Scroll To Top

Sisäisen auringon nälkä

Teksti: Kari Yli-Annala
Kuvat: Rakkautta&Anarkiaa



__________________________


Claire Denis: Aurinko sisälläni (Un beau soleil intérieur, 2017)
Roland Barthes: Rakastuneen kielellä (alunp. Fragments d´un discours amoureux, 1977, suom. Tarja Roinila, Nemo, 2004)

__________________________

“Epäselvää rap-musiikkia” tekevän Draama-Helmen eli Helmi Kajasteen musiikkivideossa Kukkuu (2015, musiikki: Miikka Sipilä) näkymätön voima vetää laulajan kehoa auringonvalossa maan pintaa pitkin. Musiikkivideon loppua kohden näkymä hämärtyy auringon laskiessa kun kohtaamisen intensiteetti ja luonne muuttuu. Ajattelin videota nähtyäni Claire Denisin ohjaajalleen epätyypillisen dialogipainotteisen pitkän kertovan fiktion Aurinko sisälläni. Elokuvan tekemisprosessi lähti liikkeelle tuottaja Olivier Delboscin ideasta antologiaelokuvasta, joka perustuisi Roland Barthesin kirjaan Rakastuneen kielellä. Antologiaelokuvan sijaan lopputulos oli Barthesin kirjasta inspiroitunut elokuva, johon Denis kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä kirjailija, dramaturgi Christine Angotin kanssa.

Elokuvassa Juliette Binoche esittää eronnutta kuvataiteilija Isabellea, joka etsii toiveikkaana rakastettua sekä aikaisemmin tuntemistaan että tapaamistaan uusista miehistä. Barthes on verrannut rakastuneisuuden suhdetta kieleen argonauttien laivaan, jonka jokainen osa on korvattu toisella pitkän matkan aikana, mutta annettu, ilmaistu ja toistettu nimi säilyy samana. Niin Barthesin kuin Denis/Angotinkin universumissa kommunikointi epäonnistuu usein. Elokuvassa Isabelle huokaa syvään pitkän treffi-illan jälkeen tutulle näyttelijälle (Nicolas Duvauchelle) heidän vihdoin päädyttyään fyysiseen keskinäiseen syleilyyn, kuinka onnellinen hän onkaan kun “enää ei tarvitse puhua…” Isabellen ihmeellisenä pitämän yhteisen yön jälkeen näyttelijä toteaa kuitenkin, ettei oman elämäntilanteensa vuoksi kykene heittäytymään uuteen suhteeseen. Toisaalta kumpikin tietää, ettei tarkoitusperistään epävarma voi aina tarkoittaa sitä mitä sanoo, ja he sanovat kiertoteitse toisilleen myös sen. Komiikka syntyy siitä, että keskustelun kuluessa kummankin esittämät mielipiteet toisen pitäisi kuitenkin ymmärtää ei-ehdottomiksi.





Elokuvan eri episodit ja kohtaamiset uivat toinen toisissaan ja toisiinsa, rakastumisen ja rakastetun kaipuun ohjaamina. Rakastuneisuus välittyy niin ruumiin kaipuuna kuin ylipersoonallisena, abstraktina voimana – kuitenkin aina ehdottoman yksityisenä kokemuksena, joka kutsuu puoleensa myös kömpelyyksiä ja koomisia piirteitä sekä epäjohdonmukaisia, järjettömiä tekoja. Isabelle on elokuvan ehdoton keskipiste. Isabellea on verrattu naispuoliseen Don Juaniin mutta Denis haluaa verrata päähenkilöään mieluummin hedonistisempaan Giacomo Casanovaan tai italialaisen sarjakuvataiteilijan Guido Crepaxin seksuaalisen halun tabuista ja syyllisyydentunnoista vapautuneisiin “tummahiuksisiin naisiin”: mykän elokuvan tähdeltä Louise Brooksilta piirteensä saaneeseen Valentinaan tai maailmankirjallisuudesta lähtökohdan surrealistisille fantasioilleen saavaan Biancaan.

Crepax pilkkoo sarjakuviensa eroottiset tarinat erikokoisten kuvaruutujen sommitelmiin eräänlaiseksi kerronnalliseksi kubismiksi, jossa hienoin hiusviivoin kuvatut puitteet, figuurit, kuvioinnit ja niiden yksityiskohdat muodostavat rytmisen mosaiikin. Barthes kuljettaa omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuvien etäännytettyjen fragmenttiensa mukana maailmankirjallisuuden, filosofian ja psykologian viittauksia esimerkiksi Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä (1744) psykoanalyysin “siirtymäobjektin” käsitteen 1950-luvulla kehittäneen psykoanalyytikko Donald Woods Winnicottin kirjaan Playing and reality (1971). Kirjan rakenne on eihierarkinen, aakkosjärjestykseen perustuva. Denisin elokuvaa katsoessa ei kuitenkaan tarvitse tietää mitään näistä kirjallisista viitteistä. Filosofi Jean-Luc Nancya seuraten: Denis adoptoi, ei adaptoi.

Denis ei ole ensimmäistä kertaa “filosofia kyydissä”. Elokuvan L’Intrus (2004) eräs lähtökohta oli Nancyn Tunkeilija (1999), kirjoitus omakohtaisesti koetusta sydämensiirrosta. L’Intrus kertoi Michel Suborin esittämän 68-vuotiaan miehen sydämensiirtoa varten tehdystä matkasta eri mantereiden kautta aikaisempaan kotiinsa Tahitiin. Hänen tarkoituksensa on löytää itselleen uusi sydän ja etsiä käsiinsä aikaisempaan elämään kuulunut oma poika. Denis liitti elokuvaan myös Suborin vuonna 1965 näyttelemän ja Paul Gégauffin ohjaaman elokuvan Le Reflux kuvia, joiden kautta näyttelijän nuorempi minä kytkeytyi uudempaan elokuvaan. Adaptaation sijaan Nancy kutsuu Denisin elokuvaa “adoptioksi” teoksestaan, viitaten “tunkeilijan” vapaaehtoiseen ja vieraanvaraiseen kutsumiseen taiteen tekemisen perheyhteyteen.

Denisin ohjaamassa lyhytelokuvassa Vers Nancy (2002) Nancy keskustelee junassa slovenialaissyntyisen opiskelijansa, tutkija Ana Samardzijan kanssa muukalaisuudesta. Väliin on leikattu kuvia vaunuhytin ulkopuolella käytävällä seisoskelevasta mustasta näyttelijästä Alex Descasista, Denisin elokuvien vakiokasvosta. Asettelu muistuttaa Jean-Luc Godardin Kiinattaren (La Chinoise, 1967) vastaavaan junaosastoon sijoittuvaa kohtausta, jossa kiinalaista diplomaattia salamurhaamaan menossa oleva Veronique (Anne Wiazemsky) keskustelee itseään esittävän filosofi ja poliittinen aktivisti Francis Jeansonin kanssa väkivaltaisen vallankumouksellisen toiminnan oikeutuksesta. Godard käytti kohtauksessa korvanappimikrofonia päästäkseen itsekin kysymään spontaaneja kysymyksiä Jeansonilta. Nancyn ja Samardzijan keskustelu käsittelee puolestaan eurooppalaisittain ajankohtaista asiaa, vieraanvaraisuutta ja muukalaisuutta. Keskeisiä teemoja ovat huoli erilaisuuden hyväksymisestä ja identiteetissään jähmettyneen yhteisön “yllättämisen” merkityksestä. Elokuvan lopussa seisoskellut Descas avaa oven, tulee sisään ja istuu vaunuosaston penkille kysyen: “Pitkäkö matka vielä?”





Aurinko Sisälläni -elokuvaan linkittyy vastaavalla tavalla Denisin ja Angotin aikaisempi yhteistyö, Le Fresnoyn elokuvakoulun tuotantona valmistunut fiktiivinen lyhytelokuva Voilà l’enchaînement (2014). Pariskunnan (Descas ja Norah Krief) asteittaisesta erosta kertovassa teoksessa heidän kehonsa ja puhutut sanansa ovat etualalla, taustojen pysyessä epätarkkoina. Välillä nähdään heidän vastakkain asettuvat jalkansa asunnon raollaan olevan ulko-oven ja eteisen kynnyksen luona. Rodulliset kysymykset kollektiivisessa kulttuurisessa muistissa nousevat esiin kun naisen ehdotus tatuoinnista miehelle tuo miehen tajuntaan kolonialismin ja orjuuden. Lopulta kahden yksilön välisen kuilun kasvamista on mahdoton pysäyttää.

Lyhytelokuvan pariskunnan lapset sekä koko muu yhteiskunta ovat läsnä vain dialogin kautta kerrottuna. Myös Aurinko Sisälläni -elokuvan Isabellella on lapsi, joka nähdään vain yhdessä kohtauksessa, ja tuolloinkin vain lapsen isän, Isabellen ex-puoliso Françoisin (Laurent Grévill) etääntyvässä autossa. Rakastuneisuutta kiihkeästi tarvitsevan ja kaipaavan itsekkyys on joskus muista piittaamatonta ja murhetta aiheuttavaa. Barthes ei pelkää käsitellä kirjassaan tämän aiheen lisäksi myös tuhoavinta ja yksipuolisinta rakkautta. Ymmärtäessään hirviömäisyytensä yksipuolisesti rakastavan on käytävä läpi tunteidensa ja tekojensa historia ja tehtävä paljon työtä voidakseen ylipäätään kasvaa kohtaamaan ketään toista.

Lyhytelokuvassa näkynyt puheen ja kielen kolonialismi kärjistyy Aurinko sisälläni -elokuvassa nykytaidetapahtuman yhteyteen järjestetyllä luontokävelyllä, jossa kaupunkilaista taidemaailmaa ja -puhetta edustavan Fabricen (Bruno Podalydès) fallogosentrinen miesselittäminen ottaa näennäisen leppoisasti haltuunsa koko ympäröivän luonnon. Tämän tunnistava Isabelle saa tilanteessa raivostuneen hepulin, mikä saa jonkun kysymään häneltä: “Isabelle, oletko kunnossa?” Teema jatkuu myöhemmin illanvietossa paikallisessa tanssiravintolassa, jossa Isabelle joutuu istumaan Fabricen vieressä. Tanssilattialta Isabelle löytää kehollisen diskurssin suvereenin aistillisesti hallitsevan tanssipartnerin – ja seuraavan rakastajansa, Sylvainin (Paul Blain). Denisin kuvaajan, pitkäaikaisen työkumppanin Agnès Godardin kamera tanssii mukana yksinäisten päivien päättymisestä ja rakkauden löytymisestä kertovan Etta Jamesin kappaleen At Last (1960) soidessa. Myöhemmin Pariisissa ilmeisen mustasukkainen Fabrice yrittää todistella Isabellelle syntyneen rakkaussuhteen kestämättömyyttä Sylvainin “kouluttamattomuuden” avulla. Sylvain ei hänen mukaansa kykenisi koskaan ymmärtämään Isabellen kuvataiteilijan työtä. Ikävä kyllä Fabricen manipulointi toimii ja Isabelle vie sen tuloksena riidan aiheen kotiin. Isabelle kaataa Fabricen mielipiteet suoraan rakastajansa päälle, joka tietenkin suuttuu: “Sinun olisi pitänyt puolustaa rakastasi..!”

Ero rakastetun ruumiillisesta läheisyydestä on keskeinen “ahdistuksen” lähde Barthesin “rakastuneen diskurssissa”. Se muistuttaa pikkulasten äidin ruumiin läheisyydestä eroamisen ahdistusta, jota varten kehkeytyy erilaisia psykologisia “lohturiepuja”. Rakastumisessa keskeistä on toiseen sidottuna olemisen halu ja tuntu eikä rakkaussuhteen alkuvaiheessa kumpikaan osapuoli välttämättä halua että rakastetulla olisi mitään muita maailmallisia kiinnittymiskohtia kuin rakkaussuhteen toinen osapuoli. Vasta tämän vaiheen mentyä ohi alkaa muodostua parisuhteen yhteinen ystäväpiiri. Eija-Liisa Ahtila on kuvannut liikkuvan kuvan teoksessaan Lohdutusseremonia (1999) yhteisen ystäväpiirin purkautumista parisuhteen hajoamisen jälkeen heikkojen jäiden pettämisellä. Talvisen järven pinnan yli oikaiseva ystäväjoukko keskustelee jäiden narskuessa jalkojen alla sanallisesti siitä, mitä elävän ihmisen ruumiille tapahtuu jäisessä vedessä. Keskustelua seuraa jään murtuminen ja hyinen kuolema kylmissä syvyyksissä – eroamisen vahva metafora.

Eron kuolemankaltaisuuden vastavoimaa edustaa aurinko, joka on säilyttänyt symbolivoimansa kuvataiteessa, runoudessa, teatterissa ja musiikissa. Helmi Kajasteen tanssielokuvan Uudeksi minä teen kaiken (2017) elementtejä voidaan tarkastella niin uskonnollisesti, filosofisesti kuin maallisestikin. Vaikka sen otsikko on peräisin Ilmestyskirjasta, niin siinä voi nähdä viittauksen myös Platonin luolaan ja sen ulkopuolella paistavaan “Totuuden” aurinkoon. Ihmisjoukko herää lepäävästä tilasta tanssiin aamuauringon hohteen kaltaisessa valossa. Punainen hahmo herättelee elein ja äänin heidän ruumiitaan, selkiään ja muita jäseniään. Joonas Sirenin ja Antti Kankaan musiikin soidessa heistä tulee kollektiivi, joka alkaa liikkua ja tanssia. Ihmiset nähdään ulkona. He kävelevät punaisten vaatteittensa suojaamina kohottaen kätensä kohti aurinkoa ja koskettavat valon voimia edustavaa hohtavaa valkoista palloa.

Uudeksi minä teen kaiken from Helmi Kajaste on Vimeo.



“Mustat lasit” -fragmentissaan Barthes viittaa Jean Racinen antiikin ajan kirjoittajien Euripideen ja Senecan kertomusten pohjalta vuonna 1677 kirjoittamaan tragediaan Phèdre (suom. Phaidra tai Faidra). Intohimoista rakkautta poikapuoleensa Hippolyteen tunteva Faidra on Helios-jumalan verenperintönsä vuoksi altis auringonvalolle. Näytelmän mytologisessa symboliikassa aurinko edustaa vielä suoraan jumalilta tulevaa moraalilakia. Racinen aikalainen, alkemistisesta traditiosta kiinnostunut kristillinen mystikko Jacob Böhme kirjoitti “ulkoisten olentojen” janosta kohti sisäisen auringon valoa, joka oli myös ylimaallista perua. Vaikka valistusfilosofit ja Immanuel Kant (1724 – 1804) irrottivat moraalilain yliluonnollisesta perustastaan, uusien aurinkoon liittyvien mytologioiden luominen ei tyrehtynyt. Venäläisen avantgardeteatterin klassikossa Voitto Auringosta (1913) vanhaa järjestystä symboloivan auringon voima kumottiin “tulevalaisten” yhteiskunnan toimesta ja Georges Bataillen (1897 – 1962) kirjoituksissa näyttäytyy niin lämpöä antavan taivaankappaleen eksessiivinen, tuhlaileva kuin tuhoavakin puoli. Bataillen ateistisessa libidinaalisuudessa halu, aurinko ja energia ovat yhtä (Tere Vadén: Nick Landin bataillelainen energetiikka, niin & näin 2/2012, https://www.netn.fi/node/ 5549). Denisin Isabelle ja Draama-Helmin alussa käsitellyn videon laulava protagonisti ovat tavallaan kaikkien näiden vaiheiden jälkeisen ajan “ulkoisia olentoja”.





Aurinko sisälläni -elokuvan viimeisessä kohtauksessa Isabelle saapuu aikaisemmin sovittuun kohtaamiseen hänelle entuudestaan tuntemattomaan osoitteeseen. Kohtaaminen osoittautuu ennustus- ja terapiasessioksi selvänäkijä Denisin (Gérard Depardieu) kanssa. Verbaalisesti taitava Denis kommentoi Isabellen miessuhteita. (Claire) Denis kertoo elokuvan nimen ratkenneen kun hän kuuli Depardieun lausuvan kuvauksissa repliikkiensä sanat “un beau soleil intérieur”. Julkaistua työnimeä “Mustat lasit” ei oltu koskaan tarkoitettu muuta kuin lehdistölle ja promootioon. Kuvausten aikainen tekijöille todellisempi mutta salassa pidetty nimi “Agony” olisi taas voinut ohjaajan mukaan liian tummasävyisenä jopa hankaloittaa sen tuotantoa ja levitystä. Nyt se toimi Denisin ja Angotin “avainsanana” ja eräänlaisena loitsuna läpi elokuvan tekemisen, joka rohkaisi heitä käyttämään vapaasti materiaalinaan oman elämän sattumuksia ja kokemuksia.

“Muurimaisen” Depardieun esittämä selvänäkijä kehottaa Isabellea olemaan “open” kaikille mahdollisuuksille, mutta varoittaa myös joidenkin ihmisten erityishaluista ja tarpeista, ehkä itseäänkin tarkoittaen. The Guardianin elokuvakriitikko Peter Bradshaw kutsuu arviossaan pitkän ennustus- ja terapiasessiokohtauksen yli rauhallisessa rytmissä siroteltuja lopputekstejä “melkein brechtiläiseksi etäännyttämisefektiksi” (https://www.theguardian.com/film/2017/may/19/un-beau-soleil-interieur-le... sunshine-in-review-juliette-binochecannes-2017). Oraakkelitapaamista edeltäneessä kohtauksessa Isabelle on illalla kadulla ojentanut kätensä edellään kävelevän miehen (Descas) käteen. Yllättävä ele on päättynyt miellyttävään kohtaamiseen, sekä sen tulevaisuuteen sovittuun toisintoon. Traditionaalisemmassa elokuvassa kohtaus voisi lopettaa elokuvan, mutta nyt viimeisenä kuvana nähdään Isabellen sisäistä aurinkoa sädehtivät kasvot ennustus- ja terapiasessiossa, ennen kuin elokuva himmenee pimeyteen.




edit. 8.12.2017. Käsiteltävät teokset lisätty tekstin alkuun. Ensimmäistä kappaletta muutettu.