8.3.2006 Pirkko Holmberg
Yhdeksi koululaitoksen tärkeäksi tehtäväksi nimetään kriittisen ajattelun opettamista nuorille. Mahtaako kriittinen ajattelu olla modernimpi ilmaisu sille, mitä ennen vanhaan kutsuttiin terveeksi maalaisjärjeksi?

Alkeellisimmassa muodossaanhan kriittisyys on vain sitä, että vertaa saamaansa informaatiota kontekstiin ennen kuin päättää toimia sen mukaan; ettei ajoita työmatkaansa pysähtyneen kellon mukaan tai astu ulos liikkuvasta junasta jos kuuluttaja sanoo: "If you do not wish to travel on this train, please, exit the train now."

Tai, niin kuin vanhassa vitsissä täti-ihmisestä, joka menee lääkärille. Lääkäri kysyy: "Oletteko seurannut kirjoittamaani reseptiä?" ja täti vastaa: "Jos olisin seurannut, olisin nyt kuollut. Se nimittäin putosi yhdeksännen kerroksen ikkunasta." Monia tällaisia itsestäänselvyydessään koomisia esimerkkejä voi keksiä, mutta niistä on vain lyhyt matka todelliseen lähde- ja auktoriteetti-kritiikkiin.

Koskapa olen kirjoittamassa taide- ja kulttuurifoorumiin, minun täytyy sanoa sanani myös kulttuuri- ja mediakriittisyydestä. Koska maassamme on kuultu sellaisia ääniä, etteivät vanhempien normaali kasvatus ja valvonta tai ikärajoitukset riitä suojaamaan lapsia haitalliselta materiaalilta, on ilmeistä, ettei ihmisiltä tässäkään asiassa odoteta kovin suurta kriittisyyttä. Saattaa toki olla, että nähdessään kirvesmurhan jossain elokuvassa, joku häiriintynyt vekara saisi päähänsä, että hänen olisi tehtävä samoin, mutta näin ei voitane automaattisesti olettaa käyvän.

Vahvempi peruste estää alaikäisten pääsy raakojen väkivaltaelokuvien äärelle, on niiden järkyttävyys ja traumaattisuus emotionaalisesti herkälle mielelle. Hyväksyn pelottavuuskriteerin myös ihmisenmuotoisen keittiöveitsi-telineen kohdalla, mutta en sitä, että se jotenkin ohjeistaisi toimintaa. Jonkun toisen mielestä kyseisenlainen veitsiteline voi olla pelkästään hauska ja kekseliäs. Tämä tuokin meidät niihin moniin kysymyksiin, jotka heräävät, kun "väkivaltaisia" objekteja pidetään esteettisesti arvokkaina.

Jos ihminen arvostaa esteettisessä mielessä kauhu- tai väkivaltaviihdettä, luultavaa on, ettei hän ota sitä naiivin tosissaan. Esteettiseen kokemukseen tuntuisi siis sisältyvän kriittisyyttä tässä tapauksessa, tarkemmin sanottuna se olisi ns. esteettisen etäisyyden ottamista. Mielihyvän saaminen raajojen verisen paloittelun katsomisesta ei olisikaan mahdollista muuta kuin sairaimmilla ja sadistisimmilla henkilöillä.

Mutta sisältyykö esteettiseen kokemiseen aina kriittisyyttä? Tuskinpa. Kriittisyys tuntuisi irrelevantilta ihailtaessa kaunista punaista unikkoa. Otetaanko unikkoa toisaalta myöskään tosissaan, kehottaako se meitä toimimaan tietyllä tavalla? Entä miten käy sadistisen sarjamurhaajan, joka katsoo Uhrilampaita tai Seveniä? Mitätöityykö hänen kokemansa esteettinen taidenautinto, jos hän samalla saa käytännön ideoita murhiaan varten?

Vaikka minua voidaan pitää mahdollisesti paatuneena, ällistyn edelleen, jos joku sanoo sellaista elokuvaa kuin Manaaja hyväksi. Eihän sillä ole "hyvyyden" kanssa mitään tekemistä, vaikka tuo mielleyhtymä ei tässä yhteydessä varmasti olekaan asianmukainen. Manaajaa voi toki mielestäni väittää laatutyöksi, vaikuttavaksi tai vavahduttavaksi. Niinpä esteettinen etäisyys ei ilmeisesti ole minun asenteeni.