Scroll To Top

Pääkirjoitus: Vapautunut nauru ja lentävät ruumiinnesteet

Teksti: Marissa Mehr
Kuva: Karen Chan





Burleski viittaa kirjallisuudessa 1600- ja 1700-luvuilla viljeltyyn tyyliin, esitystaiteissa taas omaan taiteenlajiinsa, jolla on oma historiansa, legendansa ja konventionsa. Esityksellinen burleski – nykymuotoisena kutsuttuna neo- eli nykyburleski – on teatterillista riisuutumista ilmentävä (usein myös satiirinen) noin viisi minuuttia kestävä kappale. Burleski-sanan juuret ovat romaanisten kielten pilaa ja ilveilyä tarkoittavissa sanoissa: italian burla (pila) ja burlesco (pilailu ja ilveily liioittelun keinoin), sekä ranskan burlesque (ks. edellinen). Etymologisesti burleski taiteenlajina siis rakentuu satiirin ja liioittelun kuohkeaan ja hedelmälliseen maaperään.

Satiiri on yhteiskunnallisia epäkohtia purevasti ja ivan ryydittämällä tavalla kritisoiva tyyli taiteessa. Satiiri-sanan etymologia on latinan sanassa satur, joka viittaa täyteen ja kylläiseen. Satiirin lajia ja historiaa tutkinut Sari Kivistö muistuttaa, että mikä tahansa kriittisyys ei ole satiiria, vaan lajiin kuuluu hauskuus ja laji suosii ”poikkeamia, nopeita näkökulman vaihdoksia, äkillistä lopetusta sekä kaikenlaista runsautta” (2007, 9).

Antiikissa kukoistanut satiiri koki uuden tulemisensa myöhäiskeskiajalla ja renessanssin kynnyksellä karnevaalikulttuurissa, joka otti omakseen erityisesti menippolaisen satiirin eeppisen ja humoristisen luonteen. Vuotuisten juhlien aikaan kansalla oli mahdollisuus ivata päättäjiä vailla pelkoa rangaistuksesta, ja lisäksi kaikenlainen liioittelu sekä nurinkurisuus täyttivät kadut. Venäläisen Mihail Bahtinin kuuluisa kirjallisuustieteellinen tutkimus renessanssihumanisti François Rabelais'n teoksista tarkastelee kirjailijan tuotannossa esiintyvää karnevaalia: groteskia ruumiillisuutta, vallan uusjakoa sekä naurua. Bahtinin mukaan keskiaikaisessa karnevaalissa ei pelkästään käännetty totuttua järjestystä nurin, vaan elementit sisälsivät itsessään vastakohtansa: kuolema elämän, kauneus rumuuden, jne. Näin ollen ivan ja pilkan kohteena oli myös nauraja itse.


Mimi Le Meaux



Kirjallisuudenlajina burleskia onkin pidetty tyylinä, jossa ylevästä kerrotaan alhaista kielirekisteriä käyttäen ja alhaisesta ylevästi. Näiden kahden – korkean ja matalan – kontrasti oli se, mistä nauru kumpusi. Saman piirteen voi tavoittaa yhä esittävässä neoburleskissa. Burleskin voi nähdä karnevalistisena esityksenä, jossa sananmukaisesti roolit käännetään ylösalaisin ja vallitsevat auktoriteetit kumotaan naurun avulla.

Karnevalismin hyviä puolia ovat vallankumous ja normien purkaminen, jotka ovat kirjoitettuna karnevaaliin itseensä. Ei siis ihme, että myös postmodernismi innostui Bahtinin rabelais-tutkimuksesta, karnevalismista ja sen juurista menippolaisessa satiirissa – ja alkoi viljellä sitä viime vuosituhannen loppupuolella. Samoilta ajoilta on peräisin myös nykyisin lavoilla nähtävä neoburleski, joka saapui Suomeen vain noin kymmenisen vuotta sitten.

Groteski ruumiillinen ilottelu sopi seksuaalis- ja eroottisviritteiselle taiteenlajille mainiosti; tuttua rabelais'maista naurua näkee esityksissä, jossa sievästi esiintyvä naisoletettu haistaa kainaloaan ja irvistää – tai vastaavasti heittää esityksen päätteeksi ”nesteensä” yleisöön. Suomalainen burleskiartisti Ansa Ikoni nähtiin keväällä 2018 karjakkona, joka lehmien kutsuhuutojen soidessa riisuutui rintapumput nänneissään. Numero huipentui äidinmaitodrinkkiin, joka pakotti katsojat pohtimaan kukin tahollaan omaa suhtautumistaan ruumiinnesteisiin.

Kukaan ei kiistä Rabelais'n ruumiinnesteiden, ivallisen naurun ja karnevalismin merkitystä historiassa, kulttuurissa tai taiteessa. Tästä huolimatta monet kyseenalaistavat burleskin latistamalla sen stereotyyppisesti strippaukseksi ilman taiteellista aspektia tai valta-asetelmia kyseenalaistavia päämääriä. Toki karnevalismi on vain yksi näkökulma nykyiseen burleskitaiteeseen; burleskia voi tehdä ja tutkia ainakin tuhannella ja yhdellä tavalla. Mutta vallitsevan vallanjaon kyseenalaistaminen ja vapauttava/vapautunut nauru eivät suinkaan ole niistä vähäisimpiä.

Mustekalan teemanumero on omistettu burleskille, tuolle häikäilettömälle, vaikeasti määriteltävälle ja nurinkuriselle taidemuodolle. Salli Ritola lähestyy lajia kysyen, onko burleskimuotia olemassa, ja miten visuaalisuus lajin sisällä on muuttunut reilun sadan vuoden aikana. Postmodernista tanssista väitellyt Aino Kukkonen tarkastelee nykyburleskia postmoderniin liitettyjen piirteiden kautta. Ajankohtaisia kulttuurikeskusteluissa esille tulleita kysymyksiä esimerkiksi kulttuuriappropriaatiosta käsitellään allekirjoittaneen esseessä. Näiden lisäksi Mustekala tarjoaa valokuvaaja ja toimittaja Minna Jerrmanin kuvakavalkadin, joka raottaa burleskitähtien elämää ja arkea niin lavoilla kuin lavojen takana.



Kirjoittaja on päätoimittaja, kriitikko ja kirjailija, joka ylläpitää saTEASEfaction-nimistä burleskisivustoa ja työskentelee aiheeseen liittyvän kirjan parissa.




Lähteet:

Bahtin, Mihail: Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Like 2002.
Kivistö, Sari (toim.): Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan. Helsinki University Press. 2007.

articleimage: 
Mimi Le Meaux
Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.