Scroll To Top

Kuvan Kevät 2018

Teksti: Anna Jensen & Hanna Ohtonen 16.5.2018
Kuvat: Petri Summanen





A: En oikein tiedä voiko Kuvan Kevättä lähestyä enää näyttelynä tai miten siitä kirjoittaisi näyttelykritiikin, kun siitä on tullut enemmän jonkinlainen spektaakkeli? Enkä sano tätä pelkästään huonona asiana, se on spektaakkelina ihan tarpeellinen alan tekijöitä yhteen tuova voima; nekin, jotka ei yhtenään jaksa käydä avajaisissa tulee paikalle ja tapaa toisensa ainakin kerran vuodessa. Myös vuosittain vaihtuva lokaatio tekee tapahtumasta kiinnostavan ja yllätyksellisen. Nyt olin tosin ehkä aavistuksen pettynyt Amos Andersonin entisen museorakennuksen tiloihin toteutettuun osuuteen, koska olin ajatellut, että kaikki kerrokset ovat käytössä ja näyttely ottaisi massiivisesti tilaa haltuun ja sillä olisi ollut mahdollisuus tutkia perinteisessä näyttelytilassa taiteen esittämisen ja museotilan konventioita. Anne Naukkarisen esitys kyllä sitoi tilaa ja teoksia hyvin yhteen ja tuntui kokonaisuuden kannalta tarpeelliselta. Silti spektaakkelimaisuus myös vaikuttaa siihen, miten kritiikkiä ajattelee – en halua missään nimessä olla osa koneistoa, joka on tässä nyt nostamassa Suomen taiteen tulevaa kärkeä esiin tai tekemässä “seuraa näitä” poimintoja.

En tiedä voiko viime vuosien taloudellinen taantuma vaikuttaa niin, että myös taiteilijat ovat huolissaan tulevasta toimeentulosta ja tämä näyttäytyy jopa hieman uuskonservatistisena näyttelynä, jossa esillä on paljon seinille ripustettavia teosobjekteja? Ainakin itse jäin kaipaamaan tilallisia installaatioita ja prosessiluontoisia töitä, joita edellisinä vuosina on ollut enemmän esillä? Toisaalta Kuvan Kevät on aina ollut aika hyvin mukana siinä, mitä taiteen kentällä kansainvälisestikin tapahtuu, ja on ihan totta, että taiteen näköinen taide on ehkä nyt se juttu?

H: Totta kyllä, että erityisesti Kevään avajaiset on tällä hetkellä se helsinkiläisen nykytaiteen kentän näyttäytymisen paikka! Hauskaa, koska toki se on yhä myös näytön paikka osallistuville taiteilijoille. Spektaakkeli siis ehdottomasti, mikä yleensä aina ahdistaa ja työntää mua luotaan, mutta Kuvan Kevät tekee mulle aina etukäteen samankaltaisen olon kuin kevät ylipäätään: mahdollisuuksia, uusia alkuja ja ihania asioita luvassa! Ehkä Kuvan Kevät saa “get out of jail free” -kortin spektaakkelina, koska esittelee urallaan aloittelevien taiteilijoiden töitä, ainakin nimellisesti. Yleensä se on myös tilaisuus revitellä, vaikkei kaikki siihen tartukaan.



Tiina-Kaisa Korhonen



A: Toi mahdollisuudet ja uudet ihanat asiat ovatkin hyvä tapa ajatella asiaa! Itse voin nimittäin taas vähän pahoin esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuvan Kevät -kritiikin kohdalla, jossa nimenomaan esitellään “suomalaisen kuvataiteen lupaukset” ja puhutaan “suoritustasosta” (joka Harri Mäcklinin mukaan on “hyvää peruslaatua”, minkä merkitystä en tässä kontekstissa, jos muutenkaan, ymmärrä lainkaan). Lisäksi se, että kritiikissä nostetaan esiin taiteilija sen perusteella, että mille ja missä sijaitsevalle säätiölle teos on myyty, ja harvojen taiteilijoiden nimien yhteydessä nämä nimet nousevat korostetusti esiin, tuntuu se lähinnä jonkinlaiselta tuotesijoittelulta tai piilomainonnalta. Ja ainakin aika tarpeettomalta.

Maalaustaidetta oli esillä mielestäni poikkeuksellisen paljon, ja erityisesti aika perinteisenä maalaustaiteen näköisenä maalauksena. Tätä voi muutenkin pitää tällä hetkellä ehkä jonkinlaisena trendinä? Tällaisen maalauksen ongelmana on, että erinomaisia vertailukohtia on niin tuhottomasti, että töiltä vaatii todella paljon, että ne pystyvät perustelemaan olemassaolonsa, herättämään katsojan kiinnostuksen tai tuomaan keskusteluun jotain uutta ja omaa.

H: Joo ja maalaushan ei missään nimessä ole helppoa tai turvallista, juurikin tuosta syystä, ja siksi yllätyin sen määrästä Kuvan Keväässä. Se on mulle taiteen kokijana kaikkein vaikein laji, ja samoista syistä voisi kuvitella sen olevan vaikea myös tekijälleen. Itse ajattelen aina, että miten osaisin osallistua nykytaiteen keskusteluun tällä kielellä, joka on ollut olemassa lähes yhtä kauan kuin ihmiset.

Mitä luulet – vaikuttaako tähän perinteisten taidemuotojen noususuhdanteeseen se trendi, että edesmenneitä naistaiteilijoita on nostettu feministisen taiteen historian korjausliikkeen nimissä näyttelyihin ja muuten näkyviin? Jotenkin todella ankeaa, jos talous on tässä asiassa suurin vaikuttaja, vaikka turha kai on yllättyä sen vaikutusvallasta. Itse vaan idealistina toivoisin taiteelta mieluummin sellaista keskarit pystyyn kaikelle myytävälle -vastaiskua, mutta helppohan tästä positiosta on toisaalta huudella. Myyntikeskeisyyttä ei kyllä yhtään auta se, että “kritiikissä” arvotetaan teoksia ja taiteilijoita myynnin mukaan! Sehän on erittäin kapea näkemys – yhden ostajan näkemys – siihen mikä on “laadukasta”. Ja itse suoraan sanottuna välillä petyn siitä, että mikään kokeellisempi harvoin päätyy ainakaan avajaisista näihin isoihin kokoelmiin.

Professori Anna-Kaisa Rastenberger kirjoittaa Kuvan Kevään katalogitekstissä siitä, että valittaessa ammatiksi taiteilija valitaan positio, joka pelkällä olemassaolollaan järjestelee vallan rakenteita uudelleen – että sen myötä valitaan tietoisesti heikot ennusteet taloudelliseen menestymiseen. Toivoisin, että Kuvan opiskelijoita kannustettaisiin valmistuessaan näyttämään närhen värkit rakenteille, joissa talous ohjaa kaikkea, eikä ajattelemaan yksistään myyntiä. Toivon, että näin on todellisuudessa, vaikka näyttelyn teokset ovat suurelta osin selvästi myyntiin soveltuvia.



Harriina Räihä:
Hunted



A: Anna-Kaisan katalogiteksti oli hirveän hieno! Pidän todella paljon siitä, että vallankumous nostetaan taiteessa keskeiseksi teemaksi ja rehellisesti puhutaan siitä, että taiteen tekeminen on poliittinen teko: ei vain poliittisen tai kriittisen taiteen, vaan ylipäänsä taiteen. Kuten Rastenberg osuvasti kirjoittaa, niin “taiteilijan ammatinvalinta on radikaalipolittikkaa”. Taiteilijan ammatissa taloudellisen tai muunkaan menestymisen mahdollisuudet ovat heikot, ja uravalintaa ja ammatin merkitystä joutuu selittämään loputtomasti. Tähän radikaalipolitiikkavertaukseen nähden näyttely tuntuikin varsin kesyltä, mutta ehkä konservatiivisuus on radikaalia? Tuleeko post-internetin jälkeen post-radikalismi? Ja liittyykö tämä mainittujen feminististen kysymysten esiin nostamiseen – tuntuu, että aina kun feminismi ja/tai naistekijät nostetaan esiin sitä seuraa joku maskuliininen kumous tekijän tappamisesta katutaiteen nousuun?

H: Hmmm totta – ehkä konservatiivisuus on sitten radikaalia nyt. Miksi en osaa olla siitä millään tavoin innoissani? Ehkä se johtuu siitä, että koen sen myös jonain vastareaktiona kokeilevuuden ja kollektiivisuuden hapuilulle, joka ei lakkaa itseäni kiinnostamasta. En voi sille mitään, että maalaustaide aina muistuttaa mua yksin studiossaan häärivästä (mies)taiteilijanerosta, mikä on mielestäni jo aikaa sitten roskiin joutanut myytti.

En nähnyt vielä Naukkarisen performanssia muuta kuin dokumentaationa, mutta olen samaa mieltä siitä, että se on, jo pelkkänä lavanakin, kuratoriaalisesti tärkeä Amoksen vanhan tilan teoskokonaisuudelle. Se myös puhuu aiheesta, joka omassa mielessäni muodostui keskeiseksi näyttelyä katsoessa; mietin paljon sitä, miten yksin moni taiteilija toimii suuren osan ajasta, ja sitä, miten koulu (voisi) valmentaa taiteen opiskelijoita yhteistyöhön. Vain yksi teos koko näyttelyssä oli kahden taiteilijan yhteinen, Annu Timosen ja Kerttu Malisen Kun painovoima pettää, vaikka myös yhteistyön voisi sanoa olevan tämän hetkinen nykytaiteen trendi.

Enni Suomisen installaatio on musta todella hieno, ja olisin halunnut nähdä sen ympärillä enemmän tilaa, vaikka hauskaa onkin, että teos hiipii silmille jotenkin salakavalasti näyttelytilan perinteisiä reittejä kulkiessa. Itselle kollektiivinen tekeminen, kokeilevuus ja installaatiot kielii onnistuessaan siitä, ettei teosta työstetä selkeä lopputulos edellä. Koska mua kiinnostaa aina eniten prosessit, saan paremmin kiinni töistä, joissa tekemisvaihe on keskiössä.



Annu Timonen & Kerttu Malinen:
Kun painovoima pettää / When Gravity Fails
Still-kuva videosta



A: Enni Suominen nousi yhdeksi omistakin suosikeista, juuri se miten se avautui vaivihkaa ja nivoutui yhteen useamman katsomiskerran myötä. Ja nyt kun sanoit, niin näin kollektiivisuuden aikakautena, joka on jotenkin onnistunut haltuunottamaan taiteen kentän aina presidentin muotokuvaa myöten, on maalaustaiteen määrän ohella erikoista (ja jotenkin tekisi mieli sanoa oireellista?), että kollektiivien, ryhmien ja duojen sijaan esillä on lähinnä perinteisiä yksilötekijöitä. Toisaalta maalaustaiteen dominanssin huomioiden on ehkä ymmärrettävääkin, ettei kollektiivinen toteuttaminen ole ollut suositumpi menetelmä tänä vuonna; en ainakaan itse muista kovinkaan montaa onnistunutta kollektiivisesti maalattua teosta? Maalausprosessin hienovireisyys ja meditatiivisuus ei ehkä oikein toimi ryhmässä? On todella vaikea kuvitella, että sellaista herkkyyttä kuin esimerkiksi Saska Ylätalon hienoissa kolmiulotteisissa maalauksissa on, olisi mahdollista saavuttaa yhdessä tehden?

H: Se on totta, että Atro Linnavirran ja Anita Naukkarisen tuottama Sauli Niinistön potretti on harvinainen onnistuminen kollektiivisen maalauksen historiassa – en sitä kyllä taiteen muotona kaipaile enempää! Ehkä ajattelen kollektiivisuudella jonkinlaista vuoropuhelua ja ajatustenvaihtoa, mikä voisi näkyä myös näyttelyn tekoprosessissa, jos ei itse teosten. Mietin sitä, kuinka moni on nyt kehunut Turun Taideakatemian lopputyönäyttelyä eheäksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa Kuvan Kevät on mielestäni hyvin vahvasti sarja yksilötekijöiden teoksia rinnakkain, omilla seinillään kaikki itsekseen.

A: En jotenkin oikein pääse yli tästä maalauksen määrästä. Ensivaikutelmaksi jäi tilallisten installaatioiden puuttuminen, mutta mitä enemmän asiaa miettii, niin sen hassumalta kontrasti viime vuosien vahvaan kuvanveisto- ja tila-aikaedustukseen tuntuu. Toki tästä oli muutamia onnistuneita poikkeuksia, esimerkiksi Tuomas Linnan Viipyilyä Rapalaaksossa, joka yhdistää kauniisti kuvaa, tekstiä ja objekteja, joiden kautta se käsittelee sukuhistoriaa, juuria ja kuulumista – pidin teoksen kertomuksellisuudesta, kun kertomukset muuten tuntuivat olevan vähissä. Tuomaksella on muutenkin hieno taito tarkentaa katse joskus vähäpätöisenkin oloisiin yksityiskohtiin ja niiden kautta luoda merkityksellisiä kokonaisuuksia, oli kyse sitten suvun historiasta tai lastensuojelusta.

Tavallaan tämä trendi on ymmärrettävä: epävarmassa maailmassa ja vielä epävarmemmassa taidemaailmassa maalaus on ehkä varmin vaihtoehto, vaikka sinänsä veistotaide perinteisesti toimii sen kanssa aika samanlaisilla ehdoilla. Kuten sanoit, niin harvemmin mikään kokeellinen tuntuu päätyvän kokoelmiin, ainakaan tuoreiden tekijöiden kokeellisuus. Maalaus ei mene ikinä kokonaan koskaan pois muodista ja se on taideobjektina useammalle helppo ja ymmärrettävä – kokeellisuus on maalauksen kontekstissa lähes poikkeuksetta hallitumpaa. Maalaustaide on myös tässä mielessä jollakin tapaa riskittömämpi valinta. Ensinnäkin jos haluaa ansaita elantonsa taiteella, niin se on varmasti helpompi myydä eikä (ehkä) jää aivan täysin epävarman ja tuskastuttavan apurahajärjestelmän armoille. Lisäksi teos on valmis ja moneen kertaan mietitty jo ennen ripustusta. Installaatiot ja performanssit vaativat erilaista alttiiksi asettumista, ja vaikka minkäänlaisen taiteen esittäminen ei välttämättä ole mukavaa, niin maalaus lienee näistä kyllä ehdottomasti kivuttomin media. Ja kivusta päästiinkin yhteen muista lempitöistäni: Harriina Räinän Hunted, joka yhdistää esitystä, videota ja luista ja jänteistä koostuvan veistoksen ja käsittelee hirvenmetsästystä ja ruumiillisuutta, nykyihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Teos ei moralisoi, mutta vaikuttaa. Veistoksen sanoma “kysymys elävästä olennosta ja elävästä eläimestä (...) on aina ollut tärkein ja ratkaisevin kysymys” on vahva.



Enni Suominen



H: Jäin myös katsomaan Räinän teosta pitkäksi aikaa! Siinä oli yhdistelty toimivalla tavalla eri näkökulmia ja materioita, ja pidin myös siitä, että se puhui ihmisestä toteavaan ja tutkivaan sävyyn, vaikka kyseisen aiheen kanssa olisi helppoa lipsahtaa moralisointiin. Project Spacessa tuli muuten sekä Britt Al-Busultanin projisointien että Ksenia Yurkovan analogisten televisioruutujen kohdalla mieleen, että onko tämä kaikki perinteisiin tekniikoihin palaaminen nyt sitten vastareaktiota nykyteknologian käytölle taiteessa? Ehkä se liittyy Rastenbergerin kuvaamaan radikaalipolitiikkaan, jossa jokainen taiteilijaääni yhtyy yksilöiden muodostamaan taiteen kollektiivisuuteen, mikä jo olemassaolollaan “kyseenalaistaa vallitsevan systeemin”. Pitäisikö meidän sun kanssa siis vaan ymmärtää kollektiivisuus ja radikalismi jotenkin laajemmin – rinnakkaisten praktiikoiden linkittymisenä?

Milla Aska puhuu omassa katalogitekstissään maalauksesta todella hienosti: “Joskus hahmotan maalaamisen vain jonakin järjettömänä möykkynä pääni ulkopuolella. Tai sitten maalaus mahtuu syliini ja osoittaa kehoni ääripäät. Sen pinta tuntuu marjapuurolta.” Aska kuvailee tekstissä nimenomaan taiteilijan työtä, sen ristiriitoja ja omaa, henkilökohtaista suhdettaan siihen. Tuon tekstin kautta pääsin itse askeleen lähemmäs maalaustaidetta ja muistin, että onhan se tärkeää, ja radikaaliakin, että taiteilija yksilönä kääntyy sisäänpäin ja kuuntelee kehoaan, tunteitaan ja teostensa vuoropuhelua.

A: Totta, nämä ovat ehdottoman tärkeitä pointteja – sekä se, miten kollektiivisuus ja radikaalius ymmärretään, että maalaustaiteen tärkeys ja radikaalius. Maalaustaide on helpommin redusoitavissa kaupallisiksi objekteiksi kuin vaikkapa performanssi tai installaatio, mutta toisaalta sillä on myös takanaan vahva historia toimia asioiden tutkimisen ja näkyväksi tekemisen välineenä, eikä tätä pitäisi väheksyä.

Loppuun pitäisi varmaan sanoa jotain ylevää ja yhteenvetävää ja kannustavaa? Ainakin on hienoa, että moni edelleen haluaa taiteilijaksi, vaikka alaan ei varmasti hirveästi romanttisia harhaluuloja enää liity. On myös virkistävää, että Kuvassa ei tyydytä käyttämään pelkästään omia näyttelytiloja, vaan näyttely pyritään vuosittain levittämään kiinnostaviin tyhjillään oleviin tiloihin. Tulevaisuudessa olisi kiinnostavaa nähdä myös yhteistyötä kuraattoriksi ja taiteilijaksi valmistuvien välillä – sen sijaan, että molemmilla on omat näyttelynsä, voisi syntyä kiinnostavia uusia kokeiluja ja synergiaa, jos lopputyönäyttely työstettäisiin yhdessä? Jatkossahan nämä toimijat toivottavasti ja luultavasti tulevat työskentelemään yhdessä taiteen tekemisen ja esittämisen äärellä. Myös tämä voisi olla sellainen yhdessä tekemisen ja - olemisen tapa, johon jo kouluaikana voisi totuttaa opiskelijoita, ja joka jatkossa toivottavasti lisäisi työssä viihtymistä ja jaksamista ja työnteon laatua?

H: Ehdottomasti! Juuri tätä olisin itse kaivannut Aalto-yliopistossa kuratointia opiskellessani. Pidin Praxiksen lopputyönäyttelyä tärkeänä puheenvuorona kuratoinnin työstä ongelmineen kaikkineen. Koen, että sitä keskustelua olisi hedelmällistä käydä yhdessä taiteilijan työtä pohtivalla areenalla. Kaikki tälle kentälle valmistuvat uivat samassa sopassa. Väitän, että radikaalipolitiikkaa julistavalla äänellämme olisi paremmat mahdollisuudet tulla yhteiskunnassa kuulluksi, jos oppisimme työskentelemään synergiassa rinnakkain – silloinkin, kun omaa teosta halutaan työstää yksin.




Keskustelijat ovat vapaita kirjoittajia ja kuraattoreja.



Language: 
finnish