Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Numero on puoluepoliittisesti sitoutumaton läpileikkaus puolueiden taide- ja kulttuuripolitiikasta. Se koostuu puolueiden edustajien haastatteluista, politiikan, taiteen ja kulttuuripolitiikan suhteiden analyysista sekä kahdesta puolueissa vaikuttaneen toimijan puheenvuorosta. Numero kysyy: Voiko taidepolitiikka lopulta muuttua? Millaiset sidokset taiteen ja puoluepolitiikan välillä on? Kuinka poliitikot ajattelevat taiteesta? Entä taiteilijat politiikasta?
Marko Gylén ja Mikael Kinanen Eduskuntavaalit eivät ole aina ovella. Taide on. Taide on alituiseen kolkuttamassa oveen, sujahtamassa jo saranapuolelta tai kynnysraosta, herättelemässä ja havahduttamassa todellisuuteen, törmäämässä päistikkaa. Taide painaa summeria, mutta päästävätkö poliitikot sen sisään? Taide on usein sen verran notkeaa ja radikaalia – poliittistakin – toimintaa, että se herättää poliitikoissa epäluuloja. Filosofi Michel Onfray kiteyttää hyvin taiteen ja poliitikkojen perinteisen vastakkaisuuden: Eräät utopistit pyrkivät vain ja ainoastaan runoilijoiden sulkemiseen kaupungin ulkopuolelle, toiset taas heidän rehtiin ja siistiin muuttamiseensa alamaisiksi; toisaalta historian loppu taas sekoitettiin taiteen loppuun ja taiteilijat sulautettiin lopullisesti yhteiskuntaruumiseen. Onfray löytää kuitenkin vieläkin hätkähdyttävämmän kauhukuvan: entä jos poliitikko tekeytyykin taiteilijaksi ja politiikka taiteeksi edistääkseen taiteelle vieraita päämääriä?
Eeva Kemppi Millaista on suomalainen taidepolitiikka ja miten se on muuttunut viime vuosikymmenten aikana? Taloudelliset resurssit ja näkymät ovat hallinneet taidepoliittista keskustelua enemmän kuin puolueiden ideologiset erot. Mutta mikä on puoluepolitiikan ja poliitikkojen rooli taidepolitiikassa? Hyvinvointikaudelta siirryttiin 1990-luvun laman kautta uusliberalistiseen aikaan ja niukkuuden jakamiseen yhä useamman toimijan kesken. Niukkuus ei johdu pelkästään taloudellisen tilanteen kiristymisestä vaan kentälle on tullut runsaasti lisää sekä uusia taiteilijoita että taiteenaloja. On selvää, että niukkuus tuottaa vastakkainasetteluja, mutta kenen pitäisi käydä keskustelua siitä miten resurssit jaetaan? Kuka päättää keneltä otetaan pois?
Marko Gylén Länsimaiden historiassa taide on ollut sangen merkillisessä suhteessa yhteiskuntaan. Se on ollut voima, jonka totalitaristisetkin yhteiskunnat ovat halunneet valjastaa valtaansa tukemaan. Myös nykydemokratian kehitys on nojannut taiteeseen, yhtäältä kaikenlaiseen ilmaisunvapauteen ja toisaalta kansan sivistyneisyyteen, mikä on tarkoittanut muun muassa yhtäläistä oikeutta taiteen kokemiseen. Taide on myös ollut mukana muokkaamassa taloutta: voi ajatella, että nykyisen keskiluokkaisen kulutusmuotikulttuurin juuret ovat siinä, miten porvaristo on aikoinaan pyrkinyt ilmaisemaan sivistynyttä makua ostamalla ja omistamalla taideteoksia.
Mustekala haastatteli tammikuussa eri puolueiden edustajia taidepolitiikasta. Eri puolueista oli ilmoittautunut haastatteluun mukaan selkeän taidemyönteisiä ihmisiä. Voikin sanoa, että on olemassa taidemyönteinen ja taidekenttää tärkeänä pitävien puolue, joka ulottuu kaikkien puolueiden läpi, ja joka tekee työtä kaikissa puolueissa. Erojakin kuitenkin löytyi.
Kun kutakin edustajaa haastateltiin noin tunti, päästiin syvemmälle perusnäkemyksiin korulauseiden takana. Toki parkkiintuneemmat, leikkauspolitiikkaan sitoutuneemmat oikeistopoliitikot olivat varovaisia lausunnoissaan ja yrittivät silti saada asiansa kuulostamaan myönteiseltä. He saattoivat henkilökohtaisesti ottaa kantaa sen puolesta, että taiteelta ei leikattaisi, vaikka toivatkin rehellisesti esiin, että heidän puolueissaan kaikilla ei ole sama näkemys.
Jan Liesaho Nuoren Voiman Liitto toiminnanjohtaja Laura Serkosalo ja TAIDE 2015 -kampanjan koordinaattori istahtivat rupattelemaan taiteesta. Nuoren Voiman Liitto käynnisti 4.2.2015 TAIDE 2015 -taiteen edistämiskampanjan. Kampanja pyrkii nostamaan kotimaisen taiteen arvostusta ja herättämään keskustelua taiteen merkityksestä ja roolista yhteiskunnassa.
Talous sai poliitikot puheliaiksi. Esitimme heille kysymysryppään taiteilijoiden epävarmasta toimeentulosta ja eläketurvasta, prosenttiperiaatteesta, kulttuuriseteleistä, veikkausvoittovaroista sekä valtion ja kunnan suhteesta rahoituksesta päätettäessä. Useimmat olivat sitä mieltä, että taiteilijoiden perustoimeentulo olisi saatava kuntoon vaikka joitain parannuksia on jo tehtykin. Monet kannattivat perustuloa, myös oikeistopuolueiden edustajat, vaikka kanta oli yksiselitteisempi vasemmalla. Korostettiin myös, että perustulo ei yksin riitä, vaan rahaa on voitava tulla myös taiteellisesta työstä.
Lähes kaikki haastatellut toivat oma-alotteisesti esille kokemuksensa siitä, että taiteen ja kulttuurin perustavaa merkitystä yhteiskunnalle ei tunnuta tarpeeksi ymmärrettävän. Jotkut korostivat, että näin on erityisesti kriittisen, epäkaupallisen ja kokeilevan taiteen suhteen. Varsinkin oikeistopuolueiden kohdalla tuli esiin, että haastateltu on joutunut puolustamaan taidetta oman puolueensa sisällä.
Risto Autio Nykyistä Suomen Keskustaa ei taide-puolueena tunneta muuten kuin surullisen kuuluisista vaalirahasotkujen taulukaupoista. Kun sijoitan itseni taiteilijana keskustalaiseen viiteryhmään, sisälläni kuohuu. Kansanedustajaehdokkaana olin vain julkkis – en edes taiteilija, politiikan osaajasta puhumattakaan. Ehdokkaana jouduin välittömästi sivuraiteille. Sain potkut Yleisradiosta neljä kuukautta ennen vaaleja. Keikat peruuntuivat, olin yhtäkkiä työtön, vailla toimeentuloa. Ja kun tulin valituksi, sekä lehdistö että edustajakollegat ilmaisivat identiteettini samoin kuin ihmiset kadulla: Kotikadun Hanneshan se siinä! Lukijoissa on varmasti niitä, jotka eivät TV-1:n Kotikatu-sarjaa seuranneet. Näyttelin sarjassa ja olin yksi sen kirjoittajista. Olen ohjannut ja kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, näytelmiä ja tv-ohjelmia. Koulutukseltani olen näyttelijä, teatteritaiteen maisteri.
Otso Kantokorpi Kirjoitin nelisen vuotta sitten Yle:lle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään muuta kuin pelimaailmaa.