7.3.2006 Iiris Konttinen
Kultaisia kädenpuristuksia, lootuksenkukkia virtuaalilammikossa, sodan kauhua, lainattuja täytettyjä eläimiä ja orgioita - tätä kaikkea on ARS2006 - ja paljon muuta. Tämä kävi selville vastaavan museolehtorin Riikka Haapalaisen esitelmästä, joka avasi Annamari Vänskän ja Kiasman yhteistyössä koordinoiman Nykytaiteen historialliset juuret -luentosarjan.

Olin ehtinyt käväistä näyttelyssä jo avajaisviikonloppuna. Sunnuntaiset tunnelmat olivat selvästi hiljaisempia kuin edellisen ARS01-näyttelyn aikaan, mikä jo sinällään pani pohtimaan niin kuratointiprosessin kulkua kuin nykytaiteen markkinointiakin.

Oman osuutensa näyttelystä saamaani kokemukseen lisäsivät väistämättä Kiasma-kauppaan jo joulukuussa saapuneet ARS-tuotteet erilaisine tunnuksineen, televisiossa vilahdelleet lyhyet spotit sekä museon ulkoseinien mainosteippaus. Taivas-mainostoimiston luoma visuaalinen ilme tuntui tällä kertaa jollain lailla varsin yksiulotteiselta, suorastaan päälle liimatulta. Näyttelyn ainoaan kokoavaan teemaan ”Toden tuntu” se ei tuonut mitään uutta.

Teosten itsensä osalta puolestaan tuntui jo näyttelyä kiertäessä, että kokonaisuutta oli lähdetty luomaan vailla mitään kovin tiukkaa viitekehystä, ja että mukaan oli päätynyt kenties juuri tämän seurauksena aiempiin näyttelyihin verrattuna useampia töitä, jotka nivoutuvat vähemmän luontevasti mihinkään erityisiin kokoaviin teemoihin ja olivat siis enemmän henkilökohtaisia poimintoja. Kun Riikka Haapalainen kertoi kuraattoreiden työskentelyn pohjautuneen tällä kertaa ennen kaikkea intuitiivisille valinnoille, ei tämä tieto tullut näyttelyyn jo tutustuneille kuuntelijoille varmasti yllätyksenä.

Haapalainen mainitsi esillä olevien töiden löytyneen etupäässä kansainvälisistä taidetapahtumista eri puolilta maailmaa ja useiden teosvalintojen vaihdelleen vilkkaasti viime metreille asti. Tämä on epäilemättä tavallista, kun ollaan toteuttamassa tämän tason spektaakkelia. Näytti siltä, että tällä kertaa mukaan oli päätynyt useampia paljon tilaa ympärilleen vaativia kokonaisuuksia, kuin aiemmissa ARS-näyttelyissä. Haapalaisen siirtyessä esitelmöimään yksityiskohtaisemmin tämänkertaisista taiteilijavalinnoista pohdin, olisiko todella niin, että tällä kertaa teokset ja sitä kautta myös ”hiljaisemmat äänet” saisivat näyttelyssä enemmän tilaa, kuten jossain toisaalla oli jo ehditty ennakoida.

Paitsi nykytaiteen tilaa, ARS06 pani ensi näkemältä jälleen kerran pohtimaan kritiikin funktiota ja sen mahdollista roolia sekä näyttelykokonaisuuden rakentumisessa että sen vastaanotossa. Dialogisuus tuntuu painottuvan tässä suhteessa taidemaailman pienessä piirissä kerta toisensa perään jälkimmäiseen, vaikka useimmissa tapauksissa kuraattoreilla ja muilla museoalan ammattilaisilla on itselläänkin käytännön kokemusta kriitikon, monesti jopa taiteilijan tai peräti taiteen tutkijankin roolista. Mielenkiintoista on sekin, miten kritiikki lopulta kommunikoituu tuotantoketjun alkulähteille - eli taiteen tekijöille - ja löytyykö tuossa keskustelujen rihmastossa lopulta sijaa todelliselle vuoropuhelulle - jollaisen aikaansaaminen kuitenkin lienee kritiikin tärkein tehtävä?

Tuntuu siltä, että erityisesti hartaimmin odotettujen taidespektaakkelien yhteydessä ilmapiiri alan ammattilaisten ja harrastajien piirissä sähköistyy jo hyvissä ajoin ennen avajaisia. Samalla taiteen arvioinnin edellytyksenä toimiva kriittinen potentiaali saavuttaa huippuunsa niin tekijöiden kuin kokijoiden parissa. Mitä suurempi lataus, sitä varmemmin se kuitenkin jostain syystä purkautuu lähinnä hiljaisten huokausten tai kevyiden kuiskausten muodossa sekä yleisön kesken että painetussa sanassa.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa pelätään luonnollisesti, että ”niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan”. Koska sekä kriittisen potentiaalin vieminen huippuunsa että sen purkautuminen estoitta olisi joka tapauksessa edullista esteettisten elämysten edistämiselle, voisi todeta tilanteessa olevan niin sanotusti ”kirveelle töitä”.

Avauksia on toki jo tehty siellä täällä pienimuotoisten hakkuutalkoiden aloittamiseksi. Aiheesta on kirjoittanut Mustekalassakin oivallisesti mm. Susanna Pettersson otsikolla ”Palvelukseen halutaan museokriitikko” (Mustekala 17.11.2003, ks. arkisto). Artikkelissaan Pettersson luotaa maassamme vallitsevan melko yllätyksettömän kriittisen ilmaston lisäksi mainostoimistojen ja median osuutta museoinstituutioiden ja kritiikin kentän keskinäisiin suhteisiin. Kansainvälisessä taidemaailmassahan museoväen julkisesti esittämistä lausunnoista, mielipiteistä ja tiedotteista, ja yhä enenevissä määrin varmasti myös muista näyttelytoimintaan liittyvistä linjauksista päätetään tunnetusti viime kädessä palaverissa sponsoreiden ja viestinnän alan ammattilaisten kanssa, ei kriitikoiden, taiteilijoiden tai tutkijoiden välisessä neuvonpidossa.

Petterssonin artikkelista käy hyvin kouriintuntuvasti ilmi, että juuri tässä suhteessa Suomessa on vielä olemassa aito mahdollisuus muutokseen keskustelun sisällössä ja suunnassa. Petterssonin näkemyksen mukaan kritiikin nykytilan osalta ainoa todellinen toivon kipinä paikantuu tutkimukseen. Tiedon valoon olisin taipuvainen luottamaan itsekin, ellei välillä tuntuisi, että monet taiteen tutkijat päätyvät esteettisen kokemuksen, kritiikin funktion tai teosten itsensä kannalta vetäytymään aivan liian syvälle turvallisen kuivaan platonilaiseen luolaansa, kuin sadetta piiloon, näkemättä enää koskaan metsää puilta.

Ehkä meidän kaikkien olisikin hyvä pitää mielessä, ettei kritiikin tarkoituksena suinkaan ole lietsoa rajuilmaa, vaan yksinkertaisesti suunnata huomiomme havainnoimaan esteettisen kokemuksen tilaa sekä siivittää meidät käymään keskustelua teoksista ja taiteesta ylipäätään mahdollisimman rakentavassa hengessä. Kyse on viime kädessä myös kritiikin etiikasta: ilman sitoutumista kriittisen olemassaolon ideaan on kuka tahansa taiteen kokija - yhtä lailla alan ammattilainen kuin pelkkä maallikkokin - esteettisen kokemuksen piirissä jokseenkin aseeton, kykenemätön vastaamaan nykytaiteen asettamiin haasteisiin teosten itsensä edellyttämällä tavalla. Jos voimasuhteiltaan näin epätasapainoisessa tilanteessa syntyykin dialogia, jää se varmasti kakofonian tasolle, esitettiin argumentit sitten kuiskaten tai huutaen.

En ole itse vielä lukenut ensimmäistäkään ARS06 -näyttelyn tiimoilta ilmestynyttä kritiikkiä. Sellaiseksi en laske Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ilmestynyttä perinteistä puffiartikkelia, jonka kainalojuttu keskittyi muistaakseni museon ulkoseinien mainosteippausten ihmettelyyn, tai Voima-lehden helmikuisessa numerossa ollutta kulutuskriittistä kirjoitelmaa, sen enempää kuin tätä omaa pystymetsäläistä kynäelmääni. Ollessani vielä kaukana taiteen tutkijan positiosta en myöskään katso asiakseni esittää tässä enempää henkilökohtaiseen näyttelykokemukseeni liittyviä huomioita.

Tyydyn sen sijaan toteamaan, että kokonaisuuden sulattelu vaatinee paitsi useamman käyntikerran (ja kyytipojaksi joko tölkkikaupalla Vanhalla nautittua Laitilan virvoitusjuomatehtaan ARS -siideriä tai vähintään pari lasillista Kiasman kahvilassa siemailtua argentiinalaisperäistä ARS -viiniä) myös useamman kuin yhden tiukan annoksen taiteen historiaa, filosofiaa ja teoriaa, jotta todellinen kriittinen olemassaolon tila olisi ylipäätään mahdollista saavuttaa, puhumattakaan siihen sitoutumisesta. Metsän harventamisen osalta vetoaisinkin tältä erää kaikkiin niihin, joilla jo on kirveet, koneet ja kynät - tai edes se kuuluisa saha - käytössään. Ei liene syytä kahlita itseään rakkaisiinkaan puihin ikuisiksi ajoiksi, etenkään, jos pian huomaa ympärillä olevan hakkuuaukean ja salamoivan.