Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Mustekalan Korkea ja matala -teemanumeron tekstien taustalla elää ajatus taiteen jaosta korkeaan ja matalaan taiteeseen. Jakolinjat näyttäytyvät mm. hengen ja aineen, tuottavuuden ja tuottamattomuuden sekä mainstreamin ja marginaalin välisinä suhteina.
On epämuodikasta puhua korkeasta ja matalasta taiteesta, mutta valheellista väittää ettei jakolinjaa ole olemassa tai ettei se vaikuttaisi siihen, miten asennoidumme taiteeseen. Voisi esimerkiksi helposti väittää, että yhdistämme korkean melko spontaanisti vakavuuteen ja traagisuuteen kun taas nauraminen ja komiikka edustavat matalaa. Toisaalta monen näennäisesti ”korkean ja matalan rajaa purkavan” teoksen vaikutus perustuu juuri tämän jaon ylläpitämiseen ja hyödyntämiseen.
Käsittelen tässä tekstissä korkean ja matalan suhdetta jonakin, joka rakentuu erona ihmistä suuremman ja ihmisen kokoisen välillä. Tämä perusrakennelma ilmenee ennen kaikkea erona 'ajattelun' ja 'katsomisen' välillä sekä toisaalta 'osallistumisen' ja 'katsomisen' välillä.
Lana Del Rey kierrättää valkoisen populaarikulttuurin banaaleimpia kliseitä ja yhdistää ne synkkään maailmankuvaan vähintään yhtä kiihkeästi kuin David Lynch, mutta toisin kuin Lynchin, Del Reyn vaivaannuttavuus ja keinotekoisuus ei tuntunut ainakaan aluksi suunnitellulta vaan tahattomalta. Kun “paljastui”, ettei Lana Del Rey olekaan uusi indie-lauluntekijä, vaan jo kerran aiemmin musiikkibisnekseen pyrkinyt Lizzy Grant, joka on tuotantokoneiston ja kenties plastiikkakirurgian avulla tehnyt itsestään Lana Del Rey -nimisen tuotteen, musiikkiblogeja lukeva hipsteriyleisö karsasti häntä vähän aikaa.
Cyndi Lauperin musiikkivideoista löytyy tietoisen white trash -estetiikan, vilpittömän erikoisuuden tavoittelun ja herkullisten intertekstuaalisten viitteiden lisäksi tahatonta esteettisiin pyrkimyksiin perustuvaa campia. ... Yksi Lauperin camp-luennan perustelu on Lauperin vahva työ seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolustajana. [Susan] Sontagin mukaan homot muodostavat campin etujoukon ja ilmaisuvoimaisimman yleisön urbaanin sensibiliteetin luojina.
Vanitas-asetelmat kertovat, että maalliset ilot ovat vain ohimeneviä ja lopulta meitä kaikkia kutsuu kuolema. Jos vanitas-symbolien perimmäistä viestiä ajattelee, ei ole ihme, että vanitas-symboliikkaa viljellään tiuhaan myös populaarikulttuurissa, erityisesti kauhuelokuvissa.
Tässä tekstissä käsittelen Suomessa sotien jälkeen suosiossa ollutta rillumarei-ilmiötä ja kotimaisen populaarimusiikin nykyistä valtavirtaa edustavia Cheekia ja Elastista eli "Profeettoja". Pohdin niiden välisiä eroja ja yhteyksiä ja hahmottelen, minkälaisia yhteiskunnallisia olosuhteita em. artistien suosio edellyttää.