Scroll To Top

Ajatuksia maisemasta

Teksti: Saara Heikinheimo 15.5.2018
Kuvat: Jouko Järvinen, Tamara Piilola, Elke Walford/Hamburger Kunsthalle ja Saara Heikinheimo

Kun katsomme maisemaa, mitä oikeastaan katsomme? Mikä on maisema? Maiseman fundamentaaliseen olemukseen liittyy rajaus. Mutta kuinka pientä aluetta voi kutsua maisemaksi? Kun kohdistamme katseen huoneen toiseen päähän, emme miellä näkemäämme maisemaksi. Maisemaan liittyy siis jonkinlainen määrittelemätön välimatka. Tarkemmin ajateltuna maiseman käsite ei ole lainkaan tarkka, vaan hahmoton ja häilyvä. Se määrittyy subjektiivisena kokemuksena, katseen kautta. Taiteessa se, mikä ja millainen maisema on, on myös vaihdellut eri aikoina.

Maisema on muotokuvien ja asetelmien rinnalla maalaustaiteen keskeisimpiä aiheita. Nykykäsitys juontaa jotakuinkin myöhäiskeskiajan tai renessanssin tavasta kuvittaa antiikin kirjallisuutta tai Raamatun kertomuksia, mutta kehityksessä iso askel otettiin 1500- ja 1600-luvun hollantilaisessa maalaustaiteessa, kun uskonnollisten aiheiden kuvaaminen väistyi maiseman tieltä. Albrecht Dürer käytti tiettävästi ensimmäisenä maisemamaalarin käsitettä viitatessaan päiväkirjassaan flaamilaiseen Joachim Patiniriin vuonna 1521.(1)

Romantiikan aika muutti maiseman käsitteen joksikin, jota pystyi tarkastelemaan näköalapaikalta, penkillä istuen. Agraarinen käsitys luonnosta pelkkänä ravinnon lähteenä laajeni tarkoittamaan jotain ylevää ja subliimia (2). Koskematonta, ”kaunista tuntematonta” luontoa kuvattiin maisemamaalauksin, joiden aiheeksi valikoituivat alppinäkymät, myrskyävät meret ja kuutamon valossa kylpevät yölliset metsämaisemat.

Vaikka taidekaupan näkökulmasta vaaleasävyiset maisema- ja kukkamaalaukset ovat olleet yleensä niitä, jotka myyvät parhaiten, maisemamaalariudessa on ollut myös tiettyä painolastia kannettavana.

Keskeneräinen Suo-maalaus Tamara Piilolan työhuoneella

Kun Tamara Piilola haki 2000-luvun alussa uutta taiteellista suuntaa, hän kertoo miettineensä, voisiko ryhtyä maiseman maalaukseen. Maisemamaalaukset nähtiin helposti kliseisenä, toritaiteen ykkösaiheena. ”Ilmoilla oli sellaista ’maalauksen kuolemaa’. Sukupuolikysymykset olivat pinnalla ja naispuoleisena taiteilijana maisema- tai kukkamaalausten tekemiseen liittyi ongelmallisuutta”, Piilola toteaa.

Piilolan maalauksissa on maisemallisia elementtejä ja panoraamamuoto toistuu usein. Itse hän näkee taiteilijan roolinsa monimuotoisempana kuin pelkkänä maisemien maalarina. Maalaaminen on hänelle rakennuspalikoiden jäsentelyä, eräänlaista ongelmanratkaisua. Hän ajattelee maalauksiaan jännitteitä tekevinä graafisina rakenteina ja visuaalisina polkuina, joita pitkin katse voi vapaasti vaellella vuoroin syvällä maalauksessa ja vuoroin sen pinnassa.

Maalauksille on ominaista hehku, joka syntyy mahdollisimman laadukkaita maaleja ja puhtaita pigmenttejä käyttämällä. Väri on Piilolalle kaikki kaikessa. Kun se on oikea, voi maalata mitä vain. Suhde eri väreihin vaihtelee ja esimerkiksi sinisten laajaa kirjoa Piilolan on vaikea erottaa. Sen sijaan vihreän suhteen aivojen erottelukyky tuntuu olevan parhaimmillaan. Vihreä soi sopivalla taajuudella.

Romantiikan ajan maalarit muuttivat maiseman perspektiiviä panoraamasta näkymiksi, joita kuvattiin sisältäpäin ja koostettiin keskipisteensä ympärille. Näkökulman muutos korosti minä-keskeisyyttä ja maisemaa metaforana ihmisen mielestä. Piilolalle maisema määrittyy yksinkertaisesti horisontin, taivaan ja maan kautta. Maiseman rajautuminen tapahtuu katseen kautta, usein kameran linssin läpi. Hän koostaa maalauksensa eri kuvista, joita hän ottaa milloin mistäkin ja tallentaa kuvapankkiinsa.

Suurikokoisessa panoraamamaalauksessa Suo (2009) toistuvat Piilolan maiseman käsitteeseen liittävät elementit. Horisontaalista linjaa leikkaavat pystysuuntaiset puunrungot, jotka kurottavat vastakkaisiin suuntiin. Juuret ja latvat yltävät toisenlaisiin todellisuuksiin, joissa katsoja voi irrotella oman mielikuvituksensa tarjoamissa puitteissa. Runkojen vertikaalit linjat pitävät maalauksen dynaamisena ja tiukasti kasassa huolimatta siitä, mitä ympärille maalaa. Samalla puut korostavat ajatusta äärettömyydestä. Piilolalle kysymys vapaudesta on tärkeä. Hänelle maalaus merkitsee äärettömyyttä ja rajattomia mahdollisuuksia.

Maalaukseen sisältyy myös taiteen sisäpiiriä kosiskeleva kevennys. Suolla kasvavat narsissit tuovat tulkintaan tunnetun viittauksen kautta ironian sävyttämän lisäkerroksen, jota voi pitää leikkimielisenä näpäytyksenä taiteilijan itseriittoisuudelle.

Petri Ala-Maunus, The Great Deluge, öljy kankaalle, 220 x 850 cm, Sara Hildénin säätiö / Sara Hildénin taidemuseo

Ennakkoluulot liittyivät aikoinaan myös Petri Ala-Maunuksen aiheen valintaan. Hän alkoi maalata maisemia, koska piti aihetta tylsänä. Haasteena oli tehdä siitä kiinnostava. Tyhjille pizzalaatikoille, vessapaperille, kaduilta löydetyille roskille ja taiteilijoiden kutsukorteille alkoi muodostua kuvia auringonlaskuista. Suuria maisemia Ala-Maunus alkoi maalata viitisen vuotta sitten. Niihin liittyy tiettyä mutkattomuutta, ja kuitenkin täydellisyyden tavoittelua, mikä näkyy häkellyttävän pikkutarkasta maalausjäljestä.

Kun Ala-Maunuksen maalauksia katsoo taidehistorioitsijana, näkee romantiikan maalaustaiteen. Ala-Maunuksen taiteessa on kyse luonnonvoimista sanan varsinaisessa merkityksessä. Maisemat kuvaavat virtaavia koskia, jylhiä vuorenhuippuja, kuusia ja kelottuneita puunrunkoja. Pääosassa on ”übernatur” (3), jossa ihminen loistaa poissaolollaan.

Maalaukset ovat sukua romantiikalle ja Düsseldorfissa syntyneelle koulukunnalle, jonka vaikutteet levisivät Saksasta muualle Eurooppaan ja myös valtameren taakse. Yhdysvalloissa vaikuttaneen Hudson River -koulukunnan jäsenet olivat vanhoja düsseldorfilaisia. Ala-Maunuksen tuotannossa näkyy jälkiä etenkin hudsonjokisten maalauksista, joissa maiseman kuvaaminen on kohtalokkuudessaan ladattu äärimmilleen. Visuaalisia innoituksen lähteitä Ala-Maunus on löytänyt myös Jehovan todistajien paratiisinäkymistä ja Tampereen Hatanpäällä sijainneen pizzerian kitschahtavista seinämaalauksista.

Ala-Maunus nimeää teoksensa usein suurieleisesti. Nimi on osa maalausten pauhua, kuten The Great Deluge (2016), joka viittaa nimensä puolesta Vanhan testamentin kertomukseen vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista. Lähtökohta maalaukselle oli alun perin myrskyävä merimaisema, mutta valmistumisprosessin myötä mielessä alkoi pyöriä komealta kalskahtava nimi.

Ala-Maunuksen maisemia tarkastellessa herää väistämättä kysymys maalausten ajallisesta ulottuvuudesta. Hetki on käsillä, mutta mitä on ollut sitä ennen ja mitä on sen jälkeen? Onko kyseessä dystopia vai muinaismaisema? Timo Valjakka on todennut osuvasti, että Ala-Maunuksen maalauksissa luomiskertomus ja maailmanloppu lyövät kättä.(4)

Caspar David Friedrich, Vaeltaja sumujen yllä, öljy kankaalle, 1818, 95 x 75 cm, Hamburger Kunsthalle

Maisemamaalauksesta puhuttaessa on otettava esille vielä yksi esimerkki. Caspar David Friedrichin maalauksessa Vaeltaja sumujen yllä (1818) kiteytyy romantiikan ihanteet ja ajatus ihmisestä emotionaalisena olentona. Selin katsojaan asettuneen valloittajan olemus on voitokas ja kaikkivoipainen, mutta näkymästä välittyy myös pakahduttava tunne, joka liittyy ymmärrykseen hetken rajallisuudesta. Yksinäisen kulkijan mielenliikkeitä kuljettavat monenlaiset tunteet, joiden laatua voi vain arvuutella. Emme tiedä, mitä vaeltaja ajattelee ja näkee, millaisena näkymä hänen edessään piirtyy. Maalaus ei lakkaa kiehtomasta kahdensadan vuoden jälkeenkään. Tämän jutun kirjoittaja kyllästyy tuskin koskaan pohtimaan melankolisen vaeltajan mielenmaisemaan liittyvää arvoitusta.

Kirjoittajan omakuva Caspar David Friedrichin maisemissa Pohjois-Saksan Rügenissä

Viitteet
(1) Mortensen 2006, 226.
(2) Sana juontaa latinankielisestä sanasta sublimis (korkea, ylevä). Ranskan kielessä sana yhdistetään johonkin äärimmäisen positiiviseen, usein esteettisessä mielessä. Subliimin teoriaan liittyy subjektiiviset, älyllisen ja emotionaalisen sekä moraalisen suuruuden tunteet. Vastakohtana säännönmukaisuuteen ja symmetriaan pyrkivälle klassismille, romantiikan subliimin kautta luonto nähtiin hallitsemattomana ja villinä.
(3) Ala-Maunus on nimennyt useita teoksiaan saksaksi. Hänen vuonna 2013 Galleria Sculptorissa pitämänsä näyttely oli nimeltään Übernatur.
(4) Valjakka 2018.


Lähteet

Haastattelut
Piilola, Tamara, Helsinki, 27.3.2018
Ala-Maunus, Petri, Helsinki, 28.3.2018.

Kirjallisuus
Komulainen, Maija, Ryöväri romantiikan maalaustaiteessa ja ryövärikuvan esteettiset kategoriat. Jyväskylä: Maija Komulainen / Jyväskylän yliopiston verkkojulkaisut < https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/40745/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201301231102.pdf?sequence=1> (23.4.2018).

Mortensen, Klaus P, 2006. ”Maamies ja maisema. Kun luonto muuttui maisemaksi - ja maalaukseksi”. Teoksessa Luonnon lumo: pohjoismainen maisemamaalaus 1840–1910. Ateneumin julkaisut 43. Helsinki: Ateneumin taidemuseo, 223–236.

Valjakka, Timo, 2017. ”Luomikertomus ja maailmanloppu”. Petri Ala-Maunus, The New Wild. Makasiini Contemporary 3.3.-15.4.2018. Turku: Makasiini Contemporary.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.