Scroll To Top

Viisi minuuttia värillisenä

Marissa Mehr
Kuva: Wikimedia Commons





Vuonna 2010 kenties maailman tunnetuin burleskiartisti, glamour- ja pin up -tähti Dita Von Teese esitti uuden numeronsa ”Opium Den”. Kiinalaisvaikutteinen musiikki soi taustalla vienosti, hitaalla tempolla luoden unisen tunnelman. Von Teese riisuutuu, polttaa suurta oopiumi-piippua ja verhoutuu suuren viuhkan taakse. Loppupuolella taustakankaan seasta ilmestyy lukuisia käsiä hivelemään lähes alastonta vartaloa. Numerossa oli useitakin ongelmallisia kohtia, mutta keskustelu, jonka se viritti burleskipiireissä maailmanlaajuisesti, on unohtumaton.


Kiinalaiset oopiumluolat eli ongelman kysymyksenasettelu

Kulttuurisen omimisen käsite nousi Suomessa keskusteluun keväällä 2016 Koko Hubaran kaunokirjallisuuden Finlandian voittanutta Oneironia käsittelevällä kirjoituksella. Hubara kritisoi Laura Lindstedtin romaanin vahvistavan stereotypioita tiettyjen kansojen ja kansallisuuksien ihmisistä. Lindstedtin romaanissa kuvataan muun muassa juutalaisen taiteilijan syömishäiriötä sekä senegalilaisen Maimunan karua kohtaloa. Hubara syytti kirjailijaa kulttuurisesta omimisesta: ”Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja [–] on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta.”

Kulttuurista omimista tai appropriaatiota käytetään usein kuvaamaan tilannetta, jossa valtakulttuuriin kuuluva henkilö hyödyntää vähemmistön kulttuuria tai siihen liittyvää piirrettä saaden siitä esimerkiksi taloudellista etua. Näin yksinkertaista määrittely ei silti ole; termi on ongelmallinen, sillä edes tutkijat ja akateeminen maailma eivät ole yhtä mieltä siitä, missä kulttuurisen omimisen ja esimerkiksi kulttuurivaihdon raja kulkee. Kulttuurivaihto on vuosituhansia vanha vuorovaikutuksen ja selviytymisen muoto, jossa kansat ja kulttuurit ovat sulauttaneet hyväksi havaittuja piirteitä osaksi omaa toimintatapaansa. Usein ohjenuoraksi on otettu abstrakti kunnioittamisen periaate ja yksittäistä mahdollista omimista on tutkailtu historiallisia valta-asetelmia ja -rakenteita vasten.

Jo tämän pienen alustuksen pitäisi soittaa kelloja sen suhteen, että jotakin Dita Von Teesen ”Opium Den” -esityksessä oli pahasti pielessä. Shanghai Pearl otti osaa keskusteluun vuonna 2012 laajalla kommentaarilla, jossa avasi esityksen ongelmakohtia: ”I was uncomfortable watching a white woman invoking two dimensional stereotypes of Asian women to convey the message of sex. [–] I have spent most of my life defending my three dimensional humanity and sexuality against these stereotypes. It is painful to see those stereotypes casually worn as a costume by someone who has not had those specific experiences.” Ongelmallisen Von Teesen esityksestä teki etenkin se, ettei numero esittänyt minkäänlaista kyseenalaistavaa elementtiä saati kritiikkiä – päinvastoin: numero eksotisoi problemaattisen ja kivuliaan historiallisen ajanjakson: Kiinan ja Englannin väliset oopiumisodat. Samaisessa lausunnossaan Pearl listasi esityksen haitallisia sivuvaikutuksia:

”- The casual burlesque audience thinking that the best in the best of burlesque is an outdated orientalist act.
- The casual showgoer thinking that burlesque is irrelevant and not a legitimate artform because of the outdated or culturally insensitive material.
- An audience member that finds burlesque uncomfortable and/or disempowering.
- The audience member who already harbors negative Asian stereotypes and watches it glorified and reinforced.
- Fans and followers thinking that cultural appropriation is not only acceptable, but popular, trendy, and fashionable.”




Orientalismin pitkä häntä

Dita Von Teese ei tietenkään ole yksin syytettynä kulttuurisen sensitiivisyyden puutteesta ja rasististen numeroiden tekemisestä ja esittämisestä. Kulttuurinen omiminen on suuri ongelma nykyburleskissa, ja tapauksia nousee keskustelun kohteeksi, jos ei nyt kuukausittain, niin ainakin kerran vuodessa. Kulttuurisen omimisen kitkeminen lajista on osoittautunut vaikeaksi kenties siksi, että nykyburleski on historia- ja perinnetietoinen taiteenlaji, jolla on vahva side omaan menneisyyteensä.

Matkustamisen lisääntyminen suuresti 1700-luvulla aiheutti massaturismin synnyn. 1800-luvulla eurooppalaiset kilpailivat keskenään sekä matkakirjallisuuden mittapuulla että sotatantereilla. Napoleon saavutti Euroopan rajoja, Tutankhamonin hauta löydettiin ja hieroglyfien arvoituksen purkamiseen käytettiin suuri määrä energiaa ja resursseja. Tietoja matkoilta tihkui harvakseltaan, ja kaukomaat tuntemattomine elämäntyyleineen tulivat eurooppalaisille lähes pakkomielteeksi.

Syntyi orientalismi-niminen kulttuurinen ilmiö ja taidesuuntaus. Palestiinalaisyhdysvaltalaisen Edward Saidin tunnetun määritelmän mukaan orientalismi on lännen ja idän välille lännen toimesta rakennettu keinotekoinen ero. Orientalismi eksotisoi ei-eurooppalaisia kansoja ja kulttuureja toiseuttaumisen kautta, mikä alistaa nämä ja jatkaa kolonialistista perinnettä ja vallankäyttöä. Ranskalainen filosofi ja feministi Hélène Cixous liitti Toiseuden sukupuoliseen epätasa-arvoon klassikkoteoksessaan Medusan nauru. Hän puhui aiheesta seuraavanlaisesti: ”Toiseutta [ei] ole missään historian vaiheessa suvaittu tai pidetty mahdollisena sellaisenaan. Toinen on ollut olemassa vain kiinni ottamista, omimista varten, jolloin sen erilaisuus on tuhottu.” (Cixous 2013, 85).

Orientalismia esiintyi kaikissa taiteenlajeissa, yhtenä klassisena esimerkkinä maalaustaiteen idänkuvien lisäksi matkakertomukset – ja fiktion puolella esimerkiksi Joseph Conradin Pimeyden sydän (1904). Esittävissä taiteissa eksotisointia ovat ylläpitäneet erityisesti eksoottiset tanssijat. Kenties tunnetuimpana eksoottisena tanssijana Mata Hari, naisvakooja, joka teloitettiin vuonna 1914. Syntyjään Margaretha Geertruida Zelle -niminen hollantilainen nainen loi itselleen uuden identiteetin jaavalaisena naisena.

Kuten jo luettelemistani esimerkeistä voi päätellä, eksotismi kukoisti erityisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Burleskissa orientalismi oli vahvasti läsnä – ajan tavan mukaisesti – alusta lähtien: alun perin sketseissä ja myöhemmin, eroottisuuden korostuessa 1900-luvun alusta lähtien, erityisesti esitettynä seksuaalisena mysteerinä ja unelmana. Burleskin 1800-lukulainen historia humoristisine sketseineen toi lavalle naisia eri rooleissa, milloin “villeinä”, milloin Kauko-Idän geishoina. Roolit vaihtuivat ja kulttuureja puettiin ylle vain, jotta ne voisi riisua viimeistään lavalta poistumisen jälkeen – ja yleisö viihtyi.

Postkoloniaalisesta kritiikistä sekä toiseuttamisen teoriastaan tunnettu Said on painottanut, että toiseuttaminen on vallankäyttöä suhteessa toiseutettavaan kulttuuriin: koska se luo ja vahvistaa stereotypioita, koko eksotismi pitäisikin lukea länsimaisten näkemyksenä kyseisestä kulttuurista ennemmin kuin kuvauksena kyseessä olevasta kulttuurista. Mutta ongelma on siinä, osataanko orientalistisia esityksiä lukea näin? Ja mitä tulee esiintyjään: kuka haluaisi esittää numeronsa tietäen, että se nojaa haitallisille stereotypioille, ja vielä seisoa sen takana? Tuskin kovin moni.




Blackface ja intiaanipäähineitä

Otsikolla voisin viitata lukuisiin Ylen tekemiin norahduksiin aina Pekasta ja Pätkästä Sanna Ukkolaan ja Pressiklubiin. Mutta ei, puhun kahdesta ikiaikaisesti burleskissa valkoisen esiintyjän käyttämästä rekvisiitasta ja esiintymisen tavasta: siitä, kuinka sitä yritetään vieläkin kitkeä pois. Orientalismi läpäisee koko länsimaisen historian. Emme pääse siitä eroon, vaikka kuinka pyristelisimme. Erityisesti burleskin historia on eksotismin lävistämä. Nykyburleski syntyi 1990-luvun Yhdysvalloissa, ja on siitä lähtien valloittanut maailmaa.

Maaliskuussa 2017 ranskalainen burleskiartisti Fafa Bulleuse maalasi itsensä mustaksi esityksessään, joka karkotti Toulousen burleskifestivaaleilta tukun esiintyjiä. Bulleuse puolusti esitystään sanomalla sen olevan tribuutti Nina Simonelle. Avoimessa kirjeessään kahdeksan esiintyjää kertoo keskustelleensa ongelmallisesta numerosta järjestäjien kanssa. He pyysivät esityksen poistamista tai muuttamista. Festivaalin järjestäjät vetosivat sananvapauteen ja pitivät numeron ohjelmassa. Tämä maksoi festivaaleille kahdeksan esiintyjää, lukuisia maksavia asiakkaita sekä maineen. Vetäytyneiden esiintyjien listalla oli kaksi suomalaisnimeä, Dixie Feathers sekä Gigi Praline.

Sadie Sinner kirjoitti astetta kipakammin omalla verkkosivustollaan: ”As a black woman, I do not have freedom to move through the world untroubled. As a black woman, I have to watch simple Sallies, like you, casually put on the best parts of my culture and take them off as you please and continue moving freely. When you do “borrow” my culture, you do so from a position of privilege; ain’t no one gonna treat you black, coz you aint black - that same way we don’t start asking little Megan to do actual adult things when she dresses up as her mummy.” (The Cocoa Butter Club 2017)

Bulleusen tekemä blackface ei ollut ainoa kulttuurisensitiivinen teko: Toulousen festivaalien järjestäjä Florence Boué on esiintynyt mammuttimaisessa intiaanipäähineessä, Bulleuse taas on nähty mm. dia de los muertos -teemaisessa numerossa. Kysymys kuuluu, miksi vuonna 2017 oltiin taas samassa pisteessä, jossa kulttuurisen omimisen ja blackfacen rasistisuutta joudutaan selittelemään, kun vastaavanlaisia skandaaleja on ollut lähes vuosittain tunnetuilla lavoilla New Yorkista länteen ja itään? Surkuhupaisaa, kuinka vain vajaa vuotta aiemmin, kesällä 2016, suuressa 21st Century Burlesque Magazine -lehdessä Sadie Sinner ja Coco Deville raportoivat burleskilavoilla nähdyistä rasistisista numeroista.

Moni muu nykyburleskiartisti on joutunut hyllyttämään vaivalla tehtyjä ja rakennettuja numeroitaan viime vuosien aikana: dia de los muertos -teemat sekä muut selkeästi muista kulttuuripiireistä ammennetut ja länsimaisen valkoisen ihmisen lainaamat teemat ovat olleet kovan itsereflektion alaisena. Vaikeimmat kysymykset kuuluvat: missä menee korrektin ja epäkorrektin esityksen raja? Meneekö se muiden kulttuurien jumalissa sekä pyhiksi laskettavissa esineistössä ja vaatetuksissa, vai jossakin muualla?

Monien burleskiammattilaisten mielestä vastaus kulttuurisen omimisen ja rasismin nostamiin kysymyksiin ja epävarmuuksiin on kouluttautuminen ja tunnollinen taustatyö. Mitä enemmän ihminen perehtyy aihealueeseensa, jonka parissa työskentelee, sen tarkempi näkemys siitä hänelle kehkeytyy. Tällöin mauttomuudet korostuvat ja karsiutuvat esityskavalkadista vähitellen esiintyjien tietämyksen karttuessa – ainakin ideaalitilanteessa.




Taiteen moraali

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta palautuu monimutkaiseen ja ongelmalliseen kysymykseen taiteen moraalista ja etiikasta. Vaikka keskustelu taiteen autonomiaa ja moraalista vapautta puolustavan autonomismin sekä moralismin välillä on kenties ratkaisematon, nostavat esimerkiksi kysymykset rasistisesta taiteesta ja kulttuurisesta omimisesta keskustelun taiteen etiikasta jälleen ajankohtaiseksi.

Taiteen tekijällä katsotaan olevan vastuuta ennen kaikkea taiteen julkisuuden vuoksi. Erityisesti nykyburleskissa, joka on luonteeltaan yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen taiteenlaji, kysymys julkisuudesta, tilasta ja taiteilijan vastuusta ovat relevantteja. Burleskiartisti ei voi tehdä samassa tilassa olevia loukkaavaa numeroa ja paeta taiteilijan vapauden tai taiteen autonomian teesin taakse. Kirjailija voi näin tehdä, niin kauan hänellä on kirjojaan kustantava taho, mutta burleskiesiintyjällä ei välttämättä tällaisen jälkeen ole joko esiintymispaikkaa tai sitten katsojia.

Burleskissa taiteen eettisyyttä voikin peräänkuuluttaa lajin luonteeseen liittyvillä seikoilla. Nykyburleski on ollut syntymästään saakka vahvasti marginaalissa, alakulttuurina, jossa sille on muotoutunut vahva ”turvallisen tilan” leima. Burleski luo ympärilleen paikan, jossa erilaiset olemisen tavat, liittyivät ne sitten seksuaalisuuteen, sukupuoleen tai kulttuuriseen taustaan, ovat ”suvaittuna sellaisenaan”, Cixousin sanoja lainaten. Näin ollen juuri negatiiviset vallankäytön muodot, jotka kohdistuvat näihin samaisiin vähemmistöihin, on katsottu koko marginaalia järkyttäväksi seikaksi.

*

Onko burleskin otettava pesäero menneisyyteensä, vai vain valikoitava historiasta ne muutamat nykyajan valoa kestävät osiot? Menneisyyden eksoottisia tanssijoita ei voi eikä ole mielekästä ripustaa häpeäpaaluun, sillä emme voi nykyajasta käsin jälkiviisaana tuomita ihmistä, joka toimi aivan eri ympäristössä ja sosiaalisessa ilmapiirissä kuin me. Sen sijaan voimme tiedostaa menneisyyden raskauden ja ongelmat, ja yrittää pitää historiaa mukanamme kivuttomimmalla mahdollisella tavalla.

Tämä tarkoittaa sitä, että tehdessämme tribuuttia esimerkiksi kuuluisalle burleskitanssijalle Josephine Bakerille, emme tee itsellemme blackfacea, ja mikäli haluamme kulttuurivaihtoa numeroihimme, emme lähde stereotypioiden tarjoamaan helpoimman vaihtoehdon matkaan, vaan teemme taustatyömme hyvin, jotta voimme rakentaa eettisesti kestävän numeron.




Kirjoittaja on päätoimittaja, kriitikko ja kirjailija, joka ylläpitää saTEASEfaction-nimistä burleskisivustoa ja työskentelee aiheeseen liittyvän kirjan parissa.




Lähteet:

Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Suom. Heta Rundgren, Aura Sévon. Tutkijaliitto 2013.
Coco Deville & Sadie Sinner: ”Blackface in Burlesque. Again.”, 13.6.2016: http://21stcenturyburlesque.com/blackface-burlesque-again-poc-racism/ (Luettu 10.5.2018)
Hubara, Koko: ”Othe(i)ron”, 8.2.2016: http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron (Luettu 15.5.2018)
Kaarenoja, Vappu & Rämö, Aurora: ”Tätä rumpua ei saa käyttää”, 11.5.2018: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/jos-lastenohjelman-intiaani-on-... (Luettu 15.5.2018)
Laiho, Hemmo: ”Taiteen etiikka”, 2009/2014: https://filosofia.fi/node/4178 (Luettu 12.5.2018)
”Burlesque Festival Cast Quit Over Blackface Dispute”, 10.3.2017: http://21stcenturyburlesque.com/toulouse-burlesque-festival-blackface-ra... (Luettu 15.5.2018)
Shanghai Pearl: 'It's Complicated' – More on Cultural Appropriation, 29.5.2012: https://www.facebook.com/notes/shanghai-pearl/its-complicated-more-on-cu... (Luettu 12.5.2018)
Said, Edward W.: Orientalismi. Suom. Kati Pitkänen. Gaudeamus 2011.
Sadie Sinner: ”Dear Toulouse Burlesque Festival Producer and Fafa Bulleuse”, .3.2016: https://thecocoabutterclub.com/blackfacing/ (Luettu 10.5.2018)

frontpageteaser: 
Kulttuurinen omiminen on suuri ongelma nykyburleskissa, ja tapauksia nousee keskustelun kohteeksi, jos ei nyt kuukausittain, niin ainakin kerran vuodessa.
articleimage: 
Language: 
finnish