Scroll To Top

Intohimottomuudesta

Teksti: Matti Tuomela
Kuvat: Pinterest





Harrastin lapsena nyrkkeilyä. Ajauduin lajin pariin puolivahingossa ala-asteen pakollisena harrastuspäivänä. Minua ei painostettu, mutta harrastaminen tuntui sosiaaliselta velvollisuudelta. Kaikki harrastivat jotain. Nyrkkeilyn jatkuttua tovin meidät pantiin kilpailemaan. Olin ikäisekseni painava eikä otteluita useinkaan järjestynyt, koska samassa ikäluokassa ei ollut muita yhtä painavia. Kävin ehkä vajaissa kymmenissä kisoissa, mutta ottelin vain noin viisissä. Kerran voitin, kerran tulos oli ratkaisematon ja loput ottelut hävisin. Hävitessänikin pääsin aina hopealle, koska vastustajia oli vain yksi. Jos ottelua ei järjestynyt, kuten monesti kävi, sain suoraan kultamitalin. Jouluisin kotipaikkakunnallani palkittiin SM-kisoissa olleita urheilijoita. Kävin parina vuonna noutamassa kaupunginjohtajalta kromatun lautasen hävittyjen ja toteutumattomien ottelujen kunniaksi. Hävetti vähän, mutta valmentajani sanoi, että lautasen saattoi ajatella tunnustuksena intohimosta lajia kohtaan.



Taiken myönnettyä minulle vuosiapurahan ihmiset uskoivat minun pääsevän toteuttamaan kauan kytenyttä intohimoani. He olivat väärässä. Kirjoittamisella, taidejournalismilla, tai ylipäätään taiteella ei ole mitään tekemistä intohimojeni kanssa. Ei pidä käsittää väärin: tietysti teen taidejournalismia mieluummin apurahalla kuin ilman ja tiedostan, että vuosiapuraha on harvinainen etuoikeus. Mutta juuri siitä syystä kärsin omantunnon tuskista. En nauti tarpeeksi enkä puhu työstä intohimonani. Taide on minulle erittäin tärkeää, mutta työ sen parissa ei riitä elämän tarkoitukseksi. Rakkauteni yltää korkeintaan ihmissuhteisiin. Kriitikoksi olen päätynyt puolivahingossa ja jos valinnalleni oli joskus olemassa korkeampi motiivi, oli se laadultaan niin banaali, ettei sitä kehtaisi enää ääneen sanoa. Suurta tarinaa ei ole. Intohimon sijaan työtäni ohjaa velvollisuudentunto, jonka taustalla ovat erinäiset sitoumukset, luottamustoimet ja sovitut tehtävät. Päivätyön ohessa kirjoittaessanikaan en toiminut intohimosta, vaan tavoitteeni oli pitää kiinni kulttuurin kentästä, jotta voisin joskus saada siitä elantoni. Olen kouluttautunut kulttuurialalle syistä, joita tuskin enää tunnistan, ja kriitikkona toimiminen on minulle mieluisin tapa hyödyntää saamaani koulutusta.



Huijarisyndrooma tarkoittaa yksinkertaistetusti, ettei ihminen kykene antamaan arvoa omille saavutuksilleen ja kuvittelee siksi huijaavansa muita. Kun palasin nyrkkeilykisoista kotiin kultamitali kaulassa, ei huijausta tarvinnut paljoakaan kuvitella, se oli todellinen. Minut palkittiin pelkästä paikalle saapumisesta. Enemmän minua kuitenkin kismittivät muiden oletukset siitä, että olisin jollakin tapaa omistautunut lajille. Minun oletettiin automaattisesti janoavan voittoa, vaikka oikeasti se oli samantekevää. Halusin vain suorittaa kokemaani velvollisuuttani lajin harrastajana. Paikallislehdessä kirjoiteltiin lupaavista nuorista, jotka harrastivat nyrkkeilyä aktiivisesti ja intohimoisesti. En muista tarkalleen, mutta luulen, ettei minulta edes kysytty tai jos kysyttiin, niin en ainakaan käyttänyt sanaa intohimo. Tai jos käytin, minua oli johdettu harhaan. Mitalit jatkavat tänä päivänäkin valehteluaan lapsuudenkotini lasivitriinissä, vaikka olin kehäraakki jo 15-vuotiaana. Iskin hanskat naulaan ja lähdin housut puolitangossa six packin kanssa koulun sillan alle tutustumaan uusiin intohimoihin.



Ensimmäinen tilille ilmestynyt apurahaerä toi mieleeni vanhat muistot lyhyestä ja ei-niin-lupaavasta nyrkkeilyurastani. Tunsin olevani jälleen pieni pyöreä poika noutamassa kromilautasta kaupungintalolta. Työuraa käsittelevissä jutuissa kerrotaan työlleen ympäri vuorokauden tunteella ja intohimolla omistautuvista ihmisistä. Ne, jotka sydämen ääni johdatti unelmatyöhön, ovat ihailun kohteina. Puhetapa tuo esiin sankaritarinoita ja juhlii riskinottoa. Luovat alat on helppo valjastaa intohimopuheen pölytykselle niihin sisältyvän epävarmuuden vuoksi. En tunnista intohimopuheesta itseäni ja tunnen siksi huonommuutta, jopa häpeää. Toisinaan mietin, onko minulla ylimalkaan oikeutta tähän työhön, jos en joka hetki vapisekaan Firenzen syndrooman kourissa ja ole puolustamassa taidetta. Totta kai innostun hyvistä esityksistä ja niiden ajattelusta enkä tällä haavaa keksi työtä, joka tekisi minut onnellisemmaksi. Mutta ollakseni täysin rehellinen, parhaitakin esityksiä parempaa on se kun ne loppuvat ja pääsen kotiin ja voin todeta itselleni päivän olevan pulkassa. Niin suurta oivallusta ei päähäni mahdu, että syöksyisin keskellä yötä tukka putkella työhuoneelle kuten elokuvien taiteilijat, tieteentekijät ja etsivät. Ymmärrän kyllä, että toimialani lävistää ajatteluani ja tekemisiäni aamusta iltaan. Kriitikkous on virka, joka on olemassa silloinkin kuin käyn teatterissa huvikseni, jos niin voi enää edes sanoa. Mutta onko siinä jotain väärää, että yritän silti mieltää työni vain työksi? Jostain syystä se tuntuu lähes tabulta ja koen istuvani tulppana loputtomalle määrälle intohimoisia tekijöitä, jotka ovat oikeutetumpia tähän ja oikeastaan mihin tahansa työhön, koska he nauttisivat siitä enemmän. En tiedä, miten paljon minun pitäisi nauttia ja rakastaa työtäni, jotta ansaitsisin sen.



Merkittävä kriteeri harrastukselle on, ettei siitä makseta palkkaa. Siksi harrastuksen motiiviksi luetaan usein intohimo. Aivovuoto-yhtyeen Jodarok räppää kappaleessa Jotkut parhaista kavereistani ovat pankkiireja: ”Menin sitten sekoittaa harrastuksen ammattiin / niin kyllähän se tulotaso arvattiin”. Rivien välistä voi lukea räppärin itseironian. Alhainen tulotaso, johon kappaleessa viitataan, on klausuuli harrastuksen ja ammatin sekoittamiselle toisiinsa. Epäpyhän liiton seurauksena syntyy hybridi, joka ei täytä oikean työn määritelmää ja toisaalta pilaa ilon harrastamiseltakin. Itselleni nyrkkeily on jäänyt tähän saakka ainoaksi oikeaksi harrastuksekseni. Taiteesta en ole koskaan kirjoittanut tavuakaan ilman työllistymisaikeita, sillä inhoan kirjoittamista. Operoin mielelläni taiteen parissa, mutta kirjoittaminen on aina ollut vain välttämätön paha. En siis koe, että olisin koskaan sotkenut harrastusta ammattiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin leipiintynyt tai alisuorittaja.



Intohimo on puhetapa, joka hämärtää työn olemusta ja sotkee sen harrastuneisuuteen ja ties mihin. Ristiriitaisimmillaan sillä motivoidaan tekemään työtä väittämällä, ettei työ edes ole työtä. Silloin korvauskin on sen mukainen, aivan kuten Jodarok lyriikassaan viittaa. Toki työhönkin saa ja voi suhtautua intohimoisesti, jos haluaa. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla imperatiivi. Työ identifioi ihmisiä ja tulee siten koskettaneeksi elämää laajasti, mutta se olisi hyvä myös karsinoida, jotta sen arvon käsitteleminen säilyisi mielekkäänä ja jotta siitä voitaisiin maksaa palkkaa, (mikä ei aina ole itsestäänselvyys intohimo-oletetuilla aloilla). Kriitikkona koen, että työintoni määrittyy paitsi mielialojen myös näkemieni esitysten mukaan. Intohimon sijaan pyrin vaalimaan ja kasvattamaan ammattitaitoani, jotta saisin minimoitua pahimpia aivopieruja silloinkin kun työ ei kerta kaikkiaan nappaa ja deadlinet painavat päälle. Toisin kuin herkästi annan itselleni kertoa, apuraha ei ole kromattu lautanen, joka myönnetään tunnustuksena intohimosta lajia kohtaan. Se on palkka, joka maksetaan työstä, johon se velvoittaa, oli intohimoa tai ei.



Language: 
finnish

Kommentit

Kymmenisen vuotta sitten Mustekalassa julkaistiin numero (4/2010) jossa silloiset kirjoittajat saivat kertoa mistä he eniten pitävät taiteessa ja miksi he haluavat kirjoittaa siitä. Numeron otsikoksi tuli muistaakseni Silvia Hosseinin ehdotuksesta INTOHIMO. Numeron tausta oli se, että rahat olivat lehdeltä loppu, joten jokainen sai hehkuttaa omia suosikkiaiheitaan, palkkiota ei tuolloin maksettu. Tämä oli poikkeuksellista, sillä yleensä palkkiot pyrittiin maksamaan säntillisesti. Näin syntyi kymmenkunta toinen toistaan innostuneempaa esittelyä tyyliin 'tämä taide on fantastista'. Päätoimittajan ominaisuudessa lisäsin vielä viboja minkä kehtasin.

Voiko taidekirjottamiseen suhtautua intohimoisesti? Yleensä intohimo tai pelkkä innostus ei kanna kovinkaan pitkälle. Kyllä siinä tarvitaan ennen muuta ammattitaitoa
kuten Matti Tuomela aivan oikein sanoo. Taiteesta kirjoittaminen ei ole tutkimusta, vaikka se voi perustua siihen; joten kriitikkoa ei aja tutkimukseen liittyvä halu selvittää asioita tai ratkaista ongelmia. Joten taiteesta kirjoittaminen on työtä taiteen hyväksi. Sillä on merkitystä, vaikka se ei tuota teoksia (works). Samalla se ei myöskään ole duunia (labor) mitä kuka tahansa pystyy tekemään.

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.