväksi käyttäen. Taiteilija siis approprioi kohua ja sääliä herättänyttä kuvaa, mistä Sini Mononen kirjoitti Mustekalassa. [2] Myös Jani Leinonen on käyttänyt samaa tekniikkaa sieppaamalla kerjäläisiltä näiden kirjoittamia avunpyyntökylttejä ja asettamalla ne kultakehyksissä Kiasman seinälle. Pyrkimys ajankohtaisuuteen ja poliittisuuteen ajaa nykytaiteen käyttämään hyväkseen ihmisten tai muun luomakunnan hätää. Pahimmillaan ahdinko tuotteistetaan taideinstituution siunauksella.

The Square -elokuva on sijoitettu nykypäivän vauraaseen Ruotsiin, mutta se voisi olla mistä tahansa pohjoiseurooppalaisesta suurkaupungista. Taidemaailmaan lukeutuvien ihmisten, ainakin sen johtajan, ylellinen ja huoleton elämä on ristiriidassa kodittomien ja kerjäläisten kanssa. Christian ajelee teslalla, eikä hänellä ole käteistä annettavaksi kerjäläisille, mitä hän aina kohteliaasti pyytää anteeksi. Elokuvan maailma on kahtiajakautunut: kun toiset pitävät ylellisiä juhlia, toiset kerjäävät tai varastelevat elääkseen.

The Square -elokuva yrittää sovittaa tätä ristiriitaa yhdenveroisuutta julistavan käsitteellisen, täysin sisällyksettömän teoksen avulla. Taideteos tai taidenäyttely ei onnistu tässä. Sovitus tulee vihdoin kuraattorin pitämässä puheessa. Kuraattori tunnistaa elokuvan lopussa yhteiskuntaa jakavat ennakkoluulot ja toteaa, että on toimittava yhdessä niitä vastaan. Loppuratkaisuun sisältyy myös, ettei hän enää toimi kuraattorina.

The Square -elokuvan traileri on katsottavissa YouTubessa

Lähteet

[1] The Square -elokuva
[2] Sini Mononen: Miksi Ai Wei Wei epäonnistui?

Language: 
finnish