9.6.2008 Irmeli Hautamäki

Arvio Siri Hustvedtin romaanista "Kaikki mitä rakastin" (2007)

Joskus hyvästä romaanista oppii enemmän kuin akateemisesta tutkimuksesta. Siri Hustvedtin romaani What I Loved (2003), Kaikki mitä rakastin (2007) käy kiinnostavasta tutkielmasta tietyistä nykytaiteen ja taidemaailman ilmiöistä ja keskusteluista. New Yorkin taiteilijapiirien elämää ja taidetta aina 1980-luvulta 2000 luvun alkuun kuvaava romaani on kiintoisa tietysti siksikin, että Hustvedt on tutkija ja väitellyt kirjallisuustieteestä.

Kirjassa miellyttää sen levollinen ote: kirjailijalla on aikaa näyttää, kuinka tapahtumat alkavat ja kasvavat vähitellen, vuosi vuodelta. Taiteilija Wechsler ja taidehistorioitsija Hertzberg tutustuvat ja ystävystyvät, kummankin vaimot ovat taiteen tutkijoita, heidän lapsensa syntyvät samaan aikaan ja leikkivät yhdessä; pariskunnat viettävät yhteisiä lomia ja tekevät työtään: kirjoittavat, opettavat ja maalaavat. Monet, ainakin Suomesta käsin elämää suuremmilta näyttävät taideilmiöt saavat inhimilliset mittasuhteet, kun niitä tarkastellaan lähietäisyydeltä. Jopa New York vaikuttaa inhimilliseltä kaupungilta, kunnes asiat kehittyvät pisteeseen, jossa tapahtuu muutos.

Käänne tapahtuu kaupallisuuden ja kyynisyyden alkaessa saada yhä enemmän otetta vakavasta taiteesta. Hype valtaa alaa ja yksi kirjan päähenkilöistä, taiteilija Bill Wechsler kuolee odottamatta ennenaikaisesti. Hänen elinvoimansa ehtyy, kun hänen poikansa Mark antaa vietellä itsensä mukaan taide-elämän loisilmiöinä syntyviin hämäräpiireihin. Tämän sanominen kuulostaa liian dramaattiselta, sillä kaikki tapahtuu romaanissa hitaasti, vivahteikkaasti, vaivihkaa, huomaamatta.

Romaani seuraa ajan ja ihmisten vähittäistä muutosta taidehistorioitsija Leo Hertzbergin kertomana. Hän tulee isäksi nelikymppisenä, mutta menettää lapsensa onnettomuudessa tämän ollessa 11-vuotias. Lapsen kuoltua myös taidehistorioitsijan avioliitto kuolee: hänen vaimonsa suree, kunnes päättää muuttaa pois New Yorkista ja aloittaa elämän muualla. Taidehistorioitsija yrittää korvata lapsensa menetyksen ystävystymällä Wechslerin samanikäiseen Mark poikaan. Näin syntyy tynkäperhe, joka muistuttaa paljon tavanomaisia uusperheitä. Mark on usein Hertzbergin hoivissa kun hänen oma isänsä ja tämän uusi vaimo keskittyvät omiin asioihinsa.

Mark jopa muuttaa Leo Hertzbergin luo ja alkaa käyttää kuolleen pojan huonetta. Tilanne suo lohtua Hertzbergille, kunnes Mark tulee murrosikään ja alkaa seurustella taidemaailman uusien tyyppien kanssa. Mark jää kiinni toistuvista valheista ja näpistyksistä, mutta selvittää tilanteen aina vakuuttavasti. Hän tekee kaikkensa, jotta ”Leo setä” säilyttäisi luottamuksensa häneen. Ja Leo Hertzberg luottaa parhaan ystävänsä Bill Wechslerin poikaan; molemmat miehet tekevät voitavansa hänen kasvatuksensa eteen. Kaikesta huolimatta Mark vedättää heitä. Miksi hän tekee sen, tai pikemminkin, miksi se onnistuu, sitä lukija voi kysyä itseltään.

Arkisen perhe-elämän huolet nivoutuvat romaanissa oppineisiin keskusteluihin, jotka liittyvät päähenkilöiden työhön ja tutkimuksiin. Tämä elämänmakuinen ja konstailematon yhdistelmä miellyttää romaanissa. Kirja johdattaa nykytaiteen moniin teemoihin.
Markin äitipuoli Violet kirjoittaa tutkielmaa hysteriasta ja syömishäiriöistä, Leo Hertzbergillä on tekeillä kirja Goyan painajais- ja hirviöaiheisista töistä. Tässä voi nähdä paralleelin kirjan tapahtumille, kun New Yorkin taidemaailman villimpi puoli pääsee vauhtiin Giles –nimisen skandaalitaiteilijan astuessa kuvioihin.

Gilesin taiteen aiheena on muodikas väkivalta, se mässäillee sadismilla ja samalla se kaksinaismoralistiseen tyyliin syyttää väkivallasta TVtä, pornovideoita ja väkivaltaviihdettä ylipäätään. Gilesin teoksia kuvataan taidehistorioitsijan silmin heppoisiksi: Giles tekee kipsistä valettuja onttoja ruumiinkappaleita, ja levittelee gallerian lattialle niiden joukkoon myös tekosuolia, tekosisäelämiä jne. Seinillä on valokuvia ”kommentteina”: taiteilijan omakuva kaukosäädin kädessä viittaamassa väkivaltaelokuviin.

Gilesin taide saa tukijan kriitikosta, joka väittää tämän taiteen olevan väkivallan kritiikkiä. Kriitikko kehuu Gilesiä rajojen ylittämisestä ja rohkeudesta. Hän selittää, että Giles on taiteessaan hylännyt kulttuuriset normit ja hyveen teeskentelyn. Kirjoitus siteeraa suu vaahdossa Baudrillardia. Ja tietenkin: kaikki perustuu taiteilijan vaihtuviin identiteetteihin.

Bill Wechsler on taitelijana kompleksinen, mutta totuudellinen ja autenttinen. Hänen teoksensa eivät ole todellisuustaidetta, ne kuvataan mielikuvituksellisiksi allegorioiksi. Myös niiden tekotapa ja tekniikka ovat kiehtovia. Wechsler tekee erilaisia huoneita tai tiloja; näissä laatikkoveistoksissaan hän kuvaa monimutkaista O:n tarinaa.

Hänen poikansa Mark Wechsler joutuu kuitenkin väkivallalla, seksillä ja huumeilla iloittelevan Gilesin seurapiiriin. Samaan porukkaan kuuluu muutama muukin onneton teini-ikäinen ja myös alamaailmasta peräisin oleva lapsiprostituoitu, josta käytetään nimeä Mä. Giles kasvattaa mainettaan taidemaailmassa sadistisilla tempauksilla ja väitetään, että hän on tehnyt jopa murhan. Lopulta Hudson -joesta löytyy matkalaukkuun sullottuna ruumis, jonka tuntomerkit sopivat poikaan nimeltä Mä. Asiaa aletaan tutkia, mutta Giles väittää kyynisesti lavastaneensa murhan vain eksperimentin vuoksi. Kyseessä oli kuulema vain taidepila. Tapauksen tutkinnan aikana asiasta paisuu iso skandaali mediassa ja Gilesin taiteen hinnat alkavat nousta.

Bill Wechslerin hahmo joka on kirjassa hallitseva, jää kirjassa hieman salaperäiseksi. Wechsler on traditionaalinen taiteilijatyyppi, taide on hänelle tapa olla ja elää, muu ei olisi hänelle mahdollista. Taide syntyy hänen elämästään. Taide ei ole suurempaa kuin elämä, sen voi havaita siitä, että Wechsler menettää kykynsä tehdä taidetta, kun hänen elämäänsä ilmaantuu varjona painajaismainen häpeä ja kärsimys pojan aiheuttaman pettymyksen takia. Siri Hustvedtin romaanin harvinaislaatuisuutta on että taiteilija esitetään perheellisenä, ihmissuhteet ovat se hento side, jonka varassa ihmiset ovat maailmassa. Huolenpito läheisistä ihmisistä on tärkein asia elämässä. Ilman sitä kaikki luhistuisi ja häviäsi.

Giles on taiteilijana vastakohta edelliselle. Gilesille taide ei ole elämää, taide on välikappale johonkin muuhun. Ihmiset ovat hänelle tietysti myös pelkkiä välineitä. Mark Wechsler on väline siinä missä muutkin. Giles hankkii yhden Bill Wechlsterin maalauksen joka esittää Markia lapsena ja ”käyttää” teosta uudelleen lävistämällä sen omalla kipsitorsollaan. Selvemmin Gilesin päämääriä ei voisi kuvata.

Mark Wechsler sotkeutuu yhä syvemmälle Gilesin ympärille muodostuvaan sotkuun. Vanhemmat ja Hertzberg panevat hänet kotiarestiin ja häntä käytetään terapiassa. He tekevät minkä pystyvät eläen toivon ja pettymyksen vuorotellessa. Tämä huoli tuntuu todelliselta. Kerran Hertzsberg pelastaa Markin vähältä piti kuolemasta kun tämä on ottanut yliannoksen huumeita Gilesin asunnossa. Hertzberg on sattunut paikalle vahingossa avattuaan eteisessä väärän oven. Mark löytyy sen takaa kylpyhuoneesta henkitoreissaan.

Hetkeä aikaisemmin poikaa etsimään tullut Hertzberg on keskustellut Gilesin kanssa. Giles on johtanut teeskentelevään tapaansa Hertzbergiä harhaan. Pelkkä arvostetun tutkijan ilmaantuminen Gilesin reviirille on tälle voitto arvovaltapelissä, jota hän pelaa taidemaailman silmissä. Hertzberg epäilee Gilesiä, mutta ei saa tästä otetta.

Gilesiä on vaikea saada kiinni mistään rikollisesta. Hänen taiteeksi lavastamansa lapsiprostituoidun murha on jatkuvasti esillä julkisuudessa, taidelehdissä, joiden vakioaineistoon sen puinti kuuluu. Näin kuluu kuukausia. Median luoma todellisuus näyttää muuttuneen Gilesin taideteokseksi, hän muokkaa ja muuntaa sitä mielensä mukaan.

Gilesin taide on peliä, jossa hän kuvittelee voivansa pe(i)ttää ja manipuloida ”todellisuutta” tai siitä sepittämiään tarinoita mielensä mukaan. Herkkäuskoinen media tarttuu hänen käsikirjoitukseensa ja vedonlyöjät käyvät kilpasille. Teokset joita hän tekee, ovat vaatimatonta taiteellista tasoa, eivätkä kiinnosta ketään. Kaikki huomio on rikokseen liittyvässä pelissä.

On tavallista joutua seuraamaan tällaisia spektaakkeleita median välityksellä. Tavallisempaa kuin uskoisi ja toivoisi. Ne ovat arkipäivää jo Suomenkin taide-elämässä. Romaanin perusteella voi todeta, ettei hype -ilmiöissä ole taustalla muuta kuin surkeiden ihmisten pätemisen tarvetta. Kriitikko on surkeus ja Giles osoittautuu mitättömäksi tyypiksi. Häntä ajaa takaa pakkomielteenomainen himo kuuluisuuteen: hän luulee, että esillä olo mediassa tekee hänestä tärkeän. Hän on luonut monenlaisia valeidentiteettejä itsestään ja äidistään, joka kuulema on ollut prostituoitu. Todellisuudessa äiti ei ole mitenkään erikoinen. Ehkä Giles toivoo, että äiti vihdoin huomaisi hänet?

Voi vain kuvitella, että tällaisen tyypin kuvaaminen romaanissa on vastenmielistä, eikä Hustvedt sitä kovin syvällisesti teekään. Sen sijaan kirjailija on siirtänyt huomion romaanissa niihin henkilöhahmoihin, joihin Gilesin negatiivinen vaikutus ulottuu: huolehtiviin ja sureviin vanhempiin ja kertoja Hertzbergiin itseensä, joka on ”uusperheen” sijaisisä. Romaani seuraa heidän reaktioitaan vaihe vaiheelta. Tämän puolenhan mediaspektaakkeli peittää.

Entä Mark itse? Hänen roolinsa jää romaanissa avoimeksi: hän kykenee niin hyvään kuin pahaankin. Markin kasvatusäidin Violetin sanoin hän on sekä rakastettava että vihattava. Hustvedin romaani kyseenalaistaa myytin, että taiteilijat tai taide olisi jotenkin arkielämästä riippumatonta. Samalla se luo selkeyttä taiteen mystiseen ”toiseuteen” ja taiteilijoiden väitettyyn toisenlaisuuteen. Bill Wechsler kuvataan oudoksi tyypiksi, mutta hänen outoutensa purkautuu hänen taiteeseensa. Perhe tuo hänen elämäänsä tarpeellisen tasapainon.

Myös hänen kuvankaunis vaimonsa Lucille, Markin biologinen äiti on erikoislaatuinen, vaikeasti lähestyttävä ja sosiaalisilta kyvyiltään rajoittunut. Lucille kykenee olemaan vapaa ainoastaan humalassa. Myös Billin veljen Danin mielenterveys horjuu, hänen kirjalliset saavutuksensa ovat heikkoja. Niinpä myös Mark on omituinen: välillä täysin normaali, välillä epäluotettava. Tällä biologisella seikalla ei ole suurta merkitystä, sillä romaani ei etsi syitä eikä seurauksia. 'Geenit tai kasvatus' eivät ole kirjan aiheena. Romaani näyttää ajan kuvan monimutkaisena ja rikkaana kudelmana.

Romaani ei ole myöskään moraalinen tutkielma: se on enemmän kuvaus nykyajalle tyypillisestä kunnian ja kuuluisuuden ilmiöistä ja ihmisistä sen vaikutuspiirissä. Se näyttää, että valheellinen spektaakkeli ulottuu myös tunnollisten ja kunnollisten akateemisten ihmisten arkeen, joita kirjan päähenkilöt ovat, ja kykenee tuhoamaan sen. Mikään elämäala, ei tutkimus sen enempää kuin taidekaan ole vapaa huijauksesta. Illuusio turvallisesta akateemisesta elämästä, jossa puolustetaan vain totuutta ja oikeutta, on harhaa.

Lähde: Siri Hustvedt: What I Loved (2003), Kaikki mitä rakastin (2007). Suom. Kristiina Rikman. Otava. 467 s.