Sivuosasta parrasvaloihin, Artisokka – Helsinki Woman Film Festival Bio Rexissä 9.−11.2.2007

Sini Mononen

Sivuosasta parrasvaloihin
Artisokka – Helsinki Woman Film Festival Bio Rexissä 9.−11.2.2007

Suomalainen elokuvamaailma kokoontui tammikuussa palkitsemaan kuluneen vuoden kotimaisia elokuvia. Jussi-gaalan valokeilojen himmennyttyä yhdelle elokuvamaailman pienistä sivuareenoista nousi Artisokka-festivaali Helsingin Bio Rexissä. Muiden festivaalien keskittyessä pääasiassa elokuvan eri lajityyppeihin, Artisokka esitteli yhden elokuvamaailman kummajaisen: naisen.

Naiselokuvasta puhuttaessa mieleen tulevat perinteisesti naisten lajityypiksi katsottu romanttinen komedia. Bio Rexin upottavilla tuoleilla ei kuitenkaan katseltu tuulihatun kevyitä chick flickejä, vaan laadukasta ja sisällöltään moniulotteista elokuvaa. Useat Artisokassa esitettävät elokuvat oli huomattu maailman suurilla festivaaleilla: viikonlopun aikana nähtiin muun muassa Cannesin pääkilpailussa tuomarien erikoismaininnan voittanut Andrea Arnoldin Red Road, vuonna 2006 Tukholman elokuvajuhlien pääpalkinnolla palkittu Laurie Collyerin Sherrybaby sekä festivaalit päättänyt Motown-sävelillä soiva kolme Golden Globe palkintoa saanut Bill Condonin musiikkielokuva Dreamgilrs. Vaikka festivaalilla pyöri vain muutama elokuva yhdessä teatterissa, oli niille onnistuttu haalimaan harvinaisen laadukas kokonaisuus.

Viikonlopun istumisurakan jälkeen voi kiitellä mainiota tapahtumaa ja todeta, että kyllä naisetkin osaavat tehdä korkeatasoista elokuvaa. Ja lokeroinnit sikseen, miksi eivät osaisi? Pienet tytöt osoittavat jo alaluokkien kuvaamataidon tunneilla yhtä merkittävää visuaalista lahjakkuutta kuin vastakkaista sukupuolta edustavat ikätoverinsa. Jokin kuitenkin vaivaa erinomaisen festivaalin jälkimainingeissa. Ehkä vika ei kuitenkaan ole siinä, mitä tapahtuma tarjosi, vaan siinä, mitä se ei tarjonnut. Artisokassa ei nähty ensimmäistäkään kotimaista elokuvaa.

Kun tammikuussa palkittiin suomalaisen elokuvan vuoden 2006 parhaimmistoa, neljäntoista jaetun Jussin joukossa oli vain yksi naispalkittu, jos lukuun ei oteta naisille itseoikeutetusti kuuluvia paras naispääosa ja -sivuosa -palkintoja. Jussilla palkittiin ainoana naisena Jadesoturin puvustuksestaAnna Vilppunen. Ohjaajina sellaiset tekijät kuin Pirjo Honkasalo tai Auli Mantila ovat harvinaisia. Liekö syynä se, että elokuva koetaan edelleen teknisenä ja siksi miehisenä taiteenlajina, vai keikkuuko suomalainen tasa-arvon keinulauta sittenkin vielä kovasti alfauroksen päätyä kohden?

Elokuva ei ole ainoa taiteenlaji, jossa harrastajapuolella vilisee nuoria ja luovia tyttöjä, mutta jossakin matkan varrella keltanokasta ammattilaiseksi tekijöiden sukupuolirakenne muuttuu kovin miehiseksi. Naistekijöitä on yritetty nostaa esiin eri taiteen aloilla sellaisilla tempauksilla kuin Tarja-rockilla, Musiikin toinen sukupuoli -kirjalla ja naiselokuvan festivaalilla. Kaikki edellä mainitut ovat arvokkaita kulttuuritekoja, mutta vaarana on, että nainen nähdään lähinnä taiteen marginaalina eikä niinkään varteenotettavana tekijänä. Sukupuolen ei tulisi olla taiteen tekemisessä itseisarvo.

Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on erilaisten näkökulmien esiin tuominen. Taide tulkitsee maailmaa siinä missä iltauutiset tai paikallislehdetkin. Monipuoliset maailman tulkinnat taiteessa ovat yhtä merkittävä asia kuin mahdollisimman monen ihmisryhmän riittävä näkyvyys ja edustus valtamediassa. Nelikymppisen miehen näkökulmassa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että se ei voi olla kenenkään muun kuin nelikymppisen miehen näkökulma.

Gianni Vattimo kirjoittaa teoksessaan Läpinäkyvä yhteiskunta demokraattisesta mediasta, jossa maailman eri totuudet nousevat esiin paljastaen vähitellen yhteiskunnan monikerroksisen ja
-historiallisen rakenteen. Vattimo näkee teknologian mahdollisuutena, joka avaa vaikuttamisen ja oman tarinankerronnan väylän tasapuolisemmin eri ihmisryhmille. Sana on valtaa, ja historiankirjoitus on yksi todellisuutemme muokkaaja.

Samalla tavalla taide avaa mahdollisuuden kertoa uusista ja unohdetuista näkökulmista ja toisinaan myös väylän muuttaa jo kirjoitettua historiaa. Amy Tan toteaa teoksessaan The Opposite of Fate, että historia syntyy muistamisesta, ja muistoihimme voimme vaikuttaa vain kertomalla tarinoita. Suomen lukuisat elokuvafestivaalit aina Sodankylän juhlilta kohta juhlittaviin Tampereen lyhytelokuvafestivaaleihin ja jo nähtyihin Artisokka-festivaaleihin asti puolustavat paikkaansa juuri näiden marginaalissa olevien tarinoiden esiin tuojina. Toivottavasti Artisokan perinne jatkuu vahvana aina siihen asti, että naisten marginaalinen tekijäryhmä on päässyt astumaan sivuosasta ansaitsemiinsa parrasvaloihin.

Lähteet:
Moisala, Pirkko & Valkeila, Riitta (toim) 1994. Musiikin toinen sukupuoli: naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan. Helsinki: Kirjayhtymä.
Tan, Amy 2003. The Opposite of Fate. New York: Putnam.
Vattimo, Gianni 1991. Läpinäkyvä yhteiskunta. Suomennos Jussi Vähämäki. Helsinki: Gaudeamus.