Scroll To Top

”Pieniä säröjä”, ”pieniä roiskeita” – taidemaailman valtarakenteet ja setämiesten selittelykerho

Teksti: Nuppu Koivisto 1.3.2018

”Pieniä säröjä on aina. Pieniä roiskeita on aina. Täydellistä nuhteettomuutta ei varmasti voi tämmöisessä yliopisto-opetuksessa ja varsinkaan teatterialan opetuksessa, missä ollaan fyysisesti tekemisissä, saavuttaa.” Panu Rajala Suomen Kuvalehden haastattelussa.

”Voi sanoa, että elokuva ja teatteri ovat seksistisiä aloja koska niissä käsitellään kaikkea mitä elämässä on, kuolemaa myöten. Ja kaikki mitä elämässä on, on käsikirjoittajan työkalupakissa. Ja sitten jonkun pitää harjoitella ja näytellä niitä, ja jonkun pitää ohjata niitä...” Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen Arto Nybergin haastattelussa 18.2. (siteerattu Helsingin Sanomien aiheeseen liittyvässä artikkelissa).

Näin kommentoivat elokuva- ja teatterialan opiskelijoiden häirintäsyytöksiä elokuvaohjaaja Lauri Törhönen ja professori Panu Rajala. Kommentit liittyvät #metoo-kampanjasta kummunneeseen, taidemaailmassa ajankohtaiseen häirintäkeskusteluun, jossa erityisesti esittävien taiteiden alalla vallinnutta epäterveen vallankäytön ja vaientamisen kulttuuria on vihdoin viime syksystä lähtien alettu purkaa. Hiljattain keskusteluun on saatu konkreettisesti mukaan myös nimiä, ja hyvä niin.

Jokainen ihminen, jonka aivojen tilalla ei ole sahajauhoa, ymmärtää asiaan perehdyttyään Törhösen ja Rajalan kaltaisten setämiesten käytöksen tuomittavuuden ja epäeettisyyden. Vielä järkyttävämpää tilanteessa on kuitenkin se, että molemmat ovat julkisuudessa joko yrittäneet kierrellä anteeksipyyntöjä (Törhönen) tai eksplisiittisesti kieltäytyneet esittämästä niitä (Rajala). Tällaiset puolusteluyritykset henkivät käsittämätöntä vastuuntunnottomuutta, selkärangattomuutta sekä arvostelukyvyttömyyttä.

Sekä Törhönen että Rajala ovat korostaneet puheenvuoroissaan teatteri- ja elokuva-alan opintoihin oleellisesti kuuluvaa ”fyysisyyttä”. Argumentti kääntyy itseään vastaan. Pitää paikkansa, että näyttelijän, tanssijan tai muusikon keho on työväline, jonka hallintaan kiinnitetään esittävien taiteiden opetuksessa syystäkin paljon huomiota. Samaten on totta, että opetussuhteet ovat taidealoilla hyvin henkilökohtaisia, kun oppiminen tapahtuu mestari-kisälli-hengessä joko yksityisesti tai pienissä työryhmissä. Tästä seuraa loogisesti, että taidealan opettajien tulisi olla erityisen herkkiä opiskelijoiden fyysiseen ja henkiseen koskemattomuuteen sekä yksityisyyden kunnioittamiseen liittyvissä ammattieettisissä kysymyksissä. Se, että tanssijan tai näyttelijän eleitä on ohjattava tai muusikon soittoasentoa korjattava, ei tarkoita, että opettajalla olisi oikeus kommentoida tai puristella opiskelijan kehoa mielivaltaisesti – päinvastoin.

Sekä Rajala että Törhönen ovat yrittäneet puolustella tekojaan alan työkulttuurin muutoksella sekä työ- ja vapaa-ajan välisellä erolla. Rajala on nyyhkinyt, kuinka Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen linjalla ei ollut enää ”kivaa” sen jälkeen, kun opiskelijat vaativat häntä puuttumaan laitoksella tapahtuvaan seksuaaliseen häirintään. Oppilaidensa hätähuudot hän on ylipäätään kuitannut vähäpätöisenä moraalisena ”puritanismina”. Jokaiselle aikuiselle ihmiselle pitäisi kuitenkin olla itsestään selvää, ettei karonkoissa tai yliopistobileissä opettajan opiskelijaansa kohdistamia lähentelyjä voi kuitata ”ronskina hevoshuumorina”. Valtasuhteesta ei voi ottaa lomaa.

Edellä mainittujen asenteiden ja arvojen takana piilee ajatus siitä, että valta-asemaan päässyt miestaiteilija saa porsastella toisten kustannuksella miten sattuu. Tällä näkemyksellä on pitkä ja surullisen sukupuolittava perinne länsimaisten taiteiden historiassa. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva osuvasti aihetta käsittelevässä lauantaiesseessään selvitti, kulttuuriimme on juurtunut syvälle romanttisesta taidefilosofiasta tuttu käsitys miestaiteilijasta ”nerona”, jolla on vapaalippu yhteiskunnallis-eettisten rajojen ylittämiseen. Naistaiteilijoiden kohdalla tällaista käytöstä sen sijaan harvemmin on suvaittu – sen lisäksi, että he ovat tyypillisesti jääneet miespuolisten kollegojensa varjoon.

Teatteri-, musiikki- ja tanssialojen kohdalla kysymykseen naistaiteilijan asemasta ja valtarakenteista luo omat mutkansa juuri kehollisuus. Naisella, joka ansaitsi leipänsä esiintymällä julkisesti näyttämöllä, oli ylemmissä yhteiskuntaluokissa kyseenalainen moraalinen maine pitkälle 1900-luvun puolelle. Suomenkin sanomalehdissä miespuoliset kriitikot saattoivat sata vuotta sitten kommentoida esimerkiksi naismuusikoiden ulkonäköä estottoman sukupuolittavasti tai seksualisoivasti.

Ikävä kyllä tällaista tapahtuu mediassa edelleen. Esimerkiksi mezzosopraano Tara Erraught joutui vuonna 2014 suoranaisen bodyshaming-kampanjan kohteeksi esiinnyttyään Glyndebournen festivaaleilla Richard Straussin oopperassa Ruusuritari. Kysymys ei suinkaan ollut keltaisen lehdistön tabloidijournalismista, vaan arvostettujen kulttuurijulkaisujen etabloituneista kriitikoista, joista luonnollisesti kaikki kaksilahkeisia. Esimerkiksi Financial Times -lehteen kirjoittanut Andrew Clark kuvaili Erraughtin Octavian-hahmoa täysin ala-arvoisesti ja asiattomasti ilmauksella ”chubby bundle of puppy-fat”. Ironista kyllä Erraught ei edes esittänyt tässä yhteydessä perinteistä sopraanosankaritarta vaan nuoren pojan housuroolia.

Taidealojen sisäiseen seksismiin vaikuttavat sukupuolen ohella tietysti myös sosiaalinen asema ja ihonväri. Teatterintutkija Jeanne Scheper on havainnollistanut, miten esimerkiksi tanssija Aida Overton Walker (1880–1914) kohtasi urallaan monenlaista rasistista ja seksististä syrjintää sekä varietee- että etnisen taustansa vuoksi. Etsiessään aineistoa laulaja Libby Holmanin (1904–1971) ammatilliseen toimintaan liittyen Scheper sen sijaan kuuli arkistohenkilökunnalta, että kukaan ei ollut aiemmin halunnut kuunnella Holmanin esityksistä säilynyttä äänimateriaalia. Kaikki aikaisempi kiinnostus oli kohdistunut Holmanin aviomiehen skandaalinkäryiseen murhatapaukseen liittyviin lehtileikkeisiin. Voi hyvällä syyllä kysyä, olisiko asia näin, jos Holman olisikin ollut mies.

Törhönen ja Rajala eivät ilmeisesti tästä taiteen historian sukupuolikriittisestä tulkinnasta ole tietoisia – siitäkin huolimatta, että viimeksi mainittu on profiloitunut nimenomaan taiteilijaelämäkertojen kirjoittajana. Sen lisäksi, että professori Rajalan ja ohjaaja Törhösen tulisi opetella ammattietiikan periaatteet, mennä syvälle itseensä ja niin sanotusti katsoa rehellisesti peiliin, heidän olisi syytä syventyä myös taiteentutkimuksen alkeisiin.

Lähteet

Alanko, Tero. ”Panu Rajala vastaa häirintäsyytöksiin – ’Teatterialan opetuksessa ei voi saavuttaa täydellistä nuhteettomuutta’”. Suomen Kuvalehti 22.2.2018.

Ellis-Petersen, Hannah. ”Anger in opera world at 'cruel' criticism of female soprano star's appearance”. The Guardian 20.5.2014.

Kanerva, Arla. ”Myytti murtui”. Helsingin Sanomien lauantaiessee 17.2.2018.

Kanerva, Arla. ”Seksuaalisesta häirinnästä syytetty elokuvaohjaaja Lauri Törhönen Arto Nybergin ohjelmassa Ylellä: ’Siellä on ollut joku muu kuin minä’”. Helsingin Sanomat 18.2.2018.

Scheper, Jeanne. Moving Performances: Divas, Iconicity, and Remembering the Modern Stage. New Brunswick, New Jersey & London: Rutgers University Press 2016.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.