Scroll To Top

Mies ja ääni – Luigi Russolon Hälyjen taide

Teksti: Veli-Matti Huhta

”Kuka ei tunnusta kyllästyneensä jousien, torvien ja muiden soitinten sointiväreihin? Kuka vielä väittää löytävänsä näistä soittimista uusia aistimuksia? Niiden aiheuttamista aistimuksista ainoa on varmastikin kyky laajentaa suu väistämättömään haukotukseen!” (s. 93). Onko tylsistyminen ylihistoriallinen uhka vai ovatko Luigi Russolon sadan vuoden takaiset lauseet todistusta jostakin perustavasta modernista kokemuksesta? Ja onko niin, että kun viime vuosikymmenten musiikista niin suuri osa on ollut muuta kuin ”oikeita” jousia tai torvia, kuulostavat jouset ja torvet taas korvissamme tuoreilta?

I

Luigi Russolo (1883(i)– 1947) oli italialainen kuvataiteilija, säveltäjä ja soitinrakentaja, futuristien koulukuntaa edustanut avantgardisti, jota on luonnehdittu maailman ensimmäiseksi ”noise-artistiksi”. Hänet muistetaan nimenomaan hälyinstrumenttien rakentajana ja hälymusiikin teoreetikkona: niin myös nyt, kun kirjoituskokoelma Hälyjen taide on ilmestynyt Tanja Tiekson kääntämänä suomeksi. Alkuteos L´Arte dei Rumori on vuodelta 1916.

Mitä Russolo hälyllä tarkoittaa? Rumore saa italian sanakirjoissa muun muassa merkityksiä ääni, melu, meteli. Taustalla on latinan rumor, huuto. Tiekso sanoo esipuheessaan, että käsite häly on vakiinnuttanut paikkansa musiikkitieteessä ja äänitaiteessa. Erityisen tärkeä termi on elektronisessa ja kokeellisessa musiikissa. Hälyä lienee vaikea (mahdoton?) määritellä, mutta hälyn kuullessamme tunnistamme sen.

Russololla on oma systematiikkansa, jota ei ole aina helppo seurata: ”… jos emme ota huomioon satunnaisia maanjäristyksiä, hurrikaaneja, myrskyjä, lumivyöryjä ja vesiputouksia, luonto on hiljainen” (s. 23), hän sanoo, mutta antaa kuitenkin heti pitkän listan esimerkkejä luonnon muista äänistä: ”tuulen suhinaa, vesiputouksen kuohuntaa, puron solinaa, lehtien kahinaa, kaukaisuuteen katoavan hevosen kavioiden kapsetta, kärryjen horjuvia hypähdyksiä katukivetyksellä ja öisen kaupungin laajoja henkäyksiä.” (s. 26).

Yhtäältä häly on Russololle luonnon ominaisuus, luonnon monimuotoisuuden manifestaatiota. Toisaalta hän jo edellä siteeratussa luettelossaan lipsahtaa luonnon piiristä ihmisen yhteiskunnallisen olemisen piiriin (kengitetyt hevoset, kärryt, kadut, kaupunki) – tämä liukuma on nähtävä yhteydessä Russolon välittömään kulttuuriseen ja historialliseen kontekstiin: hän elää vanhastaan pitkälle sivilisoituneessa ja urbanisoituneessa yhteiskunnassa – maaseudun hän sanookin ilman hälyjä muistuttavan hautaa (tämä maaseudun ja maalaiselämän tylsyyden ja tylsämielisyyden korostus on vanha intellektuaalinen perinne, joka tavataan muun muassa Kommunistisessa manifestissa).

Niin ikään Russolo erottaa toisistaan hälyt (osana luontoa) ja ”yhdeksännellätoista vuosisadalla, koneiden keksimisen myötä” syntyneen Hälyn. Tämä Häly eroaa luonnon äänistä voimakkuutensa, jatkuvuutensa ja vaihtelevuutensa puolesta. Merkitsevä, Russoloa kiinnostava häly on jotain luonnosta ja yhteiskunnasta esiin uutettua, muokattua, kenties kesytettyäkin. Häly on gebildet.

”Häly sen sijaan saapuu sekavana ja epäsäännöllisenä elämän epäsäännöllisestä sekavuudesta, ei paljasta itseään meille välittömästi ja säilyttää lukemattomat yllätyksensä. Olemmekin varmoja, että valitsemalla, ohjailemalla ja hallitsemalla kaikkia hälyjä me ilman epäilystäkään tulemme rikastuttamaan ihmiskuntaa uudella aistinautinnolla” (s. 29).

Taiteilijan – tässä tapauksessa hälytaiteilijan – tehtävä on muokata edelleen, jatkaa yhteiskunnan työtä, tehdä hälyistä taidetta, tiedettä ja informaatiota. Russolo on aikansa lapsi, hän uskoo kulttuurievoluution väistämättömyyteen ja suoraviivaisuuteen. Musiikin kompleksisuus kasvaa ajassa eteenpäin siirryttäessä; rytmit tulevat ”yhä moninaisemmiksi, soinnut yhä monimutkaisemmiksi ja dissonoivammiksi ja orkesterin sointivärit yhä oudommiksi (s. 96). Musiikilla on kohtalonsa, joka sen on täytettävä, ja Hälyllä on siinä oma, ratkaiseva osansa.


II

Suurta historiallista skeemaa (luonto – yhteiskunta – taide) myötäilee ja, ainakin Russolon toiveissa, johtaa tekninen kehitys, jonka elimellinen osa soitinrakentaminen on. Silloin kun hälyt ovat taidetta, ne ovat nimenomaan tietoisesti rakennetuilla koneilla tietoisesti tuotettuja hälyjä. Hälysoitinten ensiesiintyminen tapahtui Modenassa kesäkuussa 1913, ja kokonaisen hälyviritinorkesterin Milanossa huhtikuussa 1914. Yleisön reaktiot olivat odotettuja, vaikkakin Russolon kannalta mielettömiä: Milanossa soitinten hälyä ei kuulunut yleisön hälyn seasta. Tappelunnujakat ja skandaalit ovat tuttuja monista vuosisadan alun avantgardistisista tempauksista: toukokuussa 1913 Kevätuhrin ensi-ilta Pariisissa oli mennyt nyrkkitappeluksi.

Russolo lähti orkestereineen ulkomaankiertueelle, muun muassa Lontooseen. Sitten tuli sota.

Hälysoittimia, sellaisia kuin hälyviritin, rätistäjä, päristäjä tai hankaaja, Russolo rakensi Ugo Piattin (1888 – 1953) kanssa. Kuten Russolo oli Piattikin taidemaalari. Alkuperäisiä instrumentteja ei ole säilynyt, mutta piirustukset kylläkin, ja niiden perusteella soittimia on rekonstruoitu. Youtubesta löytyy esimerkkejä, ja jännältä kuulostaa. Russolo ja kumppanit lienevät suunnitelleet ja rakentaneet yhteensä 27 instrumenttia.

Futurismille keskeisen teknisen kehityksen ohella sijansa saa myös tiede: Russolo viittaa italialaiseen kokeelliseen fonetiikkaan (siis kokeita suorittavaan) ja mainitsee tutkijat Aristide Fiorentino ja Baglioni Sassari. Hän luettelee hälytutkimuksen osa-alueita: ympäristön hälyjen vaikutus ihmisen puheääneen ja kielenkäyttöön, kielen ja puheen synnyn ja hälyjen välinen yhteys sekä onomatopoetiikan tutkimus.(ii) Se, missä määrin myöhempi tutkimus on jatkanut Russolon viittaamalla tiellä, ei ole tiedossani – mielenkiintoisilta avaukset joka tapauksessa tuntuvat.

Hälyillä on elimellinen yhteys myös futuristiseen runouteen. Russolo lainaa pariinkin otteeseen Manifesto del Futurismon (1909) kirjoittajaa, runoilija F. T. Marinettia (1876 – 1944). Sellaisten Marinettin runoissaan käyttämien onomatopoeettisten ilmausten kuin ”rrrrrr pfapfa pfapfapfapfapfapfa”, ”tsan-tsak-tsak-tsak-tsak” tai ”raruumaa fiaar fiaar fiaar” yhteys hälyjen taiteeseen tulee todistetuksi. Huvittavasti nämä ilmaukset tuovat mieleen monia esimerkkejä pop-kulttuurista. ”Boom! Bam! Kaboom!”, sanoo Teräsmiehen nyrkki. ”Da doo ron ron”, lauloivat myöhemmät futuristit.

Kun Marinetti manifestinsa mukaisesti hyökkää kohti Taidetta isolla T:llä, hän käyttää hyökkäyksessä Hälyä isolla H:lla.

Neljäs Russolon tekstistä esiin nouseva asia tekniikan, tieteen ja runouden ohella on sota. ”Tatatata”, laulaa konekivääri Marinettilla ja turkkilaiset huutavat ”hurrrrrraaah”. Modernissa sodassa (ensimmäisessä maailmansodassa) on näkyvyys Russolon mukaan olematonta, joten äänet ja nimenomaan hälyt korostuvat (”Ihmeellinen ja traaginen sodan hälyjen sinfonia!”). Muiden futuristien tavoin Russolon sotainto ja jopa sotahulluus on kiertämätöntä, ja Tieksokin sanoo sodan tematiikan olevan erottamaton osa Hälyjen taidetta. Suhteesta fasismiin Tiekso sen sijaan on antamassa Russololle synninpäästöä (monet futuristit olivat eksplisiittisesti fasisteja).


III

Lopuksi on käsiteltävä kahta Russolon tekstissä seikkailevaa subjektia, ”futuristi-taiteilijaa” ja ”kuuntelijaa”. Futuristi on, kuten Tieksokin selittää, lähtökohtaisesti ”mies”: maskuliininen, väkivaltainen, sotaisa ja äärimoderni. Vaikuttaako taustalla Italian renessanssista periytyvä macchiavellistinen virtù? Marinetti-katkelmassa kuvataan, miten futuristit haluavat tunkeutua aineeseen ja tuntea sen värähtelyt. Ja mitä hälyt ovatkaan muuta kuin aineen värähtelyä, feminiinistä luontoa, jonka futuristimies ottaa ja omistaa.

Musiikin kuuntelija sen sijaan on lähes täysin passiivinen, itse asiassa uhri, jota alati uhkaa aistien turtuminen, kyllästyminen jo kuultuun. Kovin monimutkaista kuvaa Russolo ei tästä kuuntelijastaan anna, eikä niin muodoin itse musiikistakaan. Musiikin ainoaksi tehtäväksi jää tarjota aisteille aina ja aina jotakin uutta.

Hälyjen taiteen leipätekstin oikolukuun olisi kannattanut kiinnittää hieman enemmän huomiota. Rätistäjien (eräs hälyinstrumenttien ryhmä) sanotaan tuottavan muun ohella ”nyljettävän sian korkeaa kiljuntaa” (s. 87 – 88), mutta ei kai futuristikaan niin hullu ole, että nylkee sikaa elävältä?

Joka tapauksessa Russolon manifestin tekstiä kannattelee intohimo, joka on säilyttänyt tuoreutensa vuosisadan ajan. Sen julistuksen häly ei ole mitään korvia huumaavaa meteliä. Pikemminkin se viekoittelee. Oliko muuten Homeroksen seireenien laulu sittenkin hälyä?




Viitteet:


i: Vuosiluku Tanja Tiekson esipuheen mukaan. Sekä italian-, ranskan- että englanninkielinen Wikipedia ilmoittaa Russolon syntymävuodeksi 1885.


ii: Luonnonäänien ja puheen synnyn välinen yhteys ei tietenkään ollut mikään uusi teema sata vuottakaan sitten. Sitä olivat pohtineet mm. Herder 1700-luvulla ja Lönnrot 1800-luvulla.



Luigi Russolo: Hälyjen taide.
Suomentanut Tanja Tiekso.
Alkuteos L´Arte dei Rumori (1916).
Marinettin runojen suomennokset Janne Löppönen.
Tutkijaliitto 2018, 99 s.

Language: 
finnish