Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Muotokuva on henkilökohtaista. Henkilökohtainen on poliittista. Poliittinen on julkista. Julkinen on yksityistä. Mustekalan Muotokuva-numerossa paneudutaan ihmisen, henkilön, minän ja itsen esittämisen ja vastaanottamisen problematiikkaan.
Privaatti on ihmisen julkinen omakuva. On luonnollista haluta olla joku ja tehdä itsestään oma muotokuvansa – esitys, jota ei voi verrata kehenkään toiseen. Mutta miten saavuttaa yksilöllisyys ja tulla itseksi: tiedämmekö, keitä olemme, ja onko olemassa jotakin, mikä on meille todella omaa, kuin totuus omasta itsestämme?
Muotokuvan näköisyys ei ole vain hetkellistä, vaan se kokoaa yhteen, ikään kuin pysyvään hetkeen, omaleimaisuuden, ilmeet ja eleet sellaisina kuin nämä ulkoiset merkit puolestaan tuovat päivänvaloon mallin sisäisen olemuksen.
Alvin Aileyn "Cry" on eräs kiehtova esimerkki hänen kyvystään muuttaa omakohtainen kokemus suurta yleisöä ravisuttavaksi näyttämötaiteeksi. Myös tässä baletissa Ailey palaa lapsuuteensa, mutta nyt erityisen henkilökohtaisten muistojen ja tunnesiteitten pariin. Koreografialla hän halusi luoda muotokuvan äidistään. Samalla hän halusi tehdä yleisen kunnianosoituksen mustille naisille ja heidän kokemuksilleen.
Toiseus on yksi feministisen tutkimuksen varioiduimmista aiheista. Tämän takia, ajan kuluessa, käsite on kärsinyt inflaation. Sarkolan näytelmässä toiseuden ja toiseksi eläytymisen teemoja on kuitenkin vaikea ohittaa.
“Hei tässon Sanna Uuttu, mä haluaisin kysyä sellaisesta sanasta kuin henkilökohtaisuus.” Kielitoimiston neuvontapuhelimen asiantuntijalla on miellyttävä puheääni ja huolellinen puhunta.
Vaikka omakuvia on tehty aikojen alusta lähtien, vasta varhaisrenessanssin taiteilijat kuvasivat 1400-luvun puolessavälissä tunnistettavasti itsensä joko teosten varsinaisena aiheena tai ainakin kuvien tärkeänä hahmona. Muotokuvien joukossa omakuva on erityistapaus, koska sen kohde on taiteilijalle aina paikalla. Omakuvien yleistymiseen vaikutti peilien valmistuksessa tapahtunut kehitys, sillä taiteilija tarvitsi – ja tarvitsee yhä edelleen – välttämättä peilin apuvälineeksi tehdäkseen kuvan itsestään.
Kirjoittaessa haluan joutua kielen vietäväksi niin että se johdattaa minut kohti vierasta. En halua hallita prosessia. Haluan uskaltaa päättää ja ratkaista mahdollisimman vähän mahdollisimman pitkään. Haluan joutua siihen kieleen, joka ei järjestä, jaa, hallitse, ole nokkelaa juuri sillä tavalla kuin minä keksin haluta tai ajatella oikeaksi. Haluan joutua villin materiaalisen epäsovinnaisen kielen valtaan.
Keskustelu autobiografisesta näyttämötaiteesta käydään kotimaisella kentällä keskittyen autofiktion muotoon ja tämän ongelmiin. En muista, milloin edes olisin viimeksi nähnyt tai kuullut autobiografisesta teatteriteoksesta, jonka sisällössä ja todellisen materiaalin käytössä ei olisi jotakin kyseenalaista tai vähintään epämiellyttävää.