Scroll To Top

Lavarunon Kuka kukin on – Matka lavarunon ytimeen

18.12.2017
Teksti:
Vesa Rantama
***
Eeva Kemppi




Harri Hertellin hartiavoimin järjestämässä Lavarunospektaakkelissa Alakulttuuritalolla tuntui, että ensi vuonna jo kymmenen vuoden ajan pääkaupungin kulttuuritarjontaa rikastuttanut Helsinki Poetry Connection (HPC) on uuden vaiheen äärellä. Hurjan määrän matalan kynnyksen tilaisuuksia tarjonnut yhdistys on vaivihkaa kasvattanut lukuisia hienoja esiintyjiä, joiden aiempaa itsevarmemmasta ja mietitymmästä meiningistä on vain kohtuullista pyytää pääsymaksu. Aiempina vuosina järjestetyistä Word-festivaaleista poiketen tällä kertaa ei paikalla ollut kansainvälisiä tähtivieraita, eikä sellaisia kyllä kaivannutkaan – tuntui kuin jokainen runoilija olisi vuorollaan täyttänyt pääesiintyjän saappaat. Lavaruno on nyt valmis suuremmillekin lavoille, mutta toivon että se malttaa säilyttää saavutettavuutensa.

Saavuin Alakulttuuritalolle ensimmäistä kertaa elämässäni juuri kun folk-artisti Spigu eli Ville Linna kutsui lavalle erinomaisesta Hullu Ruusu -yhtyeestä tutun siskonsa Merita Bergin. Tupa oli täynnä ja satakuusikymmentä runon ystävää niin keskittyneessä tilassa, että jäin tukkimaan oviaukkoa. Ihmettelin väen nuoruutta ja omien tuttujeni vähälukuisuutta: tältäkö näyttää tulevaisuus? Esitetty Hullun Ruusun kappale Joutomaa viritti hienosti illan tunnelmaan:

”Hän löysi nuolen muodolta taitellun peittyneenä heinikkoon/ kävi viereen makaamaan/ vastinparina itselleen/ tunsi nuolen kulkeneen/ kaukaa jostakin/ sieltä missä versoo joutomaa”.

Tuntui heti siltä, että on löytänyt kaupungin kulttuuritarjonnasta jotain erityistä ja intensiivistä – ikiaikainen leirinuotio otti nyt tällaisen muodon. DJ:n soittamaan hyvän boogien rytmimusiikkiin sekoittui sahtilasillinen marraskuun pimeyttä, haikeutta ja epävarmuutta tulevasta.

Ennen Kasper Salosta paikannutta Spigua oli esiintynyt kaksi runoilijaa, joiden keikoille en pyrkimyksestä huolimatta ehtinyt. Kyseessä on kuitenkin kaksi niin keskeistä alan osaajaa, että pyysin luotetulta yleisön jäseneltä näkemyksen esitysten sisällöstä ja laadusta. Juho Nieminen kuulemma nauratti yleisöä eri vuosikymmenten Kevätpörriäinen-lehdistä kootuilla runoillaan. Kyseinen hanke on herättänyt runsaasti riemua myös sosiaalisessa mediassa, sillä lapsen suusta kuullaan paitsi totuus, myös runous. Nieminen on erinomainen esimerkki kokeellisesta runoilijasta, jollaisen vasta lavarunoilmiö on mahdollistanut: hän on lähestyttävä ja helppotajuinen, ei vedä minkäänlaista avantgarde-roolia, mutta käyttää suvereenisti kollaasia ja erilaisia rajoitteita. Kevätpörriäisistä on vaivihkaa tullut legitiimiä lähdemateriaalia, kun runoilijat ovat alkaneet entistä enemmän pyöriä ihmisten ilmoilla.

Aura Nurmen settiä luotettuni kuvasi vaikuttavaksi ja loppuun asti mietityksi show’ksi, joka kuljetti lapsuudesta nuoruuteen. Viimeisessä runossa mukaan oli tullut musiikkia ja banaaniasuisen runoilijan bailausperformanssi. ”Kaikista illan esiintyjistä Aura otti tilan tuomista mahdollisuuksista eniten irti”, päivystäjä päättää raporttinsa. Toivon, että minulle tulee tilaisuus nähdä jotain tämän kaltaista toisessa yhteydessä. HPC:n lähestyessä kymmenen vuoden ikää voidaan jo hahmotella joitain genealogioita: näyttää siltä, että Aura Nurmi on tärkeä esikuva monille nuoremmille lavarunoilijoille ja tämän hetken kiinnostavimmille uusille tekijöille. Siinä missä Harri Hertelliin henkilöityvä itsevarma puhujanääni tuntuu tietävän maailmastaan kaiken ja oman paikkansa siinä, on Nurmi tuonut lavalle epävarmuutensa ja heikkoutensa, joka kääntyy entistä suuremmaksi voimaksi. Tämän illan perusteella rajat ovat vielä valitettavan sukupuolittuneita: miesoletetut paasaavat, tuomitsevat ja heittävät läppää, kun taas naisille jää se kiinnostavampi tehtävä: määritellä itsensä ja suhteensa maailmaan uudelleen. Jälkimmäisessä on tällä hetkellä lavarunon muutospotentiaali.

Illan toisen setin aloitti Outi-Illuusia Parviaisen ja Kasperin herkkä runoambient, jossa Parviaisen tuoreen Meren nivelet -kokoelman elementtejä ja avaruutta syleilevät runot yhdistyivät indiepopkomeetan kaikuiseen kitarasoundiin. Parviaisen runot sopivat lavalle erinomaisesti, vaikka niistä puuttuukin nuoremmalle sukupolvelle ominainen julistuksellinen kokemuksellisuus. Niissä kuvastuu sellainen suuren ja pienen liitto, kosminen akseli, joka on yksi viimeisen kymmenen vuoden runouden hienoja kehityskulkuja: voi kirjoittaa samaan aikaan tähdistä taivaalla, rakkaudesta ja huurtuneesta yksiön ikkunasta, kaikista niiden oikeilla nimillä. Parviaisella ”patja myhäilee” lattialla ja kuu katsoo ikkunasta sisään. Esitys oli keskittynyt hetki perusasioiden parissa, pikanttina lisänä hyppysellinen todellisuuspakoa: ”Unohdin että on maailma/ sen veturit ja kaupungit”.

Seuraavaksi esiintyneet Veera Ojola ja Ümit vastasivat ehkä illan komeimmasta keikasta. Vaikka Alakulttuuritalo on aiempaa HPC:n tukikohtaa Cafe Mascotia huomattavasti intiimimpi ympäristö, jossa kaikki paikalla olijat voivat nauttia tunnelmasta ja keskittyä sisältöön, jätti äänentoisto paikoin toivomisen varaa. Ümitin minimaalinen tekno kuitenkin kuulosti tilassa juuri siltä kuin pitääkin, ja Veeran pitkäksi venähtänyt matka Länsimetrolla (?) Espoosta Helsinkiin tuntui kuin seikkailulta suuremmassakin metropolissa. Ojolan runoissa on paljon sitaatteja populaarikulttuurista ja hiphopkuvastosta: ”Bitches be like/ suihkuun vai tupakalle”. Hienosti ja suorasanaisesti hän esittää erään nykykulttuurin ristiriidan: joka paikka on täynnä unelmapuhetta ja itsensä toteuttamista, mutta arkisissakin valintatilanteissa on oikeasti vaikea tietää mitä haluaa. Ojola palauttaa tunteet paikalleen kosmisessa järjestyksessä, kuin vastavetona kapeaa rationaalisuutta korostavalle Espoon meiningille. Kysymykseen ”onko se näin vai tuntuuks se vaan?” hän vastaa: ”Tuntuu se vaan”. Ümitin luoma pulssi jynkyttää kaiken aikaa taustalla ja musiikki kohostaa tärkeimpiä säkeitä. Harkitun oloinen, hieno esitys, joka tarjosi runoilijalle tilan olla aito.

***

Saavuin Alakulttuuritalolle vasta lähempänä kello yhtätoista. Ulkona marraskuu satoi pimeää ilmaston muuttamaa mustuuttaan ja koko Helsinki vietti firman pikkujouluja, syntymäpäiviä tai juhli muuten vaan, koska vielä voi juhlia. Sisällä legendaarisen Kulttuuritalon alakertaan pesiytyneessä, taidelajien ja genrejen välisellä kellariklubilla tunnelma oli tiivis. Ennen kuin sain takin narikkaan, juoman käteeni ja mieleni paikannettua lavarunouden äärelle, oli neliosaiseksi rakennetun spektaakkelin toinen osa melkein ohitse. Kuulin katkelmia Veera Ojolan ja Ümitin esityksestä. Se mitä kuulin oli kaunista ja viettelevää, suorastaan runollista. Yleisö kuunteli keskittyneenä ja antoi esiintyjän olla sellainen kuin hän halusi sinä iltana olla.

Minun oli toivottu katsovan lavarunoutta esityksen, ehkä jopa teatterin näkökulmasta. Kymmenenvuotinen taustani teatteri- ja esityskritiikin kirjoittajana vaikutti tapaani katsoa ja kokea lavarunoutta, mutta en ole varma missä määrin ja millä tavalla. Huomasin jälkikäteen keskittyneeni lähes puhtaasti sanoihin ja esiintyjien presenssiin, en esityksellisiin elementteihin tai numeroiden seuraamiseen esityksinä. Se kertoo minulle siitä, että esitysten vetovoima on pääosin sanoissa ja runossa ja ennen kaikkea ainutlaatuisessa, usein hyvässä mielessä hiomattomassa, tiedostamattomassa ja epätäydellisessä esiintyjän laadussa, jonka taakse musiikilliset ja visuaaliset elementit jäävät usein laimeina ja välillä jopa häiritsevinä, taitamattomina ja kikkailevina. Esityksen kannalta lavarunoissa parasta oli juuri runous ja uskallus astua yleisön eteen, vaikka esiintyjä ei ole traditionaalisen taiteen ammattilaisuuden, eli taidon ja tekniikan näkökulmasta hiottu ammattilainen ja numeroiden elementit tuntuivat usein kaverin kanssa kotikonstein kyhätyiltä turhilta lisäyksiltä itse esitykseen. Hienoimmillaan illan lavarunonumeroissa oli samaa hohtoa kuin drag- tai burleskitaiteilijoiden uran alkupuolen numeroissa, joissa tahaton ja tahallinen taitamattomuus kietoutuu kauniilla tavalla herkkään henkilökohtaisuuteen ja haluun paljastaa sisimpänsä, mutta ei runkaten tuskaansa maailmalle, vaan etäännytetysti, taiteen, viihteen ja esityksen konteksteissa.

Lavarunous on minulle ainoastaan hyvin satunnaisesti tuttua. Alakultuuritalolle saapuessani olin lähinnä pohtinut, mihin lavarunous sijoittuu hersyvän ja rönsyilevän nykyrunouden maastossa. Jo klubin ovella oli selvää, että lavarunolla on oma vankkumaton asemansa ja paikkansa nykyrunouden kentällä. Ja ennen kaikkea näin suurilukuiseksi ja janoiseksi kasvanut uskollinen yleisö. Sanat virtasivat, soljuivat, vyöryivät, rymisivät, kolisivat, suhisivat, pihisivät ja kähisivät ulos esiintyjien ruumiista tavalla, joka oli (ainakin lavarunon uudehkolle ystävälle) ainutlaatuista ja vastaansanomatonta. Tuntui, että suuri osa sanoista oli tarkoitettu puhuttavaksi ja kuultavaksi, ei luettavaksi. Osa illan ja yön uniikista tunnelmasta syntyi yleisön läsnäolosta. Kannustava ja hurmaantuva läsnäolo tuntui olevan jotakin juuri tälle lajille tyypillistä. Myös esiintyjät liittyivät omien numeroidensa jälkeen yleisön joukkoon ja fanittivat kollegoitaan täysillä. Sitä ei kaikissa taiteenlajeissa ja kaikilla keikoilla saa kokea.

***

Ojolan jälkeen illan isäntä Harri Hertell kuulosti kaljanjuontirunoutta esittävältä hyvän fiiliksen saarnamieheltä – tämä kaikella rakkaudella. Vesku Loiri -sämplet asemoivat Hertellin tiettyyn slaavimaskuliiniseen traditioon, joka väreilee ennalta-arvattavasti kaihon ja kainalopierujen välimaastossa. Keikan kiinnostavinta antia olivat loppupuolen ambient-taustat, joiden päälle esitetty runo isovanhemmista edusti herkempää Hertelliä. Isoisä, jota puhuja ei koskaan ehtinyt tapaamaan, oli ”mahtava heimopäällikkö”, kun taas Haagan-mummolassa ”kaikki on jollain tapaa tuttua, koluttua”. Sama pätee Hertellin esitykseen, mutta koetellusti se myös toimii.

***

Hertellin esitys oli ensimmäinen jonka kuulin keskittyneesti ja kokonaan. Ennakkotietoni Hertellin asemasta lavarunon grand old maninä ja klubien uskollisena järjestäjänä vahvisti kokemustani yhdestä illan hiotuimmasta ja taidokkaimmasta, mutta varman päälle lasketuimmasta esityksestä. Hiomaton aitous oli Hertellin esityksestä kaukana, mutta sen vahvuus piilikin juuri itsetietoisen rennossa ja hallitussa otteessa. Hertellin runot ovat helppoja ja hyviä. Ne sopivat lavarunoskeneen mainiosti, koska runot tajuaa ensi kuulemalta. Teksti resonoi kollektiivisessa tietoisuudessa ja tässä ajassa suoralla ja itsestään selvällä tavalla, joka on ainakin populaarimassa lavarunoudessa etu, ei heikkous. Hertell on turvallinen setä, pehmeä mies ja kova jätkä samassa paketissa. Hän ottaa yleisönsä helposti ja vaivattomasti ja nautiskellen. Hertellin positiivinen ja katu-uskottava pehmoisän olemus vahvistaa elävästä elämästä ja perhe-elämästä kertovaa runoutta. Hertell myös muisti vahvistaa yleisön hyviä fiiliksiä ja nostattaa tunnelmaa matalassa kellarissa, me todellakin olemme jonkin erityisen ja uutena kukkivan äärellä. Juuri me. Juuri tänä hiton marraskuisena karmivan pimeänä yönä. Yhdessä.

***

Illan kolmannen setin avannut Nihkee akka edusti enemmän spoken wordia ja stand-upia kuin runoutta – näille kuten räpillekin on tietysti oma paikkansa lavarunotapahtumissa. Nihkee akka karnevalisoi sukupuolta sekä suomeksi että englanniksi, ja oivaltavat punchlinet vievät asian perille, mutta tässä tapahtumassa hän tuntuu vähän liikaa yhden asian liikkeeltä. Kouliintuneena esiintyjänä hän tietää niin hyvin mihin pyrkii ja mitä on tekemässä, että oivallukselle ei jää tilaa. Käteen jää muutamat hyvät naurut heteronormatiivisuuden ja miesoletusten kustannuksella (Youtube-hitti ”Ollapa päivän mies”), mutta kokonaisuus ei avaudu aiheitaan suuremmaksi ja saattaa palvella enemmän ryhmäytymistä kuin dialogia. Asia on tärkeä ja sisältö tarjoaa samaistumispintaa monille, mutta täällä Alakulttuuritalolla Nihkeen akan alue on turhan kapea.

***

Tälle ei aina niin nihkeälle naiselle Nihkeen akan lavapersoona ja vahvasti rakennettu esitys toimi, kaikesta tendenssimäisyydestään huolimatta. Koomikoksi, klovniksi ja lavarunoilijaksi tituleeratun Nihkeen akan show oli näkemistäni esityksistä taatuinta viihdettä ja ammattimaisinta esiintyjyyttä valmiiksi hyvin lämmitetyn yleisön edessä. Numeronsa perusteella Nihkee akka on viihteellisesti ja viihdyttävästi kantaaottavan feministisen lyriikan taitaja, jonka esitys elää ja syttyy liveyleisön edessä. Minulle esitys on jonkinlaista runollista ja oivaltavaa stand uppia. En ole lavakomiikan suurin fani, mutta Nihkeen akan muista illan esiintyjistä erottuva suvereeni viihdenaisen tyyli puree nauruhermoon. Silti esityksessä on epävarmuuden ja hakemisen sallivan ruumiillisuuden hiomaton aitous, tuoreus ja tunnustuksellisuuskin vireästi läsnä.

Femme-fiftaria ja maatilan isäntämiestä sekoittavan lavapersoonan tekstit kulkevat isoäidin tisseistä identiteettien risteyskohtiin, biseksuaalisuuteen ja sukujuhliin ja Brexitin aiheuttamaan maahanmuuttajan paniikkiin. Osa teksteistä ovat puhdasta verbaalista dragiä: “Musta tulee isona mies” ja “Ollapa päivän mies”. Loppuun heitetään vielä drag king -shown elkein biisi I Am your man. Numero on viihdytystä, mutta ei halpaa, vaan identiteettien rajoja koettelevaa ja niitä rikkovaa. Nihkee akka saattaa olla yhden asian nainen, mutta hänen shownsa näyttää feminismin ja queerin monet kasvot ja koukerot, ehkäpä totuttua moniulotteisemmalla ja samaan aikaan kepeällä tavalla.
                Kuva: Aura Nurmi
                Kuvassa: Elsa Tölli

                                                                             ***

Elsa Tölli on näissä piireissä jo melkein instituutio, joka nyt esiintyi rohkeasti ilman säestystä, taustoja tai muuta erityissisältöä. Hän on puhtaasti lavarunoajan tuote siinä mielessä, että julkaistua materiaalia on hyvin vähän tarjolla, ja ilman referenssisanoja paperilla huomaan kriitikonkynäni tylsyvän. Hänen esityksensä oli illan raikkain: se edusti puhdasta, itsevarmaa lavarunoutta ilman mitään ylimääräistä, ja sai myös suuren suosion, kuin tämä olisi juuri se mitä ihmiset olivat tulleet hakemaan. Töllin karismasta kertoo, että mokatkin laukaisivat kannustavia aplodeja ja nostivat tunnelmaa entisestään. Hänen runonsa hahmottelevat tilaa, jossa nuori ihminen voisi toimia vapaasti toteuttamatta toisten käskyjä tai häiriintyneitä pyyteitä, eräänlaista egalitaarista utopiaa, jossa ”kaiken mitä toiselle kannat/ saat takaisin jossain vaiheessa”. Runoissa syntyy taktiilinen tila, ”käsin lähmittävä maailma”, jossa sydämessä asti tuntuva basso on tärkeämpää kuin lain kirjain ja ehkä perinteistä runokenttää edustava ”kirjaviisaiden sakki” on kaikesta pihalla. Töllin runouden voisi tulkita tyypilliseksi nuoren kasvukertomukseksi, levottomaksi vaiheiluksi ja oman elämän romantisoinniksi, mutta kaavamainen tulkinta ei tekisi oikeutta sille avoimuudelle, jota hän lavalla edustaa.

                                                                             ***

Nihkeen akan jälkeen lavalla nousee hyvin eri vesistä kumpuavaa, mutta yhtälailla vavisuttavaa naisvoimaa. Elsa Töllin vastaansanomaton, koko habituksen valaiseva kirkas angsti on harvinaista katsottavaa ja kuunneltavaa. Töllin jäljittelemätön olemus ja ilmaisu eivät jätä tilaa kriittiselle tai arvioivalle pohdinnalle. Glitteriä kimaltava ja hurmaavan suttuista träsh-estetiikkaa säteilevä Tölli tykittää valitsemansa sanat ilmoille, otat ne vastaan tai et. Kieli on kaunista, kulkevaa ja paljon puhuvaa. Sanat jäävät painavina seisomaan Alakulttuuritalon raskaaseen ilmaan kadotakseen seuraavassa hetkessä mielestä, kuin niitä ei olisi koskaan kirjoitettu. Tekstit poimivat herkullisia yksityiskohtia, huomioita ja yksityisiä avainkokemuksia angstisten teinivuosien varrelta. Nyt liikutaan talleilla ja syömishäiriöissä ja luetaan Ruisrock -muistoja päiväkirjasta. Vaikea arvioida, miten Töllin runous puree paperilla, mutta puhuttuna sanat toimivat kuin omalakisina teoksina, jotka eivät kaipaa selitystä, suurta esitystä eikä näyttäviä puitteita ympärilleen.

***

Dxxxa D on lavarunoskenen kummisetä, se sukujuhlien vähän vinksahtanut pellepeloton, joka ei osaa pönöttää ikäistensä seurassa. Hän edustaa jatkumoa 1960-luvun avantgarden ja tämän ajan sanataiteen välillä, ja on raivannut omannäköisen tilansa jonnekin James Brownin funkin, Gösta Sundqvistin radio-ohjelmien ja Kalervo Palsan sarjakuvien väliselle vyöhykkeelle. Alakulttuuritalolla Dxxxa esitti lähinnä tuoreimman Määän-albuminsa poikkitaiteellista materiaalia taustanauhojen kanssa. Mieleen jäi esimerkiksi Fonzieteoria-kappaleen elämäntotuus: ”Jos leikit Fonzieta, niin jostain paikalle tupsahtaa joku vielä fonziempi tyyppi.” Lavalla Dxxxa sai kuitenkin rauhassa olla oman elämänsä Fonzie ja Captain Jack, mies joka tekee hyvää taidetta huonolla maulla. Toisin kuin yleisesti luullaan, täydellinen radioääni ei ole matala basso vaan Dxxxa-tyylinen ohut narina alarekisterin ylärajoilla. Sivumennen, toivon hänen laajentavan poikkitaiteilijan repertuaariaan esimerkiksi äänikirjojen lukemiseen.

***

Dxxxa nostaa illan fanitusvolyymit taas uusille tasoille. Kummisedällä on faneja ja he seuraavat setää ja sedän mölinää uskollisesti. Esityksen alussa mieleen juolahtaa, että alkoholi on keskeisessä osassa tätä taidetta. Dxxxan numerossa on monta hittiä ja hittianeista sekä osuvia tiivistyksiä ja oivalluksia: “Työ on keksitty jotta jengi ei vaan vetäis huumeita ja nussis.” Dxxxan viehätys ei välttämättä aukea hänen tuotantoaan tuntemattomalle, mutta jokin karisman kaltainen on väistämättä aistittavissa. viimeistään Dxxxan kohdalla tulee ajatelleeksi lavarunoilijaa rokkistarana hurmioituneen yleisönsä edessä. Esiintyjän oma persoona tunkee staran nahkojen läpi, todennäköisesti mitä moninaisemmilla tavoilla. Usein kirjoittaja tulee näkyväksi sanojen takaa, ja välillä se jää enemmän piiloon. Lavarunospektaakkelissa lavalla saatetaan nähdä tyyppejä, jotka eivät missään muussa kontekstissa menisi yleisölle läpi. Mutta se ei ole olennaista. Näkemiäni numeroita yhdistää, että esityksen hioutuneisuuden tasosta tai teknisestä taidosta tai taitamattomuudesta huolimatta esiintyjät ovat liekeissä yleisönsä edessä, ja sitä ei todellakaan itsestään selvästi monillakaan lavoilla näe.

***

Neljäs setti alkoi vähän vaille yksi yöllä, ja tupa oli hieman tyhjennyt marraskuun muihin rientoihin. Illan kohokohdat tuntuivat olevan takana, kun yleisö ei enää pakkautunut intensiivisen keskittyneeksi taikapiiriksi. Kuitenkin kaikki kolme jäljellä ollutta esiintyjää todistivat väkevästi sanataiteen voimasta. Lavarunon kaksinkertaisen Suomen mestarin Juho Kuusen setti otti harppauksen parempaan suuntaan, kun hänen musavehkeenään toiminut Pöppö-karhu lakkasi soimasta ja pakotti runoilijan siirtymään säestyksettömään spoken wordiin. Kuusen flow on ehkä Suomen lavarunoskenen parhaasta päästä, vaikka säkeiden sisältö on paikoin turhan manspleinattua rautalanka-asiaa. Mahdollinen tulevaisuuden klassikko, rakkausruno ”Oot kaunis, oot upee, sä loistat” päätti setin kuitenkin herkempään nuottiin.

***

Vikan setin täyttää persoonalliset lavarunouden jäbät, joilla on sana ja sen käytön mukanaan tuoma voima hallussa. Yleisö harvenee yön mittaan ja omakin pää on usvaisempi, mutta sanat purevat mieleen vielä jäljen. Juho Kuusen varsinkin hiljaisuudessa esittämä lyriikka on vahvaa ja vastaanotettavaa. Kuusi saa kuulijan kuuntelemaan sanojensa merkitystä ja maistelemaan niitä kenties pidempäänkin. Kuusen esiintymisessä on varmuutta ja teksteissä tarttuvaa hittiainesta.

***

Illmarin esitys oli illan komeimpia ja sisälsi paljon materiaalia räppärin hienolta Komeetta – Nomadi -albumilta. Viime vuosisadan parasta puhujaa Yrjö Kallista lainaavine sampleineen Illmari asettuu skenen syvään päähän, kaiken nähneeksi katufilosofiksi, jonka laineissa arkinen sulautuu kosmiseen. Illmarikaan ei ole vapaa skenen miehiä vaivaavasta paremmintietämisestä, mutta hänen eetoksensa on enemmän kysyvä kuin vastaava. Kysymykset ovat niitä samoja syvällisyyksiä, jotka nuoruudessani kietoivat teini-ikäisiä Elävien runoilijoiden klubiin tai Sofian maailmaan, elämän mielen etsimistä onton valtavirran tuolta puolen. Illmarin ”spittauspakko” tuntuu kuitenkin vilpittömältä: hän sylkee tuhansia rivejä avaruuteen, koska ei muutakaan voi. Hänen säkeidensä voimasta todistaa, että kohokohta on ilman säestystä esitetty hengästyttävä maailmanlopun spoken word, jonka loppu saa yleisön haukkomaan henkeään: ”Ollaan hiljaa”.

***

Illmari ei yleisöä kosi eikä kumarra. Katujen jäbällä on mielessä paljon ja hän haluaa sen myös jakaa, mutta ei millä tahansa ehdoilla. Ainoastaan omilla ehdoillaan, kuten hän itse haluaa. Illmari on istunut laiturilla ja katsonut vettä ja tähtiä. Illmari on kulkenut tyhjiä katuja ja istunut puistonpenkillä ja katsonut narkkaria ja sen koiraa, ja samalla tsiikannut niitä samoja tähtiä. Illlmari ei tyydy arkipäiväiseen vaan haluaa sekä ruumiillaan että sanoillaan päästä sen taakse. Komeana kumiseva runous on mystistä, kosmista, dystooppista, kansanomaista ja arkista, kaikkea samaan aikaan ja omassa yksinäisessä rauhassa. Illmari päästää yleisön kuitenkin vieraakseen ja kurkistamaan maailmaansa ja olemaan hetken yhdessä hiljaa.

***

Hiljaa ei kuitenkaan oltu, vaan lopuksi varsinaiset bileet pisti pystyyn kuin jostain kymmenen vuoden takaa lähiöräkälästä kaivettu Suomen nopein räppäri Maksimi Voima, joka oikeudenmukaisessa maailmassa olisi valtakunnallisesti tunnettu tekijä. Onneksi lavarunoillassa hän voi esiintyä sellaisena kuin on ja ottaa tilan suvereenisti haltuun karaokevideotaustoineen ja kutsua välillä ”random jäbän” yleisöstä sylkemään tiukkoja rivejä. Tässä kohtaa runo saavutti sellaisen vauhdin, että kriitikko tippui sisällön kärryiltä, mutta Alakulttuuritalolla oli epäilemättä hauskaa loppuun asti.

***

Maksimi Voima heittää vielä kerran nupit kaakkoon ja vie hulppeilla kökkötuunatuilla taustakuvillaan ja tykitysrunoudellaan viimeisetkin mehut juhlijoista ja runon ystävistä. Maksimi Voima vetää nimensä lupauksen mukaisesti nopeudet maximiin ja sanat yhdeksi katkeamattomaksi nauhaksi, joka tikittää päässä vielä pitkään, kun muu Alakuttuuritalon melu on jo hiipunut. Illan toisena kaikuna on ilo siitä, että tällaisia iltoja on. Taiteiden risteyksessä, jossa kukaan ei liiaksi rajaa ja määritä. Eikä valvo, mikä on oikein ja mikä kuuluu lajiin, vai kuuluuko mikään. Lavarunous voi hyvin ja elää kirjavana.

***

Kaikki te, ja tiedän että teitä on paljon, jotka etsitte tavallista monipuolisempaa ja ennalta määrättyjä rajoja rikkovaa kulttuuritarjontaa: älkää katsoko kauemmas kuin seuraavan lavarunospektaakkelin suuntaan. Täällä on kaikki: musa, puhe ja taide.




Harri Hertell (järjestäjä)
Lavarunospektaakkeli
24.11.2017
Alakulttuuritalo







edit. 18.12.2017. 16:25. Aura Nurmen setti kulki lapsuudesta nuoruuteen, ei nuoruudesta vanhuuteen.
edit. 18.12.2017. 17:10. Tapahtuman varsinainen järjestäjä oli Harri Hertell

Language: 
finnish