Scroll To Top

Punctumin perässä – tutkimusmatkoja kansanvalokuvan koskettavuuteen

Teksti: Petra Lehtoruusu 28.3.2018.



Jos luulit kissavideoita ja snapshoteja 2000-luvun keksinnöksi, olet erehtynyt. Teoksissaan Nimettömät (2014) ja Valokuvan orpokoti (2017) Harrit Kalha ja Tahvanainen johdattavat lukijan löytöretkelle kaiken kansan näppäilykuvien satavuotiseen historiaan kumman kiehtovine valotusvirheineen ja hassunkurisine kotieläimineen.

Teokset jatkavat valokuvahistorian marginaalien perkauksessa siitä, mihin Kalhan aiemmat, valokuvapostikortteja käsitelleet julkaisut Ihme ja kumma (2012) ja Kokottien kultakausi (2013) sekä hänen toimittamansa antologia Kummat kuvat (2016) jäivät. Lähtökohtana Nimettömissä toimii Harri Tahvanaisen valokuvakokoelma, josta muodostuu ikkuna vanhojen valokuvien keräilyyn ja kansanvalokuvaukseen ilmiöinä. Anonyymi tai ainakin kaanonien ulkopuolinen kansanvalokuvaus (vernacular photography) sai alkunsa 1800-luvun loppumetreillä, kun valokuvatekniikan demokratisoituminen toi tavalliset tallaajat sankoin joukoin kameran taakse. Mukaan tosin lasketaan myös nimettömäksi jääneiden ammattilaisten tuotoksia visiittikorteista viranomaisvalokuvaukseen – siis koko arkisen käyttökuvan kirjo, jossa voi nähdä mainoskuvien ja sosiaalisen median valokuvapäivitysten etäiset esivanhemmat.

Nimettömät, s. 6
hopeagelatiinivedos postikorttiformaatissa,
Yhdysvallat n. 1910.


Nyt nämä unohdetut ja alkuperäisten omistajiensa hylkäämät kuvat hurmaavat asiaan vihkiytyneitä keräilijöitä kirpputoreilla, huutokaupoissa ja roskalavojen kätköissä. Paitsi alan harrastajien kokoelmiin löytökuvia päätyy myös nykytaiteen raaka-aineeksi. Venetsian biennaalissakin on nähty Linda Fregni Naglerin arkistomainen Hidden Mother, kun taas suomalaistaiteilijoista ne ovat innoittaneet niin Marjo Levliniä, Anita Jenseniä kuin Marko Karoakin – vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Eräänlaisia löytökuvia tai kuvalöytöjä ovat myös Jorma Purasen museoiden ja arkistojen kätköistä uudelleenkuvaamat vedokset, vaikka eivät anonyymejä ja kontekstitietoja vailla olekaan. Myös Tahvanaisen ja Kalhan kirjat ovat vähintään yhtä suurelta osin visuaalisiin rinnastuksiin nojaavia taideprojekteja kuin tietokirjoja sanan perinteisessä mielessä.

Nimettömät, s. 134
Flag Stuldio, Pasadenahopeagelatiinivedos postikorttiformaatissa,
Yhdysvallat 1907-10.


Sen sijaan, että olisivat etupäässä kiinnostuneita valokuvan kulttuurihistoriasta tai keräilyharrastuksesta, Kalha ja Tahvanainen lähestyvät teoksissaan valokuvia henkilökohtaisen esteettisen kokemuksen näkökulmasta. Tekstissään Kalha kysyy, mikä näissä kirpputoreilta ja roskalavoilta löydetyissä vanhoissa helmissä oikein koskettaa? Miksi tuntemattoman tekijän hylätty valokuva tuntemattomasta kohteesta tarjoaa nykykatsojalle voimakkaan esteettisen elämyksen – suorastaan pistää silmään kuten Roland Barthesin kuuluisa punctum? Löytökuvien äärellä tunnelmoinnista Nimettömät kasvaakin Barthesin Valoisan huoneen luennaksi, joka kohdistaa valonheittimen valokuvataiteen teoriassa monoliitiksi muodostuneen teoksen ja sen keskeisen käsitteistön henkilökohtaiseen luonteeseen. Barthes ei Kalhan mukaan teoksessa luo yleistä teoriaa valokuvan olemuksesta, vaan analysoi yhtä hyvin taiteen kaanoniin kuin perhealbumiinkin kuuluvien kuvien itsessään herättämiä tunteita. Samaa valokuvan viehätystä Kalha ja Tahvananinen seuraavat omassa teoksessaan.

Valokuvan orpokoti, s,141
hopeagelatiinivedos,
Englanti, 1900-luvun alkupuoli.


Uudemmassa Valokuvan orpokodissa kuvat ovat vielä vahvemmin pääosassa. Ilmiön esittelyn ja taustatietojen tarjoilun sijaan Kalhan kynä herkuttelee vanhojen kuvien luennan loputtomilla mahdollisuuksilla. Kuvien lomaan ripotelluissa lyhyissä esseissä lähinnä luonnostellaan kevyesti erilaisia katsomisen tapoja teosten materiaalisten ominaisuuksien makustelusta tarinankerronnan ja kuvittelun avaamiin näkymiin. Välillä ylistetään kuvien tärähdysten, kulumien ja virheiden viehätystä; toisinaan kontemploidaan kömpelösti käsin väritetyn pinnan synnyttämää dekoratiivista vaikutelmaa. Välillä Kalhan katse porautuu nostalgisesti kuvien läpi menneiden vuosikymmenten kulttuurihistoriaan. Lukkoon lyötyjen tulkintojen sijaan kirjan miniesseet ovat vanhoihin kuviin itseensä rinnastuvia romanttisia fragmentteja, jotka kutsuvat katsojan mielikuvitusta lähtemään mukaan leikkiin ja täydentämään hahmottuvan kokonaisuuden.

Valokuvan orpokoti, s. 262
hopeagelatiinivedos,
Suomi, 1940-50.


Mutta onko teosten hahmottelema kokonaisuus valokuvien alkuperäinen henkilö- tai kulttuurihistoriallinen tai tekninen konteksti vai sittenkin löytökuvien ihmeellinen maailma, josta katsoja saa nähtäväkseen muutamia näytepaloja? Se jääköön lukijan itse päätettäväksi. Kuten valokuvan olemus nykyvalokuvataiteessa ja –tutkimuksessa, myös Kalhan ja Tahvanaisen kirjoissa löytökuvan luonne on kuin erään kuvan jänis, jota Kalhan sanoin: ” – – ei saa parhaalla tahdollakaan kiinni. Juuri kun sen hännästä kuvittelee saaneensa otteen, se katoaakin kauas horisontin taakse.”



Harri Kalha (kirj.) ja Harri Tahvanainen
Nimettömät: kansanvalokuvauksen maaginen maailma
Maahenki
Helsinki 2014
ISBN 978-952-301-029-1

Harri Kalha (kirj.) ja Harri Tahvanainen (toim.)
Valokuvan orpokoti
Maahenki
Helsinki, 2017
ISBN 978-952-301-113-7

Language: 
finnish