Scroll To Top

Tulossa ollaan

Petteri Enroth 17.12.2015

Elina Ruohosen näyttely Galleria Brondassa jatkaa taiteilijan jo tutuksi tullutta tapaa yhdistää suurten vetojen öljyvärimaalausta kiiltäviin pintoihin, tässä tapauksessa akryylilevyihin. Aiheet niin ikään eivät tee poikkeusta aiempaan, vaan pysyvät enemmän ja vähemmän selkeissä ihmishahmoissa ja orgaanisissa muodoissa. Kokonaisuus on lähes kliinisyyteen asti ehyt ja maalaukset neuvottelevat luontevasti keskenään. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta yhteisiä nimittäjiä ovat dynaamisuus, liike ja tanssillisuus, mihin maalausten nimetkin viittaavat, sekä ajoittain selkeän tietoinen tyttömäisyys. Vanhimmat teoksista on maalattu viime vuonna, joten uunituoreesta materiaalista on kyse.

Yleisesti Ruohosen työt ovat helposti lähestyttäviä eivätkä raskaimmillaankaan painostavia, vaikka tämän näyttelyn nimi – Toinen puoli – vihjaa potentiaalisesti rosoisempiin lähtökohtiin. Akryylilevyt itsessään tuovat jo mukanaan sen verran ilmavuutta ja keveyttä, ettei ravisteluefektille juuri jää sijaa. Jonkinlaista angstia tai voimattomuuden kokemusta tosin voi nähdä esimerkiksi torsomaisissa Äänetön I:ssä ja II:ssa (2015). Toisaalta niitä voi katsoa myös rauhaisan itseensä käpertyneisyyden tai kauan kaivatun turtuneisuuden esityksinä: aina ei tarvitse puhua, ilmaista ja tehdä tiettäväksi.

Ne Kökarin Annat ja Myrskyluodon Maijat (2014)

Töissä vuorottelevat pehmeän utuiset pinnat, jotka välillä korostetussa kaksiulotteisuudessaan viittaavat abstraktissa ekspressionismissa kehitettyyn flatness-estetiikkaan, sekä kehollisen läsnäoleva maalauksellisuus. Useimmiten tämä yhdistelmä toimii, mistä kenties parhaina esimerkkeinä hauskasti nimetty Ne Kökarin Annat ja Myrskyluodon Maijat (2014) sekä herkän lyyrinen Pumpuli (2015). Välillä taas viimeistelemättömät pinnat ja vedot vaikuttavat hieman väkinäiseltä yritykseltä tuoda kokonaisuuteen särmää. Tällöin ne onnistuvat lähinnä tukkimaan työn; mielestäni esimerkiksi muuten viehättävä Focus (2015) kärsii tästä. Siksi jäin kaipaamaan joukosta maalauksia, joissa olisi tehty selkeä ratkaisu huolellisen viimeistelyn ja temperamenttisen pensselöinnin, illuusion ja materiaalisuuden, välillä. Tämä ratkaisemattomuus tulee mukaan myös akryylilevyjen kautta, jotka välillä tuovat teoksiin tummaa syvyyttä ja vetoavuutta, välillä taas heijastuksen kautta muistuttavat siitä, että tässä sitä seistään galleriassa.

Yksi maalauksia yhdistävä tekijä on se, että ne eivät ole sitoutuneet niinkään johonkin staattiseen tilaan tai tilanteeseen, vaan pikemmin tulemiseen ja kehkeytymiseen. Vaikka ihmishahmo olisi läsnä, se ei ole mitenkään valmis, ja välillä nähtävät kasvotkin ovat moniselitteisiä. Joidenkin töiden kohdalla Ruohonen käsittelee ihmishahmoa jonkinlaisen fyysisyyteen viittaavan mutta kuitenkin unenomaisen mielteen kautta tavalla, joka tuo mieleen esimerkiksi Jean Fautrierin kvasilihalliset ”muotokuvat” kuten La toute jeune fille (1942). Ruohosen hahmoissa ei kuitenkaan ole Fautrierin primitiivisen usvaisaa eroottisuutta, vaan ne pysyvät astetta kohteliaamman etäisyyden päässä.

Tässä mielessä Ruohosen lähestymistapaa voi myös ajatella pyyteenä antaa ihmiselle ja ihmisenä olemiselle tilaa olla ja kehittyä. Maalausten henkilöt pysyvät keskeneräisinä ja kutsuvat siten tulemaan vastaan ja tulkitsemaan asemaansa, mutta eivät anna sijaa lukkoon lyömiselle tai lopulliselle päätökselle. Tämä humanistis-demokraattinen piirre toisaalta asettaa työt alttiiksi riskille, että ne näyttäytyvät turhan kiltteinä ja puhuttelemattomina. Näyttelyn nimikkomaalaukset, Toinen puoli I ja II (2015) ovat tässä mielessä esimerkillisiä. Niissä on kyllä läsnä annos kohtaamisen vaatimusta, mutta hahmot eivät niin sanotusti ui liiviin vaan liukastuvat akryylialustaansa. Luontevammin onnistuvat teokset, joissa voi nähdä katarttisia ja humoristisiakin piirteitä, kuten Vibration, Finally (2015) ja Mind Your Head (2015).

Pumpuli (2015)

Elina Ruohonen
Toinen puoli
3.1.2016 asti

Language: 
finnish